maanantai 30. kesäkuuta 2014

Kylmää vettä

Hieno viikonvaihde, kauhea maanantai. Se oli siinä, tarvitseeko lisätä mitään?

Lauantaiaamuna päästiin ajoissa liikkeelle. Koiraystävä haki Pikin aamulenkillään jo aiemmin. Vaikka ajo-ohjeessa oli pieni epäselvyys, päädyimme kohteeseen minuutilleen oikeaan aikaan. Porukkamme oli peruutusten vuoksi kutistunut kolmeen puutarhaharrastajaan plus minun perheeseeni, mutta sitäpä parempaa palvelua saimme, ja esittelykierroksen upeassa puutarhassa. Viivyimme kohteessa hämmästyttävät kolme ja puoli tuntia. Lapset viihtyivät erinomaisesti, koska talon puolesta löytyi heille mieleinen seuralainen. Esikoinen vaihtoi yhteystietojakin hänen kanssaan. Mukaamme lähti iso pahvilaatikollinen ihanuuksia, tärkeimpänä punapähkinäpensaan taimi, josta puoliso on jo vuosia haaveillut.

Yövyimme meren rannalla leirintäalueella teltassa. Lapset kävivät meressä uimassa sekä illalla että aamulla, aikuiset värjöttelivät rannalla fleeceen, kuoritakkiin ja villasukkiin sonnustautuneina. Ihme kyllä pääsin aamulla jalkeille vaikka muutamat ruumiinosat panivatkin ankarasti hanttiin. Sen verran huonot yöuneni kuitenkin olivat, että seuraavalla kertaa vaadin käyttööni vähintään kaksi ilmatäytteistä retkipatjaa tai retkisängyn.


Väsytti ja sateli. Päätimme yhteistuumin jättää avoimet puutarhat väliin ja ajella suoraan kotiin. Minä olin ratin takana ja ojensin puutarhojen esitteet puolisolle pois käsistäni. Puoliso alkoi lukea niitä ja ehdotti että jos kuitenkin käytäisiin tässä ensimmäisessä, sehän on ihan lähellä. Ja niinhän siinä kävi, että vierailimme kaikissa kolmessa reitin varrelle sijoittuneessa ihanassa puutarhassa. Lopuksi menimme vielä esikoisen entisen luokkakaverin kotiin kahville. Lapset ovat olleet ystäviä nelivuotiaista lähtien ja jälleennäkemiset ovat aina yhtä iloisia. Yökyläilyä suunniteltiin heinäkuulle.

Tulimme kotiin myöhään. Piki oli ollut omassa yökylässään kuin ihmisen mieli. Koiraystävä puolisoineen vuodatti ylistystä ja kehui että koirassa on potentiaalia vaikka mihin. Matkatavaroita purkaessa huomasin lääkkeet. Ne olivat kyllä mukana reissussa, mutten muistanut ottaa niitä.


  Tänään raju paluu arkeen, iänikuiseen sateeseen ja kylmyyteen. Lapset eivät pukeutuneet, pesseet hampaitaan eivätkä tulleet aamiaiselle. Miksi pitäisi, tokaisi vanhin. Anoppi suunnitteli kotimaanlomalle lähtöä ja minä vinkkasin esikoiselle että koettaa taas hankkiutua mukaan isiensä maille, kun kerran kyyti on tarjolla. Hän on käynyt kerran aiemminkin setänsä kyydillä ilman vanhempia. Anoppi huudahti ettei kannata! Kuopuksen hän kyllä veisi. Jaksoi vieläpä muistuttaa hirveän kalliista (yhdentoista euron) lelusta jonka esikoinen viime reissulla osti itselleen. Omilla rahoillaan. Tässä kohtaa katkesin. Menin pariksi tunniksi peiton alle itkemään, aluksi oikein ääneen. Tunsin miten voimat valuivat jonnekin pois, maan uumeniin, ja hitunen lisää hulluutta hiipi tilalle. Jos olisin kirjoittanut blogitekstin tuolloin, se olisi ollut todella synkkä. Kammottava. Nyt en onneksi enää aivan tavoita silloisia ajatuksiani.

Iltapäivällä lapset tulivat sänkyyn viereeni. Esikoinen sanoi että nyt mä ymmärrän vähän miltä susta tuntuu. En tiedä mitä hän tarkoitti mutta noiden sanojen voimalla nousin, komensin yhden lapsen silppuamaan sipulia, yhden tyhjentämään tiskikonetta ja yhden mukaani koiralenkille. Yksi huuteli perääni: Entäs se aamiainen? Lenkin jälkeen suoritin perheelle ruuan - paitsi sille aamiaista kaivanneelle joka oli edelleen yöpuvussa. Ihme kyllä sain sillä konstilla hänet pukeutumaan. 

Päätin että jos psykoterapeutti vielä kerrankin päästää suustaan että lapsilta ei voi vaatia, annan paukkua perkeleitä enkä mene hänen vastaanotolleen enää kuuna päivänä. Tähän asti vastaanottokäynnit ovat olleet rentoja, olen mennyt mielelläni ja jännittämättä, tuntenut että hän haluaa auttaa. Nyt sairaus panee minut ajattelemaan että terapeuttikin on minua vastaan ja toruu minua. Kuten koko muu maailma. Meneekö tämä ohi ennen seuraavaa tapaamista vai ilmestynkö vastaanotolle valmiiksi vihaisena ja puolustuskannalla?



perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kuulemiin

Piti hetki miettiä miten tämä päivä mahtoikaan alkaa. Ajoin kaupunkiin anopin, puolison ja kuopuksen kanssa. Jätin isot kuulolaiteputiikin kohdalla kyydistä ja menin pienimmän kanssa torille syömään mansikoita, herneitä ja jäätelöä. Aivan kuin minä pienenä äitini kanssa. Sama torikin. Kävelimme satamassa, katselimme laivoja, nousimme näköalapaikalle. Pienellä maalaisella riitti paljon ääneen ihmeteltävää. Pitää ottaa kesän ohjelmaan päivä turistina kaupungilla. Ja sen puistoissa ja leikkipuistoissa. 

Aikuisten nouto onnistui ihmeen hyvin siihen nähden että olin unohtanut puhelimen kotiin. Poikkesimme ostamaan pari makuualustaa ja retkieväitä. Kirpparilta löytyi anopille virkkuulankaa. Tehdas on taas aloittanut toimintansa. Anoppi kuulee ja laite on todella huomaamaton. Ja hän puhuu nyt niin hiljaa että minä en kuule. Kapine saa oman puheen kuulostamaan omaan korvaan vieraalta pari ensimmäistä viikkoa.

Nostimme suksiboksin auton katolle ja pakkasimme sen täyteen. Matkatavaramäärän perusteella ei uskoisi että olemme reissussa vain yhden yön ja meitä on vain viisi. Mutta kun mennään meren rannalle, voi olla tosi kylmä. Tai tosi kuuma. Tai voi sataa ämmiä ja äkeitä koko reissun ajan. Viimekertaisesta viisastuneena pakkasin jokaiselle oman vaatekassin. Yhteisistä isoista kasseista ei löydä mitään ilman että tyhjentää koko sisällön. Kuudennen kassin pakkasin koiralle, joka menee ensimmäistä kertaa tyttöystävänsä luokse yökylään. Kukaan muu retkelle lähtijöistä ei liikauttanut eväänsäkään. Tai liikautti kyllä, sitä sormea jolla puhelimen kosketusnäyttöä käytetään. Savu tuli korvistani ja muutama sananen suusta aivan kuin äidilläni aikoinaan. Omia vaatteitani en jaksanut edes miettiä. Lääkkeet pakkasin jo illalla ja kameran ja puhelimet laitoin latautumaan. Tein kaiken niin valmiiksi kuin voi jotta aamulla olisi edes teoreettiset mahdollisuudet päästä matkaan ajoissa. Luulen että savua tulee silti vielä hieman lisää.

