Kökkö päivä

Ei se kirkasvalohoito nyt oikein sovi kuvioihin, ainakaan vielä. Pointtina on oleskella valossa riittävän aikaisin aamulla. Kahdeksalta on jo liian myöhäistä. Kotona ennen töihin lähtöä en tasan rupea nousemaan aikaisemmin sängystä tuon takia. Enkä minkään takia. Tänäänkin menin töihin jotakuinkin sen näköisellä tukalla kuin se sattui herätessä olemaan. Vuosikymmenten ajan minulle oli tärkeää että tukka on hyvin. Nyt riittää että sitä on. Kesällä sitä oli 12 milliä, nyt vähän enemmän.

Iloinen matka kaupunkiin naapurin kyydissä. Töissä kahdeksasta neljään, koko päivä yksin. Puhelin ei soinut, ovikello soi kahdesti, sähköpostejakin taisi tulla kaksi. Leuat olivat venähtää haukottelusta. Teetä ja suklaata kului. Onneksi mieleen juolahti pari hommaa jotka saatoin tehdä ennakoivasti. Tympeä päivä. Ensi viikoksi luvassa vilkkaampaa.

Tulin bussilla kaupungista. Tympeä kotimatka. Pysäkiltä kotiin oli kilometrin matka peilijäätä. Teki mieli ryömiä. Mietin matkalla ensi viikon lääkärikäyntiä. Lääkäri tietenkin kysyy miten olen voinut, tuntuuko että lepo ja lääke ovat tehonneet. En minä tiedä. Hetkellisesti luulin jo jokunen viikko sitten että nyt tapahtuu käänne mielialassa, mutta joko sitä ei tapahtunutkaan tai sitten en vain muista että mieli on ollut aiemmin vielä nykyistä matalampi. Mietin jaksanko joululoman jälkeen nostaa työajan 60 prosenttiin. Pelkäänpä ettei lääkärikään voi päättää sitä puolestani, pitäisi itse tietää. Tyytyväisenä ajattelin että ainakin voin kertoa rauhoittuneeni, en pillahtele itkuun enkä raivoa perheelle enää..

Puolisolla oli taas kokous. Tällä kertaa hän muisti sen. Myönnän kysyneeni muistaako. Pienimmäisen puheterapeutinkin hän oli muistanut, tosin päivän liian myöhään. Kun terapeutille viimein pääsivät, tämä totesi ettei meidän metrinen ruuneperi oikeastaan häntä tarvitsekaan. Me vanhemmat olemme tienneet sen koko ajan. Ehkä siksi en vetänyt unohduksesta kovin isoa palkokasvia hengityselimiin.

Lapset tappelivat keskenään ja kiukuttelivat minulle koko illan. Tiesin että niin käy, ellen vie heitä ulos. En kuitenkaan halunnut edes ajatella pimeälle jäätikölle lähtöä. Toimeennuin sen sijaan tekemään leipäjuuren ja uuden piparitaikinan. Illan mittaan näet selvisi, että purkillinen joulupipareita on naahittu kaapista vähin äänin sillä välin kun äiti oli töissä ja isä tietokoneella. Kyllä, tuli sanomista. Huusin lapsille ja tunsin miten vanha hillitön raivo lähtee nousuun, mutta sain pysäytettyä sen ennen kuin se pääsi voitolle. Puolisolle enää vain jäkätin ja komensin puhuttelemaan lapset. Puhuttelu on pitkä hiljaisuus, pettynyt katse ja hiljainen puhe. Tehoaa tietenkin tuhat kertaa paremmin kuin kauheinkaan huuto.

Tänään joudun hieman pitempään pohtimaan mistä olen erityisen kiitollinen. Usein mietin miten käsittämättömän hienoa on asua juuri Suomessa. Täällä joutuu hirveän vähän pelkäämään sotaa, maanjäristystä, tulvaa, tauteja levittäviä hyönteisiä, terroristeja, levottomuuksia.. Voi miten toivoisin että tämän oudon sohjoisen maan seesteinen turvallisuus ja luonnon puhtaus voisi iäti säilyä.