torstai 23. marraskuuta 2017

Tietokone vs. tukihenkilö 6-0

Kävin työterveyslääkärillä, uudella. Rukouksiini on vastattu: hän noudattaa aiemman lääkärin hoitosuunnitelmaa ja jatkoi sairauslomaani helmikuun alkuun asti. Hän pyysi pitkään jatkuneiden muistiongelmieni vuoksi kysymään hoitotaholta, järjestyisikö siellä neuropsykologinen tutkimus osana työkykykartoitusta. Ei onnistu, eikä hoitavan lääkärin, alias Villen mukaan ole tarpeenkaan, koska muistiongelmat johtuvat selkeästi masennuksesta. Työterveyslääkäri ei anna periksi. Seuraavaksi kysytään työnantajalta maksusitoumusta. Tutkimuksen hinta on tonnin pintaan, joten rohkenen epäillä työnantajan halukkuutta.

Samalla reissulla kävin toisen lapsen asioissa sairaalassa tapaamassa lääkäriä, psykologia ynnä muita häntä tutkineita ammattilaisia sekä sosiaalityöntekijää ja perheohjaajaa. Taas yksi sotkuinen kerä kierähti auki ja sain kuulla diagnoosin: ADHD. Tämäkään ei tullut yllätyksenä, onhan minulla lähes toimivat silmät ja korvat ja tunnen potilaan kohtuullisen pitkältä ajalta. Kuun vaihteessa käymme sairaalassa lääkityksen aloituksen merkeissä. Tämän jälkeen lapsi siirretään samaan yksikköön ja saman lääkärin potilaaksi kuin asperger-lapsemme on. Tolkun väkeä lastenpsykiatrialla.


Tänään istuin metsäretken jäljiltä hikiseen urheilualusasuun sonnustautuneena keittiön pöydän ääressä puhdistamassa jäisiä suppilovahveroita kuivuriin ja keräämässä voimia suihkuun menoon, kun lapsen ammatillinen tukihenkilö pamahti ovesta sisään. Kalenteristani puuttui merkintä. Olin vastikään luvannut lapselle tietokoneelle pääsyn eikä mikään mahti maailmassa voinut sitä asiaa muuttaa, ei edes monessa liemessä keitetty ammattilainen. Niinpä varta vasten häntä tapaamaan tullut tukihenkilö käytti ajan minun ja muiden lasten kanssa keskusteluun. Aika ei mennyt hukkaan millään muotoa mutta harmitti silti vähän. Toisaalta hyvä, että tukihenkilö näki, miten älylaitteiden hallitsema hänen asiakkaansa on. 

Puoli tuntia tukihenkilön poistumisen jälkeen ovesta lehahti kaksi perheohjaajaa. Toinen jutteli vanhempien kanssa perheen arki-iltojen helpottamisesta samalla kun toinen heitteli palloa kuopuksen kanssa. Kuopus oli onnellinen jakamattomasta huomiosta ja tuli ohjaajalle kertoneeksi tapauksesta, josta ei ollut viitsinyt vanhemmille mainita: lapsi oli ystävänsä kanssa näyttänyt kavereille judoheiton. Pienokaisemme oli heitettävä osapuoli ja alustana toimi paljas maa. Päähän oli kuulemma sattunut vain vähän aikaa. Yhdessä kuopus ja ohjaaja kertoivat asian vanhemmille.



Arki-iltojen aikatauluksi kaavailimme seuraavaa: kahdella nuorimmalla laitteet poistuvat käytöstä klo 19. Illan pakolliseen riehumiseen ja iltatoimiin on aikaa noin puolitoista tuntia.  Klo 21 loppuu iltalukeminen ja alkaa nukkuminen. Teinin laitteet poistuvat käytöstä viimeistään klo 22 minkä jälkeen hän pissattaa koirat ja käy nukkumaan. Puhelin ei yövy samassa huoneessa lapsen kanssa. Tarvittaessa pelisalin oveen asennetaan lukko, jota ei saa auki voiveitsellä. Lisäksi puoliso tutkii laitteiden lukitussovelluksien käyttömahdollisuuksia. Ongelma piilee siinä, että teini tarvitsee admin-oikeudet pystyäkseen toimimaan. Tälle adminille pitäisi pystyä asettamaan yliadmin. Vinkkejä vastaanotetaan.

Hoitava lääkäri soitti sovitusti tasan viikko tapaamisemme jälkeen. Kerroin etten ole ollut vihainen, varsin surumielinen kyllä. Painonhallinnasta puhuttaessa Ville kysyi olenko aiemmin harrastanut liikuntaa. Joo, sanoin. Tanssin kymmenen vuotta kilpaa, treenasin neljä iltaa viikossa plus valmennukset päälle, päälajin tueksi kävin kuntosalilla ja maastolenkeillä sekä ohjasin tanssiryhmiä. Ei ollut painonhallintaongelmia. Ai niinkö! Mutta tällainen harrastushan olisi hyvä elvyttää, tuumi Ville. Niin kai. Hän sääti jälleen tapansa mukaan lääkitystä: Escitalopram-annos säilyi onneksi ennallaan 10 milligrammassa mutta Pregabalinia lisättiin 300:sta 450 milligrammaan (3x150 mg). Kun olemme löytäneet naulan, pitää käyttää vasaraa, hän sanoi. Vai liekö ollut toisinpäin. Hän mainitsi jossain yhteydessä, ettei voi tietää kun hänellä ei ole lapsia, mihin oitis lupasin että voin lainata. Luurista kuului epämääräistä köhinää.