Esikoinen nukkuu. Hänellä on sekä iltaunisuuden lahja että älliä hankkiutua ajoissa unten maille. Kaksi muuta kahkii korvani juuressa, potkii toisiaan, myllää sängyn ylösalaisin ja jupisee taukoamatta niin etten pysty ajattelemaan ainuttakaan kokonaista ajatusta. Lapset olisivat ehkä päivisin vähemmän heitteillä jos edes yöllä saisin hetken omaa aikaa.

Sunnuntaina on Avointen puutarhojen päivä. Viime vuonna vannoin että varaan tämän päivän tästedes aina puutarhoille. Tänä vuonna ei tulisi kuuloonkaan että lähtisin vierailulle kenenkään pihaan. Ylivoimainen ponnistus. Ajelemme sunnuntaina kotiin päin ja matkan varrella saattaisi hyvinkin olla mielenkiintoisia kohteita, mutta saavat nyt olla. En jaksa etsiä niitä netistä. Eikä tuon matkaseurueen kanssa voisi mennä vaikka olisi virtaakin.

Väsyttää julmasti. Toivottavasti myös tulee uni enkä enää kelaa matkatavaroita. Hyvää yötä.


Kuuliaisuuden ihmeellinen keveys

Rauhallinen aamukävely rannalle. Edellisaamujen reippaat lenkit tuntuivat ihanasti lihaksissa. Ihmeellinen auringonpaiste ja vähän lämpöäkin. Aamupalan jälkeen hankkiuduin haalareihin ja kuljin koko päivän puutarhassa, vein mennessäni ja toin tullessani, hääräsin ja pyörin, solmin, tuin, ripustin, kitkin ja veistelin. Asettelin eilisessä kuormassa tulleita aarteita mieleisilleni paikoille. Sisustin terassia. Se on minulle vähän kuin kesämökki. Matkalla jollekin työmaalle huomasin kolme muuta toimenpiteitä vaativaa kohdetta ja hoidin ne saman tien. Taukoa en olisi malttanut millään pitää. Kävin sentään ruokkimassa lapset porkkanoilla ja luomueineksillä.


Perustin hernemaan. Kippasin kolme kärryllistä multaa juurimaton päälle lavan sisälle. Koska madot eivät pääse lavaan juurimaton läpi, komensin lapset madonkeruuseen. Jupina oli ensin ankaraa mutta kun matoja rupesi löytymään, vastahakoisuus unohtui. Kuormassa tulleisiin pohjareiällisiin parvekelaatikoihin kylvin salaattia, retiisiä ja pinaattia. Illan päätteeksi leikkasin nurmikon, en niinkään nurmikonleikkuutarpeen kuin nurmisilpputarpeen vuoksi. Kannoin silpun katteeksi ja lannoitteeksi kurpitsoille, kärhöille ja marjapensaille. Osa meni lampaille. Hernemaata vartenkin säästin ämpärillisen.



Esikoinen sai luettua loppuun Taru Sormusten herrasta -trilogian ja huokaisi että tämä on paras kirja minkä olen ikinä lukenut. Hymyilin ja kerroin että se on myös paras kirja jonka minä olen ikinä lukenut. Mukavaa että hän luki sen ennen kuin näkee elokuvat. Saa mielikuvitella hobitit, kääpiöt ja kumppanit ihan omanlaisikseen.

Isä ja lapset veivät Pikin iltakävelylle rantaan. Piki luuli että lapsi putoaa rantakiveltä ja sukelsi suin päin järveen. Se taitaa välittää meistä, tuumasi lapsi kotiin päästyään. Kun heittelen koiralle palloa ja se tuo sen minulle kerta toisensa jälkeen, päästää irti kun sanon irti ja odottaa intoa puhkuen uutta heittoa, minusta tuntuu ihmeellisen kevyeltä. Olen niin tottunut siihen ettei minua totella, komentoihini ei reagoida eivätkä ehdottamani puuhat kiinnosta ketään.


keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kesäkuinen jouluaatto

Eilistäkin pitempi aamulenkki Pikin kanssa. Tuli oikein reipas olo. Kissat ovat olleet sisäkissoina koska pihapiirin linnunpönttöjen asukkaat ovat lähdössä maailmalle. Lenkkini aikana lapset päästivät kissat vahingossa ulos. Lapsi juoksi jo kaukaa vastaan kertomaan mitä on sattunut. Aamupäivän kuljimme gouterit taskussa ja saimme kuin saimmekin molemmat karvanaamat satimeen. Myös koiraa on tänään pitänyt ainakin kolme kertaa hakea lammaslaitumen ääreltä. Se on selvästi ystävystynyt äitilampaan kanssa, kumpikin vuorollaan työntää päänsä aidan läpi niin pitkälle kuin saa toista tervehtiäkseen. Piki saattaa jopa heittäytyä selälleen tai kyljelleen uuhen edessä. Löperö paimen.

Lopun päivää istuttelin viime talven hankikylvöistä itäneitä taimivauvoja. Osa meni vauvalaan, osa suoraan tulevalle kasvupaikalleen. Kunpa muistilaput saisivat olla paikoillaan etten jonkun tarmonpuuskan tullen mene kitkemään istutuksiani rikkaruohoina. Jännä nähdä mitä tulee maitokelloista, lapinakileijoista, valkoisista siperiankurjenmiekoista tai "yksinkertaisista kultapalloista" eli syyspäivänhatuista. Taimet ovat terhakkaita ja odotukset korkealla.

Illalla tehtiin taas maakuntamatka. Haettiin huutamani puutarhakuorma herttaiselta rouvalta, joka tarjosi mukaan kaupanpäällisiä ja auttoi lastaamisessa. Valmiin kuorman äärellä ja kotona sitä purkiessa tuntui ihan jouluaatolta. Mukana oli muun muassa kaksi kärrynpyörää, heinäseipäitä, paljon ruukkuja, sinkkiastioita, koriste-esineitä, sadettimia, lintujen ruokinta-automaatteja ja parvekelaatikot metallisten telineiden kera. Juuri sellaisten joista olen pitkään haaveillut mutten ole raaskinut ostaa kun ovat niin kalliita. Risuista punottua koiraa Piki pelästyi pahanpäiväisesti eikä haukku meinannut ottaa laantuakseen vaikka kuinka halin koiraa ja kääntelin risuotusta että katso nyt, ei ole oikea.

Kuopus rouskutti ruissipsejä takapenkillä koko matkan ja tarjoili aikuisillekin. Paluumatkalla poikettiin huoltsikalle jätskille. Hieno hetki kun pieni sai molempien vanhempien huomion yksin itselleen. Poikettiin myös hakemaan huutamani virkkuukoukut anopille. Ihmeesti ilmestyy huudettavaksi juuri sitä mistä on puute. Anoppi hukkasi viimeisenkin virkkuukoukkunsa vain muutama päivä sitten ja kas, saman tien huomasin pussillisen koukkuja naapurikylällä myynnissä.

