Eilen kyyditsin puolison ensimmäistä kertaa kouluun ja jatkoin siitä omalle työpaikalle. Iltapäivällä palasin häntä noutamaan ja löysinkin melkein perille asti. Pyörin vartin verran kohteen ympäristössä hämärässä, sateessa, mustalla jäällä, kiireinen autoilija peräpuskurissa. Etsin häikäisevässä vastavalossa mikroskooppisen pienistä katukylteistä sitä olematonta kadunnimeä joka ajo-ohjeessani luki. Takana oli lyhyehköt yöunet ja hapeton päivä työpaikalla. Kurvasin tuskastuneena ja päänsärkyisenä läheiselle huoltoasemalle ja soitin puolisolle. Sain konkreettisen todisteen siitä, että mielialalääke todellakin laskee puolestani kymmeneen, ehkä kahteenkin. Puoliso nimittäin loihe lausumaan eksänymmuista. Normaalisti olisin ehdottanut hänelle että kävelee 40 kilometriä kotiin. Nyt ehdotin vain että kävelee siihen huoltsikalle.
Kolme perheenjäsentä vietti eilisillan partiolaisten nyyttäreissä, minä päänsärkyni kanssa peiton alla ja pienimmäinen heitteillä. Hyvin hän tuntui askaretta keksivän. Niitä jälkiä olen sitten mahdollisuuksien mukaan korjaillut tänään. Iltapäivällä lähdin metsään kuvaamaan jäkäliä, mutta näkökenttään ilmaantui jotain muutakin. Hyvin antoivat kuvata, ei näkynyt olevan kiirettä mihinkään sen enempää jäkälillä kuin pettereilläkään.
Alakoulun joulujuhlassa lausuin jonkun vuoropuhelun luokkakaverini kanssa. Päiväkirjaani kirjoitin: "Minä olin enkeli, Petteri esitti poikaa." Veikkaan että Petteri on pysynyt roolissaan minua paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti