maanantai 25. joulukuuta 2017

Neuropsykologinen tutkimus

Kävin työterveyslääkärin lähetteellä ja työnantajan piikkiin neuropsykologisessa tutkimuksessa. Minkä työnantajan, ihmettelee lukija. No sen, jonka palveluksesta jäin opintovapaalle vuonna 2015 enkä ole sen koommin kustannuspaikalla näyttäytynyt.

Tutkimus kesti kolme tuntia. Alkuhaastattelun jälkeen sain monenlaisia tehtäviä. Tutkimuksen tekijä, neuropsykologian dosentti, jatkossa dos., antoi minun katsoa kuvioita muutaman sekunnin ajan (aika oli tietysti tarkoin määritelty, en vain enää muista montako sekuntia se oli), minkä jälkeen minun piti piirtää ne tyhjälle paperille. Kaikkein monimutkaisimman kuvion sain piirtää niin, että malli oli koko ajan näkyvillä. Seuraavassa tehtävässä sivun vasemmassa laidassa oli kuvio ja sen vieressä koko rivin täydeltä kuvioita, joiden joukosta piti mahdollisimman nopeasti merkata se laitakuvio (tai merkata ettei sitä ole rivillä ollenkaan). 

Dos. luetteli joukon sanoja ja minun piti toistaa niin monta kuin muistin. Muutaman toiston jälkeen vaihdettiin uuteen sanajoukkoon. Sen toistojen jälkeen testattiin, mitä muistin ensimmäisestä sanajoukosta. Dos. luetteli sarjan numeroita ja minun piti toistaa. Ja sitten toistaa lopusta alkuun päin. Ja sitten laittaa numerot järjestykseen pienimmästä suurimpaan. Seuraavaksi dos. luki ääneen rauhallisesti ja huolellisesti artikuloiden kertomuksen, minkä jälkeen minun piti kertoa mitä siitä muistin. Tätä toistettiin myös muutama kerta, kunnes vaihdettiin kertomusta. Sen toistojen jälkeen dos. kysyi: "mitä muistat ensimmäisestä kertomuksesta?"

Sain käsiini punavalkoisia kuutioita, ensin neljä, sitten kuusitoista, ja minun piti niiden avulla mahdollisimman nopeasti toistaa edessäni näkemäni yhä monimutkaisemmat kuviot. Tässä tehtävässä olin monta kertaa aivan hilkulla menettää hermoni - todennäköisesti ajanoton vuoksi.

Ja sitten - aaaargh - matemaattisia tehtäviä. Sanallisia, juuri niitä, mitä aina olen matikassa eniten inhonnut. Kallella on seitsemän omenaa ja Hilkalla kahdeksan. Montako omenaa Erkillä on kun hänellä on kuusi kertaa niin paljon omenia kuin Kallella ja Hilkalla yhteensä ja lisäksi hän saa Leenalta viisi omenaa ja niin edelleen ja ketä kiinnostaa.

Paperiarkki oli täynnä eri värisiä rinkuloita, neljää eri väriä. Minun piti mahdollisimman nopeasti luetella niiden värejä ääneen. Seuraava paperi se vasta vekkuli oli: siinä oli samat värit mutta sanoina. Värien niminä. Sana punainen oli kirjoitettu sinisellä, sana sininen keltaisella, sana keltainen vihreällä ja niin edelleen. Minun piti jälleen luetella sanojen värit - ei sanoja - mahdollisimman nopeasti.

Ja jälleen: "mitä muistat ensimmäisestä kertomuksesta?"

Sain myös lukea muutaman kappaleen tekstiä ääneen. Kai siinä katsottiin kuinka paljon sekoilen sanoissani.

Ja kauniiksi lopuksi: piirräpä ne alun kuviot paperille!

Täytin jälleen myös BDI-kyselyn. Tulos viittaa kohtalaiseen depressioon. Oli tutkimuksessa paljon muutakin. Tuon verran muistan. Ja sen, että pois lähtiessä olin kuin kuivaksi puristettu tiskirätti.

Lausunto tuli pari päivää myöhemmin, pituutta kaksi aanelosta. Tiiviste: "Asiakkaan kognitiivinen suorituskyky vastaa kokonaisuudessaan keskitasoa, mikä vastannee hänen primaarikapasiteettiaan. Muistitoiminnot vastaavat ikäryhmässä selvästi yli keskitasoa eikä tältä osin ole todettavissa heikentymistä. Attentionaalisissa funktioissa tulee esille lievää fluktuointia. Asiakas väsyy huomattavasti tutkimuksen loppua kohden."