Viikonlopun lomareissu alkaa vaikuttaa todennäköiseltä. Sään ei pitäisi olla muuttumassa ainakaan kylmempään päin ja koiraystävä puolisoineen ilmoitti ottavansa ilomielin Pikin yökylään. Tarjoutui oma-aloitteisesti myös tsekkaamaan ja viihdyttämään anoppia. Ja kuin ohimennen kannusti minua ottamaan sairauspäiväraha-asiassa yhteyttä ammattiliittoon ja tarkistamaan myös omaishoidontuen saamisen mahdollisuudet. Ehkäpä puoliso jaksaa tarttua näihin, jaksoihan hän hoitaa toimeentulotukihakemuksenkin.

Kurja olo, tyhjyys ja synkät epätoivon ajatukset olivat tänään tiessään. Hieno päivä.


tiistai 24. kesäkuuta 2014

Toisenlaista huutamista

Epämääräisiä ikäviä oloja ja kurjia uutisia heti kun kadoksissa ollut puhelin löytyi. Pitkä lenkki koiran kanssa. Tottelemattomia, yöpuvuissaan venyviä lapsia joita en saanut ulos koko päivänä. Sadekuuroja ja ukkosta joka kerta kun olin juuri ehtinyt mullata käteni. Mieli oli kaikkiaan melko musta. Päivän pelasti sydämellinen kurjenmiekannoutaja, jonka kanssa vietin mukavan vertaistukihenkisen juttuhetken hyvän sään aikana lapsen kiskoessa käsivarttani irti (juu tosiaan, sen verran yksi ipana tuli pihalle). Masennuspotilaita kömpii yhä lähiympäristön kaapeista kun vain otan asian puheeksi.

Illalla haettiin naapurikunnasta herttaiselta perheeltä se ilmainen sohva. Lapset eivät edes huomanneet poissaoloamme ja sohvan sisään kantamista, paitsi pienin joka vielä tykkää kulkea mukana. Isommat tulivat huoneistaan parahiksi ihmettelemään miten vaalea sohva oli muuttunut tummaksi. En ole kovin innostunut tummasta väristä, mutta koska sohvassa ei ole irtoavia osia ja se on sitä ainoaa hyvän makuuasennon tarjoavaa mallia ja sitä ainoaa kissankynnenkestävää materiaalia joka minulle kelpaa (ja hintakin oli kohdillaan), saa luvan kelvata. Ehkä silmä tottuu.

Sohvan jälkeen aloin päivystää huuto.netissä sulkeutuvaa huutoa. Joku toinen teki valitettavasti samoin. Huusimme euro kerrallaan kilpaa ainakin kolme varttia. Laitoin jo lapsen asialle että pääsin välillä syömään. Lapsi tuli keittiöön kertomaan että voitin huudon. Enpä olisi uskonut. Nouto sovittiin saman tien huomisillaksi. Vähän pitempi matka, vähän isompi summa ja todella paljon enemmän tavaraa. Puutarhatavaraa. Puoliso oli onneksi alusta asti juonessa mukana, kuten on ihmeen monessa kummallisessa päähänpistossani. 

Niin, monesta asiasta ei puolison kanssa eri mieltä ollakaan, mutta maitotaistelu jatkuu vuodesta toiseen. Puoliso haluaa tarjoilla perheelle vain täysmaitoa, mutta minä haluan käyttää sitä vain leivonnassa ja ruuanlaitossa. Ruokajuomana haluan tarjota rasvatonta, koska nuo pikku vasikat kiskovat maitoa litratolkulla päivässä. Janojuomanakin, vaikka kuinka ohjaamme virvoittavan veden äärelle.

Ekopsykologisesti eheyttävä väri

Viisaampi antoi periksi

Ajattelin mennä nukkumaan. Herättäkää, jos tulee kesä.

Eipä silti, kyllä puutarhahommissa on sateesta ja kylmyydestä huolimatta oltu eilen ja tänäänkin. Eilen nostettiin tolppien ja narujen avulla maasta anopin huolehtimat kosteahkot lamovatut. Autotallityömaalta jäi yli pala tukevahkoa betoniverkkoa, joka on lojunut nurkissa pari vuotta. Tänään ensin yksin ja myöhemmin kaksin taivuttelin sitä kaarelle. Alkuun tuntui ettei se taivu millään, mutta viimein viisaampi antoi periksi. Puoliso rälläköi kaaren alapäästä pari poikkiriviä pois ja voilà, meillä on jämäkkä kärhötuki, hinta nolla euroa. Tai onhan se verkko tietysti aikoinaan jotain maksanut.

Kriisi. Äidiltä peritty viime vuosisadalta peräisin oleva olohuoneen iso villamatto alkaa hajota. Reunat purkaantuvat ja pohjasta irtoaa putua. Teen eri foorumeilla galluppeja kannattaako lapsi-kissa-koiratalouteen hankkia vanhanajan villamatto vai nykyajan nukkamatto. Olen puuduttanut pehvaani tässä tietokoneen ääressä selaamalla huutiksen ja torin matto- ja vähän muutakin tarjontaa. Facebookin kirppikseltä varasin tänään sohvan. Senkin hinta on nolla euroa. Passaa pitää trampoliinina ja raapimapuuna.

Tämä päivä ei alkanut erityisen hyvin. Heräsin lastenhuoneen sängystä, selkä oli puuta. Lapset eivät hoitaneet aamutoimiaan kymmeneen mennessä kuten oli sovittu. Saati että olisivat ulkoilleet. Tappelivat keskenään ja tulivat vuorotellen kantelemaan. Kun viimein suoriutuivat aamupalalle, toinen kaatoi litran maitoa viemäriin (oli kuulemma pilalla) ja toinen poltti paahtoleivät. Sain ihan rehellisen raivarin. Joitakin satoja kertoja olemme pitäneet luentoa siitä, ettei leivänpaahtimen potikkaa tarvitse kääntää kaakkoon. Teho on säädetty sopivaksi ja nuppi saa olla paikoillaan. Saisikohan sen jotenkin pultattua?

Päivä jatkui huudon ja tappelujen merkeissä. Neljän maissa kotiutui pieni päiväkotilainen, joka ensi töikseen kiukkuisena kuin ampiainen ilmoitti ettei aio syödä kuin rusinoita, ei ole nälkä. Isommat aloittivat saman virren nähtyään että ruuaksi on kanakeittoa. Anopin kokkaamaa maailman parasta kanakeittoa. Kun olivat tarpeekseen huutaneet, jokainen lusikoi ison lautasellisen. Minusta vain tuntuu ettei kaikki tuo huuto mahdu päähäni.

Onneksi iltapäivällä poikkesi puutarhaihminen, joka toi suklaalevyn ja sai vastineeksi muhkean kurjenmiekkapaakun. Hotkaisin 200 grammaa sinistä tuossa tuokiossa, hyvä kun ehdin ottaa kääreet pois. Kohta meillä on pihassa vain nurmikko.

Tai ehkei sitäkään.


lauantai 21. kesäkuuta 2014

Sopivan jäätävää

Juhannus kului kotinurkissa. Aattoaamuna kävin kaupassa, jonne oli hyökännyt arviolta miljoona kesämökkiläistä. Olivat ostaneet muun muassa kaiken vaalean leivän. Kassalle oli jono. Eksoottista. Perhe kävi kylän kokolla ja makkaratulilla, minä kärräsin senkin ajan soraa. Puoliso teki juhannussaunaan vihdan, mutta muilta osin sauna ei aivan vastannut odotuksia: kolmen tunnin lämmityksen jälkeen lämpöä oli 48 astetta ja suihkuvesikin oli kylmää. Emme keksineet syytä. Ehkä sähkökatko?

Viileä sää oli oivallinen soran ja kivien pyörittämiseen. Koko länsipääty tuli jussin aikana kitkettyä, soritettua ja sora-alue reunustettua luonnonkivillä. Juhannusyön nukuin koiran kanssa terassilla enkä palellut. Kun kosketin peittoa ulkopuolelta, sävähdin: näinkö kylmä täällä on!