tiistai 14. marraskuuta 2017

Jopa eutyyminen

Aloituskäynnin jälkeen psykiatri on soittanut neljästi ja joka kerralla on lääkitystä säädetty hieman. Tänään näimme toista kertaa kasvokkain. Koko loppupäiväni sujui hyvän tuulen vallitessa ja ajoittain leveän virnistyksenkin. Kerroin, että hän on mukavuusalueellani. Kerroin myös, että olin kehunut häntä työterveyspsykiatrille, joka vastasi kuulleensa samaa muiltakin potilailta. Psykiatri, sanokaamme häntä Villeksi (nimi muutettu), ilahtui positiivisesta palautteesta. Yleensä kuulemma tulee vain negatiivista. Ihmettelin. Joo joo, sanoi Ville, hänet on haastettu oikeuteenkin. Wooot? No, minulle hän on edelleen paras lääkäri ikinä. Kehitän jo mittavaa ahdistusta siitä ajatuksesta että mitä jos lääkäri vaihtuu!

(Sain näet tänään kuulla että työterveyslääkäri on vaihtunut aivan yllättäen. Taivahan vallat, taas on vastassa uusi ihminen. Nyt kaikki sormet, varpaat ja muut soveltuvat ruumiinosat ristiin sen puolesta, että uusi katsoisi hyväksi pitäytyä entisen laatimassa hoitosuunnitelmassa. Menen parin päivän päästä vastaanotolle. Sairauslomaa on joulukuun alkuun, mutta työnantaja toivoo jatkokäyntiä jo tässä vaiheessa, jotta sijaisen työsopimusta saadaan jatkettua ajoissa.)

Omakanta on näpsä paikka. Sieltä on helppo käydä tsekkaamassa missä olenkaan käynyt ja millainen käsitys hoitavalle taholle on kulloinkin jupinoistani jäänyt. Ensikäynnin jälkeen Ville oli kirjannut paljon asioita täysin oikein, mikä on yllättävää ottaen huomioon vuodatukseni laajuuden ja lääkärin hieroglyfejä muistuttavat muistiinpanot paperin marginaalissa. Ja sen, ettei hänen äidinkielensä ole suomi. Tänään yritin selittää hänelle mitä tarkoittavat sellaiset sanat kuin himmeli ja havukranssi. Yritin taas selittää myös sen, miten mahdotonta minun on saada lapsia tekemään asioita. (Ymmärrän, että se kuulostaa älyttömältä, ellei näitä tilanteita ole nähnyt itse.) Ensikäynnillä olen näköjään ollut avoimessa kontaktissa, jopa eutyyminen. (Ja sivumennen sanoen tk:n mukaan jalkaani vaivaa metatarsalgia: aristusta mediaalimalleolin dorsaalipuolelle, metatarsaali I-II:n distaalipään alueelle sekä distaalisen jalkaholvin seutuun, lateraalipuolella lievempi arkuus metatarsaali V:n proks.pään kohdalla. Okei.)

Lääkitystä säädettiin taas. Viime viikot on mennyt Pregabalin 2x150 mg ja Voxra 300 mg. SSRI Escitalopram, jota kevättalvesta asti olen napsinut 20 mg, vähennettiin ensin 15:een ja nyt 10:een milligrammaan. Joskus olisi kuulemma hyvä olla vihainenkin. Pregabalin selkeästi toimii ja siinä on vielä nostamisen varaa. Se on kysytyimpiä aineita katukaupassa Suomessa, kertoi Ville. Arvelin, että syön omani kuitenkin itse.

Hermoilu on vähentynyt, kerroin. Olen vuosikausia järsinyt kynsiäni mutta nyt ne ovat päässeet vähän kasvamaan. Rapsuttelin siinä puhellessani kynsinauhoja taaksepäin. Ville löi sormille ja komensi ettei saa. Haastanko sen oikeuteen?

Viikon sisään olen saanut kaksi nuorinta tenavaa pari kertaa mukaani koiralenkille metsään. Ensimmäisellä kerralla emme osanneet varautua valtavaan suppilovahverolöytöön. Niinpä palasimme kotiin korvat punaisina, pipot täynnä sieniä. Toisella kerralla muistimme ottaa ämpärin mukaan. Kasvikuivuri pöhisee pöhisemistään, makoisat joululahjat siellä rapsakoituvat.

Hiljalleen keriytyvät auki käsittämättömyyden kiemurat. Yksi lapsista sai vastikään diagnoosin Aspergerin oireyhtymä. Osasin odottaa sitä ja diagnoosin saaminen oli pelkästään helpotus. Kun kerroin asiasta lapselle, hän otti tiedon vastaan mutkattomasti. Monet oireyhtymässä esiintyvistä piirteistä kuvaavat hyvin myös minua.

Myös Savu sai diagnoosin: maksashuntti. Sillä on nyt maksapotilaan erikoisruoka, joka on ilmeisen hyvää, sillä sitä haluaisi ahmia koko zoo. Nähtäväksi jää, miten pitkälle sillä pärjätään. Korjausleikkaus ei tietenkään ole meidän resursseilla mahdollinen. Koetan olla kantamatta murhetta tulevasta ja iloita siitä, että koira näyttää voivan hyvin nyt.