Vaari

Olen ruvennut käyttämään hyväkseni mielialalääkityksen tuomaa tyyneyttä. Kävin tänään ostoskeskuksessa vaihtamassa yhden toimimattoman joululahjan. Noin puoli Suomea ja neljäsosa Venäjää tuntui olevan liikkeellä samoissa neliöissä. Tuskanhiki virtasi mutta pinna ei kiristynyt.

Rupesin hiljattain myös lukemaan Uutta testamenttia. Olen yrittänyt lukea Raamattua pari kertaa aiemminkin. Ekalla kerralla tein sen virheen että aloitin alusta. Vanhasta testamentista. Eihän niitä sukuluetteloita jaksa erkkikään. Toisella kerralla aloitin Uudesta testamentista, mutta hermo meni siinäkin aika pian kun ei ymmärrys riittänyt. Nytkin minulla on jo plakkarissa muutama ärsyttävä kohta, niin kuin vaikka vertaus kahdesta pojasta mutta pystyn jatkamaan lukemista.

Mahtaa se tuntua erikoiselta kun aurinko joskus kaiken tämän pimeyden ja sateen jälkeen näyttäytyy. Voiko yksikään puutarhakasvi selviytyä tällaisista sateista. Kun pakkanen tulee, märkä maa jäätyy perusteellisesti ja syvältä, ellei lunta ole. Totisemmat puutarhaharrastajat viskelevät jo chiliä kylvölautalle täyttä päätä, minä käännän kylkeä ja mietin vieläkö mahdetaan olla aurinkoa kiertävällä radalla.

Jostain tuli muutama päivä sitten itsepintainen ajatus että tämän kuvan haluan blogiin. Kuva on vuodelta 1969. Olen siinä viemässä kompostiämpäriä vaarini kanssa. Vaari joi. Paljon. Kun isäni oli vasta poikanen, perhe joutui useampaan otteeseen pakenemaan kotoaan hulluna raivonnutta humalaista. Kun isä sitten kasvoi tarpeeksi suureksi, hän ajoi vaarin pois. Isä oli tarkkana: meille ei vaarilla ollut asiaa kuin selvin päin. Mietin milloin alkoholismi puhkeaa minussakin, kunnes aikuisena tajusin että juominen oli alkanut vaarin palattua sodasta. Ei vaari siitä mitään puhunut. Hän tuli kaupungista uskollisesti joka keskiviikko ja luki minulle Aku Ankan. Omalle perheelleni tilasin Ankan jo silloin kun esikoista vasta odotettiin.