Alppiasteri, Aster alpinus 'Happy end'

Puoliso sekä omat ja naapurin lapset ovat ulkoiluttaneet koiraa tänään niin että olen voinut nukkua yhdeksään ja paneutua koko päiväksi puutarhassa ryömimiseen. Kivihomman valmistuttua otin nokoset ja iltapuhteiksi pelastin alppiasterin ja valkoisen pikkusydämen saksankurjenmiekan invaasiolta. Vapautuneelle alueelle levitin sädepäivänhattua. Irrotin ja ruukutin pilvikirsikan hyvännäköisen juurivesan. Nyrhesin ohotanmarunan kahtia. Siinä olisi tarvittu puukon sijaan kirvestä. Saa nähdä suuttuuko maruna kovakouraisesta käsittelystä.

Anoppi oli tänään pitkästä aikaa oma kirkassilmäinen itsensä, hassutteli kuopuksen kanssa ja pani vauhtia poikaansa: Vadelmat pitää heti tukea ja kasvimaata laittaa kuntoon edes sen verran että voi kylvää herneet. Ne kuulemma ehtivät vielä. Minä olin jo jättänyt kasvimaahaaveet tältä kesältä. Muovilaatikoihin kylvin taannoin salaattia ja pinaattia ja pari kurpitsantainta tuikkasin maahan.

On sentään onni ettei into puutarhahommiin ole kadonnut vaikka tuntuu ettei mikään muu kiinnosta. Viime keskiviikon jälkeinen tumput suorana möllöttely oli kauheaa.

Lapset eivät sittenkään lenkkeilleet ulkona tarpeeksi. Iltatoimien aikaan piti vielä juosta olohuonetta ympäri kunnes pienin törmäsi nenä edellä johonkin huonekaluun ja veri lensi. Syy oli kuulemma isomman joka ajoi pienempää takaa. Syy on aina jonkun muun. Joskus jopa huonekalun, joka arvaamatta hyökkää kimppuun. Tuossa taistelupari nyt nukkuu kuin murmelit viattoman näköisinä vierekkäin.

Ohotanmaruna, Artemisia schmidtiana

torstai 19. kesäkuuta 2014

Lamosumuaivo

Tänään en tehnyt mitään. Fyysisesti olisin varmaan jaksanut, mutta henkisesti lyö ihan tyhjää. Blaa. Onhan tämä nyt ihan hullua. Vapaata aikaa tehdä mitä vaan, kroppa ei kremppaa mistään kohdin mutta takki on niin tyhjä ettei pysty mitään. Vai pitäisikö sanoa pipo. Onneksi osasin odottaa tätä olotilaa huomisen kaahailun jälkeen.

Juhannuskin tuli ihan puskista. Tajusin sen vasta kun puoliso tuli töistä ja kertoi että huomenna on vapaata. Lapset ovat menossa telttaan yöksi, vesisateessa pystyttävät telttaa. Anoppi on ollut taas aamusta asti huonovointinen mutta olo parani heti kun posti toi sosiaalitoimistosta päätöksen että osa sairaala- ja lääkekuluista korvataan. Anoppi kääri saman tien hihansa ja rupesi ruuanlaittoon. Kutimetkin ovat olleet illan mittaan käsissä pitkästä aikaa.

Harkitsemme viikonloppuretkeä viikon päähän. On jo vuosia tehnyt mieli vierailla puutarhalla joka on kahden tunnin ajomatkan päässä meiltä. Yksin eestaas yhtenä päivänä ajeltuna matka on turhan pitkä mutta jos reissuun yhdistäisi perheen kesäretken.. Katsotaan nyt tokenenko kyselemään koiralle hoitajaa tai selvittämään voiko leirintäalueelle tuoda koiran. Auton ilmastointi on nyt kunnossa joten sen puolesta Pikin voisi ottaa mukaan. Mikään innokas automatkustaja se ei tosin ole. Oikeastaan anoppivahtikin tarvittaisiin. Pankkitilin vointikin pitää tarkistaa. Lapsille emme puhu suunnitelmasta mitään ennen kuin olemme ihan varmoja.

Luin hiljattain ihmisestä jolle juhannus on kesän alkamisen juhla. Päätin ajatella itsekin tästä lähtien niin. Näillä jääkeleillä onkin helppo ajatella että kesä on kaikkinensa edessäpäin. 

Toivotan sinulle tunnelmallista yöttömän yön juhlaa, juuri sellaista kuin haaveilitkin!

Juhannusruusu, Finlands vita ros, Rosa pimpinellifolia 'Plena'


keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

The B-lausunto

Tänään olen maakuntamatkaillut ja nauttinut mielenterveyspalveluja oikein olan takaa. Toipumiseen menee varmaan pari viikkoa. Ensin esimerkinomainen kertomus aamustamme eli Millaista on olla huolettoman miehen vaimo: Lähdimme kotoa klo 5.45 viedäksemme kuopuksen kuudeksi päiväkotiin. Lapsemme on ensimmäinen joka tulee hoitoon ja tuloajaksi on sovittu 6.15. Puoliso oli kuitenkin sitä mieltä että kyllä siellä jo kuudelta joku on. No, vartti odoteltiin päikyn pihassa. Lapsi onneksi nukkui.

Lähdettiin ajamaan parin kunnan läpi ihan eri paikkakunnalle kuin mihin puoliso oli menossa töihin. Hän oli näet unohtanut eväänsä ja housunsa (!) sinne missä oli eilen töissä. Kysyin oletko varmistanut että siellä ollaan ennen seitsemää paikalla ja pääset sisään. Noo, kyllä siellä eilenkin oltiin... Kysyin onko sinulla ohjaajasi puhelinnumero jotta voisit ilmoittaa myöhästyväsi. Ei, sitä ei kyllä ole tullut kysyttyä. Onneksi jollain toisella oli ja hän lupasi ilmoittaa. Rivakkaa vauhtia 40 kilometriä edelleen sille paikkakunnalle missä oli määrä tänään olla töissä.

Ajelin omalle työpaikalleni, olin siellä jo ennen puolta kahdeksaa. Tapasin kaksi uutta työkaveria ja pelästytin muutaman mutta pomoa en tavannut. Puhelimitse sain hänet kiinni. Pyysin häntä sopimaan elokuisen työterveyspalaveriajan työterveyslääkärin kanssa, minullehan sopii milloin vain. Pyysin myös että sijaiseni voisi jatkaa töissä minun palattuanikin jotta saisin häneltä vierihoitoa. Työhönpaluukynnys madaltuisi roimasti. Pomo kannatti ajatusta.

Psykiatrin tapasin kymmeneltä. Sain B-lausunnon luettavakseni ja ihan tutultahan se vaikutti: F32.2 Vaikea-asteinen masennustila. Tuntee, että on vaikea muistaa, keskittyä, on ärtyneisyyttä, voimattomuutta, välttelee ihmisiä, hukkaa tavaroita, vatsa menee sekaisin, jännittää, yöllä pyörii asioita mielessä, nukkuu rauhattomasti. Joutuu ponnistelemaan saadakseen mitään aikaiseksi. Kertoo olevansa täysin uupunut. Vaikea keskittyä lehden lukemiseen, keskusteluun. Uusien asioiden opiskelu tuntuu hyvin vaikealta. Lukkiutumista. Uni on ollut huonoa. St: Keskustelukontaktiin tulee hyvin, potilaalla hyvä itsetarkastelukyky terapian edellyttämällä tavalla. Uupumusta, voimattomuutta, aloitekyvyttömyyttä, mielialan alavireisyyttä, muistivaikeuksia, kertoo mm. miten samalla asiointireissulla oli hukannut sekä autonavaimet että lompakon. BDI:ssa 34 p. 