Pari päivää myöhemmin alkoi kuntoutuspsykoterapia. Minulla oli aika videovastaanotolle. En - tietenkään! - saanut yhteyttä toimimaan. Näin terapeutin mutta hän ei nähnyt minua. Ääni ei kulkenut suuntaan eikä toiseen. Keskustelimme puhelimitse. Kesken kaiken ovikello soi: naapuri kylän toiselta laidalta tuli kertomaan että hänellä on meidän koirat autonsa perässä. Nappasin hihnat naulakosta ja tokaisin terapeutille puhelimeen: "tervetuloa mun elämään".





maanantai 11. joulukuuta 2017

Merkillisiä muutoksia

Perheohjaajat leipoivat lasten kanssa piparkakkutalon. Tuosta noin vain, vähän kaulittiin valmistaikinaa, vapaalla kädellä hahmoteltiin seinät, katto, ikkunat, ovi, paistettiin, juotiin glögiä ja laulettiin joululauluja. Lapset saivat koristella osat oman maun mukaan. Pienin laittoi katolle vihreää sokerikuorrutetta ja ranskanpastilleja kolmeen kerrokseen. Minä purin hammasta ja olin hiljaa, ei ole minun projektini. Osat jätettiin hyllyn päälle odottamaan seuraavaa tapaamista, jolloin taideteos kootaan. Minun versioni - jota olen ymmärtänyt olla kokeilematta käytännössä - menisi suunnilleen näin: tehdään edellispäivänä taikina äidiltä perityn ohjeen mukaan. Käydään kesken taikinanteon ostamassa jokin unohtunut ainesosa. Seuraavana päivänä hakataan kirveellä pala taikinasta, lämmitetään kärsivällisesti käsissä, syödään puolet ja loput kaulitaan. Minä olen hommannut tarkat kaavat ja niiden mukaan yritetään muotoilla osat. Tai minä yritän. Lapset haluavat olla luovia, minä kiellän, selitän ja neuvon, lapset saavat raivarin ja heittävät kaulimen menemään. Yritän koristella osat niin hiljaa etteivät lapset vain huomaa ja tule osallistumaan. Osat syödään ennen kuin talo ehditään koota.

Viikko sitten, kun tulehtuneet korvakäytävät turposivat kokonaan tukkoon, ajattelin kipaista terveyskeskuksessa hakemassa korvatipat. Terveyskeskuslääkäri olikin sitä mieltä, että minut pitää laittaa antibioottitippaan vuodeosastolle! Hän pisti sairaanhoitajan soittelemaan lähikuntien vuodeosastot läpi. Sinne passitetaan mistä löytyy paikka. Taivaan kiitos, paikkoja ei löytynyt, joten sain lähetteen yliopistolliseen sairaalaan. Erikoislääkäri tutki, huuhteli, imuroi, penslasi metyleenisinellä, ihmetteli korkeaa kipukynnystäni, määritteli vaivan krooniseksi, ilmoitti että korviin ei saa päästä yhtään vettä - ja kirjoitti ne korvatipat. Niiden jälkeen aloitan pysyvän lääkityksen kerran viikossa. Tämän vaivan takia tehdään leikkauksiakin, mutta minä en kuulemma ole niin vaikea tapaus. Kiva.

Työnantajalta tuli kuin tulikin maksusitoumus. Menen jouluviikolla neuropsykologiseen tutkimukseen. Ehkä siinä saadaan ainakin suljettua joitain muistiongelmien syitä pois.

Hukkasin paperin, johon olin merkinnyt fysioterapia-ajan. Kun soitin ja tarkistin, terapeutti samalla kyseli millaisia oireita jalassani on ja uskalsi veikata että vaiva saattaa olla helpostikin hoidettavissa. Kiertävä, paikasta toiseen hyppelehtivä kipu oli hänelle ihan tuttu juttu. Minä olin tietysti jo mielessäni nähnyt kuinka selitän vaivaa vastaanotolla ja fysioterapeutti katsoo kuin Iltalypsyn karjakko. Ilmeni, että terapia on samana päivänä kuin neuropsykologinen tutkimus. Onneksi kuitenkin eri aikaan.

Psykiatri soitti ja kyseli kuulumisia. Hänen mielestään olemme saaneet kolmessa kuukaudessa aikaan merkillisiä muutoksia. Nojaudun siihen tietoon, että hänen äidinkielensä ei ole suomi ja toivon, että hän tarkoitti merkittäviä. Hoitosuhde joka tapauksessa jatkuu, koska hän haluaa nähdä että asiani tulevat kuntoon. Sen minäkin haluaisin nähdä. Toivomuksestani lääkkeisiin ei nyt kajottu, vaikka Escitalopram onkin vähennys- ja lopetusuhan alla. Ville soittaa jälleen tammikuun alussa. 

Keijunmekon kylvöaika lähestyy. Siemenet ovat hukassa. Joulu lähestyy. Kaksi valosarjaa on hukassa. Merkillinen muutos on kuitenkin nähtävissä: tilasin himmeliemmeet kaksi vuotta sitten eikä tähän asti ole tullut mieleenikään edes avata pakettia vaikka olen muistanut sen olemassaolon. Sunnuntaina avasin ja tein ykskaks himmelin. Mallin otin omasta päästä. Tänään vielä jatkan vähän. Keskeneräisiä töitä ei saa näyttää hulluille eikä herroille. Arvoisat lukijat, koska kumpikaan teistä ei kuulu näihin ryhmiin, vualaa, himmelihommeli: