Notkahdus

Olen ollut tänään suunnattoman väsynyt. Loka-marraskuisen väsynyt. Päätäkin särki. Pienimmän känkkis oli yhä läsnä. Nousin sängystä vain hoitamaan aamutoimet, sen jälkeen esikoinen huolehti pienemmistään useamman tunnin. Iltapäivällä kampesin koko orkesterin hetkeksi metsään vaikka vettä satoi ja tuuli oli kova. Ruuan jälkeen (olipa hyvä että ruokaa oli valmiina, riitti kun lämmitti) uinahdin sohvalle ja taas taisi mennä useampi tunti. Lapsenvahtina toimi joulupukin tuoma wii-peli. Iltapalaksi suklaa-kurpitsakakkua ja luumukierteitä. Päivä oli lasten mieleen vaikkei ehkä aivan terveys- sun muiden suositusten mukainen. Koetan suhtautua omaan suoriutumiseeni lempeästi ja ymmärtävästi. Enpähän ainakaan rähjännyt.

En muista että lääkärin tai psykologin kanssa olisi ollut puhetta toipumisen mahdollisista takapakeista, mutta kai ne ovat ihan luonnollisia. Tämä päivä varmaankin oli sellainen. Mietin millainen se olisi mahtanut olla ilman lääkitystä.

Mummolan oven laitoin lukkoon ettei sitä vallattaisi uudestaan, täytettäisi leluilla ja käännettäisi ylösalaisin. Sytyttelin pihalle kynttilöitä mutta sade ja tuuli ovat nujertaneet ne. Pyykkinarulla (tai jossain lähiympäristön ojassa) on eilisen poudan innoittamana koneellinen lakanoita "kuivumassa". Päivän valopilkkuna ensimmäinen siemenluettelo. Tai ehkä enemmänkin sen herättämä tunne. Olin jo ehtinyt ajatella ettei puutarhakaan enää kiinnosta, mutta pieni läikähdys tuntui sittenkin.

Haistan maakellarin hajun niistä vaatteista joilla perhe oli yökylässä. Voi olla että senkin puolesta oli hyvä etten ollut mukana. Vaikka sitä hajua ei työpaikalla ole eivätkä mitkään raja-arvot viime mittauksissa ylittyneet, olen selvästi herkistynyt. Olen käynyt monessa kodissa joissa haju on ollut niin voimakas että olen miettinyt miten he voivat asua täällä. Joistakin taloista haistan sen kadulle asti. Ehkä haaveilemani työpaikan ja alan vaihto sittenkin onnistuu. Rupean homekoiraksi.

Tämä on 51. kirjoitukseni tässä blogissa. Olen iloinen että tuli aloitettua. Kirjoittamisessa on haasteensa. Yritän pysyä anonyyminä vaikka vuodatan itsestäni miltei kaiken. Tiedostan, ettei ole minun asiani kirjoittaa kenestäkään muusta, mutta esimerkiksi perheen jättäminen kokonaan ulkopuolelle on käytännössä mahdotonta. Koetan olla analysoimatta liikaa, koska lääkärin ja psykologin mukaan pitäisi keskittyä enemmän tuntemiseen, kokemiseen, aistihavaintoihin ja tähän hetkeen, ei miettiä syitä eikä seurauksia, ei surra menneitä eikä pelätä tulevia. Tässä hetkessä aistin armotonta mellastusta, vaikka tunti sitten luin, lauloin ja peittelin porukan nukkumaan.