Siemenestä kasvattamani ritarinkannus


Mistähän nuo univaikeudet putkahtavat joka paperiin. Kyllä minä nukun ihan hyvin jos vain saan illalla unen hännästä kiinni ja jos lapsi/kissa/koira ei hypi/pissaa/oksenna päälleni tai vaadi palveluja. 

Lääkäri pitää todennäköisenä etten ole työkykyinen vielä syyskuun alussa. Kelaa on kuitenkin lähestyttävä näin, kuin tanssiaskelin, lyhyitä sairauslomia ja useita B-lausuntoja antaen, jotta näkevät että potilas on hoidossa ja tilannetta seurataan. 

Sain psykiatrilta ohjeet naapurin seuraavan hyökkäyksen varalta: kännykästä vaivihkaa äänitys päälle (on kuulemma laillista), sanot henkilön nimen ja kysyt oliko sulla jotain asiaa. Et vastaa provokaatioihin, keskeytät vain puhetulvan kysymällä yhä uudelleen niin oliko sulla jotain asiaa. Kun nauhoituksia on muutama koossa, yhteys poliisiin, äänitteet tiskiin ja kysymys mitä tämän asian kanssa voisi tehdä. Pidän epätodennäköisenä naapurin uutta ilmaantumista ovellemme, sen verran tujun lähdön hän täältä sai. Mutta täysin vailla suhteellisuudentajua ja arvaamaton hän toisaalta on. Pikkutytöstä minun pitäisi lääkärin mukaan tehdä lastensuojeluilmoitus. Kysymys ei ole siitä haluanko vai enkö halua vaan lain mukaan se pitäisi tehdä. Päätin silti etten tee vielä. Vasta sitten, jos näen hänen vielä pyöräilevän yksinään ympäri kylää irrallisen kypäränsä kanssa.

Yhden maissa iltapäivällä kiirehdin noutamaan koululaisiani mukaan psykoterapeutin vastaanotolle. Toinen oli yöpuvussa, aamutoimet tekemättä ja ilmoitti ettei lähde mihinkään. Ihmeen kaupalla kuitenkin päädyttiin ajoissa vastaanotolle. Toinen lapsista keskusteli terapeutin kanssa, osasi kertoa perheemme arjesta ja ehdottaa itsekin mitä voisi tehdä toisin, millä tavoin voisi auttaa äitiä. Hän teki terapeutin kanssa tottelemissopimuksen. Palaamme heinäkuun 23. päivä tsekkaamaan miten on sujunut. Toinen lapsista seisoi päällään ja piti eläimellistä örinää. (No okei, lopputunnista molemmat seisoivat päällään.)

Terapeutin vastaanotolta päiväkotiin. Ovessa oli lappu olemme muuttaneet. Ajoin uuteen osoitteeseen jossa oven avasi hämmentynyt lastenhoitaja: ei ne täällä ole. Siellä ne on ainakin kaksi päivää vielä, mitähän varten ne on sellaisen lapun nyt jo oveen laittaneet. Olin lähdössä melko pitkän naaman kanssa takaisin alkuperäiseen osoitteeseen, kun hoitaja juoksi perääni: hei oota, on ne sittenkin täällä. 

Viimeisenä kyytiin kerättiin nuutunut puoliso. Perhe tappeli autossa senkin aikaa kun kävin ruokakaupassa. Kissanruokasäkit olivat kyljestä halki, kaikki. Kassa joutui piippaamaan kaikki ostokseni kahteen kertaan. Kesto-ostoskassi ratkesi saumastaan. Tämä ihana arki.

Tuhanpaalinen kaivanpäkkärä

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Kivi, kivempi, kivoin

Kaksi päivää lempipuuhan parissa: kiviä pyörittelemässä. Talon päädyssä ollut epämääräinen keskeneräinen vilvoittelu- ja kodinhoitoalue sai muotonsa. Keväällä ensin aronia-aita ja nyt istutusalueelle kauttaaltaan kivireunus ja reunukseen asti siisti, tasainen sorapinta. Ihanaa kun kiviä yhä on keväisen keruu-urakan jäljiltä valikoitavaksi asti. Ja ihanaa kun kivireunuksella ja soralla saa niin nopeasti siistiä viimeistellyn näköistä jälkeä. Ehkä kaikkein ihaninta oli se, että pystyin hoitamaan koko homman itse pyytämättä puolisolta apua. Hiki valui kiusallisesti silmiin ja välillä myös sadevesi, mutta valmista tuli.

Ennen

Tarkoitus oli sunnuntai-iltana huolehtia lapset ajoissa nukkumaan, koska pienin ei ole vielä kesälomalla vaan päiväkotiin lähtö on entistäkin aikaisemmin. Epäonnistuin surkeasti. Lapset olivat hiljaa sängyissään, valot poissa ja pimennysverhot ikkunoiden edessä. Lähdin koiran kanssa iltakävelylle. Palasin yhdentoista aikaan. Kaikki lapset olivat samassa sängyssä, valot ja täysi hulina päällä. Kivet tottelevat vähemmällä komentamisella.

Jälkeen

Koululaiset olivat tänään ulkona ehkä kolme minuuttia. Sen ajan mitä kävelivät naapuriin sisälle leikkimään ja takaisin kotiin. Komensin niin paljon kuin jaksoin mutta ulkoilemaan en heitä saanut. En jaksanut raivostua. Vetäkööt lonkkaa, heillähän on loma. Katsotaan ovatko huomenna yöpuvuissaan vielä kun saamme vieraita puolen päivän aikaan.

Tänään pesue onneksi nukahti vähän aiemmin. Samoin puoliso, jonka ensimmäinen työharjoittelupäivä oli mallia tukka suorana. Tyytyväiseltä tuo silti vaikutti. Tai ehkä juuri siksi. Luulen ettei minunkaan tarvitse unta odotella päivän urakan jälkeen. Lapioimalla sain inhottavan naapurinkin välillä päästäni pois. Nyt pitäisi päättää tarkenenko nukkua terassilla. Ja tarkenevatko keijunmekot vai pitäisikö ne evakuoida yöksi sisälle. Muut kesäkukat saavat jäätyä jos halla on tullakseen, en ala peitellä.


Heittiköhän koira talviturkin?

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Leikkauspäivä

Heräsin aamulla koiran uikutukseen. Ajattelin että kohta Piki aloittaa konsertin, mutta eipäs! Se pysyi aivan hiljaa vaikka naapurissa uikutettiin. Kömmin terassilta kissan alta hyvin nukutun yön jälkeen puoli yhdeksän aikaan. Talo oli vielä aivan hiljainen. Ulkolämpömittarissa kymmenen astetta. Kävin Pikin kanssa rannassa kävelyllä. Tuuli oli navakka. Torstainen hyökkäys takoi päässä luoden ikävää tunnelmaa.

Idänkurjenpolvi

Leikkasin viimeiset narsissien kukkavarret, kääpiövuorimäntyjen uudesta kasvusta puolet pois ja rohtokatajista kuivuneet oksat. Himotti leikata kuusiaidasta kuolleet latvat mutta maltoin vielä. Koetan selvittää miksi ne ovat kuolleet. Nypin alppiruususta kuihtuneet kukat ja aukeamatta jääneet nuput. Neuvottelin puolison kanssa alppiruususta. Tekisi mieli luovuttaa se parempaan kotiin. Meillä ei ole tarjota sille kovinkaan ruusuista kasvupaikkaa. Oksia kuivuu vuosittain ja suurin osa nupuista jää aukeamatta. Toisaalta se kuitenkin kasvaa, on tuuhea ja kivan näköinen talvella.

Pidin Pikiä vapaana ja se pysyi hienosti omassa pihassa ja seurasi mukanani. Istuttelin saamani revonhännän ja sammarin taimet niihin paikkoihin missä ei näkynyt mitään itua. Multa tuntui ihanan muhevalta, kostealta ja lämpimältä. Kuvasin kymmeniä ruutuja Niken ensimmäistä kukkaa mutten saanut taltioitua sen upeaa väriä ja samettista pintaa.

Clematis Warszawska Nike

Sinkkosen parituntisen ulkoilun ehto ei täyttynyt. Uimassa lapset kävivät ja pienellä pyöräilypyrähdyksellä mutta koiran lenkitykset jäivät muutamaan minuuttiin eikä trampoliiniin koskettukaan. Noista ei kahta tuntia saa kokoon millään. Taidamme palata entiseen malliin.

Esikoinen hyljeksi kello viiden teen antimiksi leipomaani raparperipiirakkaa. Sovimme, että hän leipoo meille ensi viikonlopuksi mitä haluaa. Pihan nokkoset keräsin puolisolle joka jauhoi ne lihamyllyllä ja ujutti lipstikan kanssa jauhelihapihvitaikinaan. Pihveistä tuli aika terveellisen värisiä. Anoppi pakasti ruohosipulisilppua ja minä kuivatin uunissa lipstikkaa. Sen voimakas mutta miellyttävä haju täytti talon. Olen kasvattanut anoppia varten tilliä joka ikinen kesä mutta hän on ollut aina poissa. Me muut emme tilliä juuri käytä. Tänä vuonna en kylvänyt sitä ja kas, anoppi on kotona. Hän sanoo että vielä ehtii tälle kesälle kylvää vaikka useamman kerran. Kasvimaa vain on vaiheessa.

Ajattelin että lapset nukahtaisivat helposti saunan jälkeen. Kukkua. Tuossa ne hilluvat kaikki. Ei muuten mitään, mutta vuorokausirytmiä ei auttaisi kääntää tuntitolkulla. Pienokaisen on maanantaiaamuna herättävä ultra-aikaisin hoitoon. Puolison työharjoittelu alkaa kello seitsemän järven tuolla puolen. Tai no kyllä muutenkin mitään. Iltaisin täytyisi saada olla hiljaisuudessa omien ajatustensa kanssa.

Tarhapimpinellaruusu Tove Jansson


perjantai 13. kesäkuuta 2014

Puhuu vuolaasti

Nukuin terassilla valokatteen alla vaikka satoi ihan järjettömästi koko yön. Ropina oli korviahuumaava. Miltä se mahtoikaan kuulostaa koirasta, joka seuraa uskollisesti mukanani terassille joka yö vaikka sisällä olisi pehmeä peti ja vähemmän aamuöistä lokkien kirkunaa.

Aamulla sade piti taukoa ja minä tein Pikin kanssa kunnon lenkin. Puhelin oli kädessä siltä varalta että naapuri käy kimppuun ja pitää soittaa hätänumeroon. Sain kuitenkin rauhassa kirjoitella tekstareita koko matkan. Lumikkotieltä noustaan nuoren koivikon läpi harjun päälle. Polun päässä juhannuksenomainen kasvillisuus oli niin rehevää että kävelimme vahingossa ohi. En ihmettele että minä, mutta koirakin!

Lapsi oli löytänyt suklaajemmani. Voi mistä saisin edes pienen kolon jossa voisin säilyttää omia tavaroitani ilman että ne pöllitään, rikotaan tai syödään. Tunnusti sentään kun suoraan kysyin.

Henkisellä puolella se oma kolo on olemassa. Internetin keskusteluryhmät, picasa, facebook, blogi, huuto.net, tietoisen läsnäolon harjoitukset. Kunpa saisin edes siellä olla rauhassa, mutta pienet supisijat ilmestyvät korvani juureen joka ilta sen jälkeen kun heidät on peitelty nukkumaan aivan toisaalle. Heihin ei tehoa edes Sinkkosen mainitseminen. Esikoiseen tehoaa. Hän on tänään ulkoiluttanut Pikiä useaan kertaan, siivonnut huoneensa, täyttänyt tiskikoneen ja pyyhkinyt olohuoneen lattian. Ilman protestointia, ensimmäisestä kehotuksesta. Ja vaikka kotityöt olivatkin sumuaivon oma lisäys Sinkkosen listaan.

Nelivuotias kurkkii olan yli ja huomauttaa että olen kirjoittanut väärin. Tekstin alla näkyy punaista aaltoviivaa.

Siivosimme ja raivasimme ennen anopin kotiintuloa. Pesukone metelöi koko päivän. Pesimme muutaman ikkunankin (käsin). Puoliso haki anopin kotiin naapurin kyydillä, koska oma auto oli uhanalainen. Illalla sekin asia tuli kuntoon ja edes yksi huoli ensi viikolta pyyhkiytyi taivaan tuuliin. Puoliso menee työharjoitteluun länteen. Pienokaisen kesähoito on idässä. Niin kaukana että ilman moottoriajoneuvoa en voi häntä hakea. Hoitoaika ei saa venyä yli kymmeneen tuntiin. Työharjoittelijan pitää mennä kaasu pohjassa koko ajan. On suotavaa että auto toimii.

Anopin sairauskertomus oli aikamoista lankkimutinaa. Oireiden arvellaan johtuvan enimmäkseen rytmihäiriöstä ja potilasta on kehotettu olemaan rauhallisesti. Pojalleen hän tunnusti tampanneensa mattoa ennen viimeisintä ambulanssikeikkaa. Kertomuksen mukaan anoppi asuu yksin. Maininta "puhuu vuolaasti" pani hymyilyttämään. Opin uuden sanan: hapennälkäinen. Ällistyttävin kertomuksessa esiintynyt sana oli kielimuuri. Anoppihan on suomalainen! Ja puhuu kauniimpaa suomea kuin useimmat Suomessa asuvat suomalaiset, koska hän kuunteli Ylen ohjelmia kaikki ne yli 50 puolisonsa synnyinmaassa viettämäänsä vuotta. Aksentti on täysin suomalainen. Häneltä olen omaksunut sellaiset sanat kuin vaikkapa puoliso ja avioitua. Toisaalta onhan hänellä ihan omiakin sanoja ja sanontatapoja, esimerkiksi nokare. Nokare maitoa kuulostaa minusta jokseenkin epäterveelliseltä.

Naapurin perskärpästä, anteeksi, pikkutyttöä ei ole tänään näkynyt. Ehkä vanhempien silmät viimein aukesivat näkemään että häntä pitää vahtia. Ei ole onneksi näkynyt hänen isäänsäkään. Mutta päästäni en häntä saa, en hetkeksikään. Ainutlaatuinen ja ikimuistoinen persoona totisesti. Muistaakseni he muuttivat tänne koska edellisessä asuinpaikassa oli niin hankalia naapureita. Jep jep. Mitään muuta en siltä perhekunnalta toivo kuin että saisimme olla rauhassa.

Pilvilinna


torstai 12. kesäkuuta 2014

Painajainen alkoi alusta

Olen ollut hyvin ahdistunut ja suorastaan pelännyt ja vältellyt yhtä naapuriamme siitä lähtien kun erehdyin koko kylä kasvattaa -periaatteella ohjaamaan hänen lastaan ja sain kuulla olevani mielisairas rikollinen ynnä muuta ylentävää. En ole tervehtinyt, katsonut päinkään saati että olisin sanonut mitään. Oikeusturvan kannaltakin vaikeneminen on viisainta, sillä naapuri vääntäisi kaiken sanomani minua vastaan, kokemusta on. Tänään hän seisoi kädet taskussa portillamme kun avasin ulko-oven antaakseni koiralle tuoretta vettä. Sävähdin. Mies kysyi olenko nähnyt lapsia, tiedänkö missä he ovat. Kysyin kenen lapsia. Mies sanoi että omiasi. Vastasin että kyllä tiedän ja suljin oven. Oksetti. Puolisoni oli onneksi kotona ja lupasi hoitaa tilanteen jos mies vielä ilmestyy.

Ja kyllä hän ilmestyi. Hieman myöhemmin hän soitti ovikelloa ja alkoi raivota että hänen tyttärensä melkein hukkui (saapas oli pudonnut järveen) koska minä en kertonut hänelle missä minun lapseni ovat. Ja että olemme valehtelijoita ja mitä kaikkea vielä, en aivan saanut selvää sillä puoliso kehotti useaan kertaan kuuluvalla äänellä miestä poistumaan, laski viimein käden naapurin olkapäälle ja pyysi esikoista tuomaan puhelimen, hän soittaa nyt poliisille. Silloin mies lähti ja huusi vielä pihalta että tosi kristillistä. Eipä tarvitse ihmetellä jos olen terapian tarpeessa. Olen luullut että tällaista voi tapahtua vain elokuvissa. Tarvitsen isomman koiran. Kaasuaseen. Etälamauttimen. Maamiinan.

Meillä oli sinkkospäivä. Kolmikkomme halusi sateen raossa pyöräillä, se eilen aloittanut lapsikin. Täyttääkseen kaksi tuntia ulkoilua -ehdon. Naapurin milteihukkunut nelivuotias oli tapansa mukaan koko ajan pyörineen kiilaamassa, ajoi poikittain eteen ja huuteli lapsiani pönttöpäiksi. Neuvoin omiani ajelemaan rantaan menevää tietä niin saavat olla rauhassa. Eipä tullut mieleenkään että pikkuruinen tyttö on niin täysin vailla valvontaa että pääsee lähtemään perään ja ajamaan rantaan asti.

Tässä sitä ollaan. Olin juuri päässyt kammostani hieman yli ja uskalsin jälleen kävellä heidän talonsa ohi koiralenkillä. Nyt vatsa kääntyy taas ympäri jokaisesta ovikellonsoitosta ja takaapäin tulevan auton äänestä. Pelottaa lähteä ollenkaan pihasta tai olla edes pihalla nähtävillä. Onneksi olen jo hoidossa, muuten joutuisin kiireen vilkkaa hakeutumaan. Ja onneksi minulla on essitalopraami, en halua edes kuvitella miten paha olo olisi ilman sitä.

Anoppi kotiutuu huomenna. En tiedä onko millekään asialle tehty mitään. Sappikiville ei ainakaan. Olemme siivonneet hänen huoneensa, pesseet ikkunankin. Tarkoitus oli pestä myös peite ja tyyny, mutta kuivatussää ei ole aivan otollinen. Vettä tulee kuin aisaa. Ulkona kuivattaminen ja siitä tekstiileihin tuleva tuoksu on koko homman ydin. Oma peittoni ja tyynyni ovat parhaillaan ulkona "kuivumassa". Kesäpeitot ovat kadoksissa.

Iris germanica Consummation & Corylus avellana

200.

Tietokoneen ääreen on ollut tunkua. Puoliso on täyttänyt hakemuksia Kelaan ihan rätisemällä omasta ja äitinsä puolesta. Uskomattoman pöljää että hakemuksen liitteeksi pitää hiki päässä kaivella kaikki ne tiedot jotka Kelassa on jo ennestään. Meidän kummankin palkka-, sairauspäiväraha- ja työmarkkinatukisummat on heillä sentilleen olemassa, samoin anopin eläketiedot. Mutta puoliso ei lannistu. Minä sen sijaan lannistun jo omaa palkkatodistustani lukiessani. En ymmärrä siitä mitään.

Koko eilisen päivän siirtelin päivänkakkaroita. Ottivat nokkiinsa, mutta uskoisin että luonnonkasveina antavat kyllä anteeksi. Pihaan ripoteltiin aikoinaan niittysiemenpussillinen, jonka peruja hanakasti lisääntyvät kakkarat ovat. Tein niistä pitkän rivin kiemurtelevan polun reunaan.

Tänään pudotin lapset leikkipuistoon ja menin psykoterapeutille. Hän sanoi että voimani menevät arjen kivireen vetämiseen enkä voi toipua ennen kuin perheemme arki saadaan sujuvammaksi, minun kannaltani paljon nykyistä kevyemmäksi. Sain ajan ensi viikolle ja otan lapset mukaan. Terapeutti lupasi kertoa heille masennuksesta, joka ymmärrettävästi on lapsille vaikeasti hahmottuva asia kun tuntuu olevan aikuisillekin. Jopa potilaalle itselleen. Terapeutti lohdutti että vaikka moitin itseäni lasten syyllistämisestä, tilanne on vielä oikein hyvä. Lapset tulevat tyynyineen ja peittoineen hakemaan yösijaa vierestäni jotta eivät näkisi pahoja unia. Olen niin pelottava että painajaisetkin pelkäävät. Jos olisin ylittänyt tietyn syyllistämisrajan, he eivät enää uskaltaisi tulla.

Sain ohjeeksi pitää perhepalaverin loman aloituksen kunniaksi. Jokainen saa kertoa mitä odottaa kesälomalta. Sovitaan yhdessä aikataulu aamutoimille. Minun ei tarvitse olla valmiina serveeraamaan maailman tappiin asti. Tietokoneella notkumisasiassa hän siteerasi palvomaani Jari Sinkkosta: Mitään rajoja (paitsi ikärajat) pelaamiselle ei tarvita kunhan nämä ehdot täyttyvät:
- lapsi nukkuu riittävästi (vähintään yhdeksän tuntia)
- lapsi hoitaa koulutehtävänsä
- lapsi osallistuu perheen yhteisille aterioille
- lapsi ulkoilee vähintään kaksi tuntia päivässä.

Aku Ankan kanssa terassin sohvalla löhöämistä ei lasketa ulkoiluksi. Vain liikunta lasketaan. Itse lisäisin tuohon kyllä vielä että lapsi osallistuu vikisemättä kotitöihin kuten tiskikoneen täyttämiseen tai tyhjentämiseen. 

Terapeutti huomautti että lapset kaipaavat nykyistä enemmän isänsä huomiota. Isä on usein omissa maailmoissaan, pystyy keskittymään täydellisesti siihen mitä on tekemässä vaikka lapsi huutaisi pää punaisena vieressä. Tai pää kainalossa. Vähintään kerran päivässä hoksautan häntä: hei, maa kutsuu, lapsellasi on sinulle asiaa.

Vein isot tenavat kauppakeskukseen, annoin kummallekin kaksikymppisen ja vapauden käyttää sen mihin haluavat. Ostettiin muutama alevaate isoimmalle joka kasvaa koko ajan kaikesta ulos. Käytiin ihmettelemässä eläinkaupan tirppoja, pupuja ja gekkoja. Lopuksi käytiin pizzalla. Kukaan ei kadonnut eikä rähjännyt. Kotimatkalla poikkesin viemään anopille mieleisiksi tiedettyjä herkkuja ja hän kielsi jyrkästi vaivautumasta enää vierailulle. En löytänyt seinästä kissan kokoista nappia jolla osaston ovet avautuvat, vaikka vierailin samalla osastolla jo anopin edellisellä sairaalakeikalla. Ja vaikka sen viereen on teipattu toisen kissan kokoinen lappu jossa lukee oven avauspainike. Dorka fiilis.

Nukuin viime yön terassilla ja sinne lähden nytkin. Olen siis ulkona jotakuinkin ympäri vuorokauden. Ihan pihalla. Tämä oli muuten kahdessadas kirjoitelmani tähän blogiin. Hyv' yötä.

Clematis Pink fantasy

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Äidin oma potta

Käytin koiran aamulla ulkona ja venyin sen jälkeen sängyssä puoli kymmeneen. Koululaiset notkuivat sisällä mitään tekemättä. Toinen kävi sentään koiran kanssa lenkillä. Sen sijaan toinen sai päivävaatteet päälleen kahdelta iltapäivällä, hampaat jäivät koko päiväksi  pesemättä ja päivän ensimmäisen aterian lapsi söi kuudelta illalla. Mitkään komennot eivät kuulu ja mitään ei oteta vakavasti. Huostaanotolla tuli taas uhkailtua.

Anoppi on paremmassa hapessa ja siirretään oman kunnan vuodeosastolle jatkotutkimuksia varten. Déjà vu. Toivottavasti hän ei tällä kertaa luikertele sieltä kotiin kesken kaiken.

Tein koiran kanssa pitemmän lenkin kuin moneen viikkoon. Puhelu tuntemattomasta numerosta, en vastannut. Heti perään uusi yritys, ei voi olla puhelinmyyjä. Se oli psykiatrini, joka halusi vaihtaa ensi viikon vastaanottoajan. 

Aurinko oli onneksi lenkin ajan pilvessä. Muuten se on paahtanut hartioitani ja selkääni koko päivän kun olen pyllistellyt milloin missäkin kukkapenkissä. Muutama taimenvaihtotulokas tuli istutettua ja monta kasvia muuten vaan siirrettyä paikasta toiseen, muka sopivampaan. Kasvien siirto on ralli joka ei tule loppumaan niin kauan kuin jalka nousee. Meillä on siirretty pensaitakin - ja yksi puu kahteen kertaan. Haen kauniita yhdistelmiä ja harmonisia näkymiä eivätkä istutukset aina (juuri koskaan) asetu kerralla kohdilleen.

Ylihuomenna on psykoterapiakäynti. Toivottavasti jaksan huomenna etsiä sitä lomaketta. En tosin tiedä onko minulla siihen mitään kirjoitettavaa. Hukkaaminen on näköjään tarttuvaa: puoliso kadotti anopin kelakortin ja lapsen puhelimen.

Jonotin facebookin kirpparilla kaunista viiden euron emalipottaa, jolle oli kyllä jo ostaja olemassa. Alusta asti tuntui että tuo on minun. Tänään sain tiedon että se on kuin onkin minun ja lähdin saman tien hakemaan pottaani kuopuksen hoitotädin kotoa. Ehkä ihanin paikka mitä olen ikinä nähnyt. 1800-luvulta peräisin oleva tilakeskus kivinavettoineen ja aittoineen, sisällä hirsiseinät ja aidot alkuperäiset kalusteet. Taitavalla tarkalla silmällä sisustettu. Isännän lapsuudenkoti, omin käsin remontoitu kymmenen vuoden aikana. Pihapiirissä kivimuuria, perinnekasveja ja suuria puita. Juuri sellainen paikka mistä unelmoin. Potta sai tarinan taakseen. (Olin vähällä kirjoittaa uutta sisältöä.)

Sängyssäni on kolme lasta. Toivottavasti terassin sohva ei ole kovin kostea.

Ystävältä saatu akileija Green apples ukkolaukan kaverina.

Piipaa, osa 2

Kovan päivän ilta. Puoliso vei äitinsä aamulla terveyskeskuksen päivystykseen hengitysvaikeuksien takia. Vakuutin että se on ihan sama kuin viimeksi, rytmihäiriö, eikä se hoidu kuin sairaalassa. Ja pah. Päivystyksessä nesteytettiin, annettiin joku pilleri ja lähetettiin kotiin. Päivä meni huolta kantaessa. Anoppi hengitti raskaasti, yritti hiukan syödä ja juoda, oksensi kaiken pois, valitteli rintakipuja.. ja kohta taas ambulanssi pihassa. Tällä kertaa sentään vain yksi. Antoivat happea, ottivat sydänkäyrän ja veivät mennessään. Vuori tipahti harteiltani. Potilas on turvassa eikä jäänyt minun vastuulleni ainakaan huomiseksi päiväksi. Anoppi näytti lähtevän hyvillä mielin. Tietää jo, että sairaalasta saa avun.

Eilen vietin hauskan päivän taimenvaihtajaisissa noin tunnin matkan päässä meiltä. Lastasin auton aamulla viimeistä koloa myöten täyteen taimia. Nelivuotias mahtui sekaan juuri ja juuri polvet koukussa. Auton ilmastointi oli korjattu juuri parahiksi, joten emme nuutuneet matkalla. Meitä kasvisuuntaisesta mielialahäiriöstä nauttivia oli koolla parikymmentä ja lisäksi lapsia hyvä joukko. Miljöö oli silmiä hivelevä maatila vanhoine aittoineen ja avarine viljavainioineen. Pikkuinenkin viihtyi aivan loistavasti talonväen ja heidän lelujensa parissa. Nyyttäripöytä notkui herkuista tuttuun tapaan. Paluumatkalla kasveja oli kyydissä lähes yhtä paljon kuin mennessä. Niissä riittää istuttamista moneksi päiväksi.

Ihmeen hyvin jaksoin neljä tuntia vilkasta sosiaalista elämää. Aika moni puutarhaihminen oli jo tuttu aikaisemmista tapahtumista - ja tietenkin nettifoorumilta. Nimimerkkien ja kasvojen yhdistäminen olisi tietenkin tuottanut tuskaa, mutta jokaisella luki nimi rintapielessä. Mukavaa porukkaa. Ja tuskin kukaan sellainen, joka rakastaa kukkia, voikaan olla läpeensä ikävä ihminen. Kotiin päästyäni olin kaputt enkä ainakaan muista tehneeni loppupäivänä mitään.

Lapset ovat villiintyneet lomasta ja valoisista kesäilloista. Kahta nuorinta on mahdoton saada nukkumaan ajoissa. Muutenhan sillä ei olisi niin väliäkään mutta pikkuinen joutuu lähtemään päiväkotiin anivarhain. Tänään he hyppivät saunatakkisillaan trampoliinilla vielä iltakymmeneltä kun ensihoitajat olivat tuvassa. Kokeilin kaikki lailliset keinot mutta hulina jatkui lähemmäs puolta yötä. Tässä vieressäni. Bloggaa siinä sitten. Tiuskaisin että olen jo sietänyt teitä koko päivän, minun ei tarvitse sietää vielä yötäkin.

Käki on ollut tänään hiljaa. Ehkä siltä meni ääni. Mikä ihana hiljaisuus. 

Eletään kuin pellossa



perjantai 6. kesäkuuta 2014

Käkenä

Torstai-iltana kun olin saanut lapset nukkumakuntoon ja ilma oli viilennyt, aloitin kastelu-urakan. Kastelin ensin sadettajalla kaikki tämänkeväiset istutukset ja kylvökset. Uppopumpun paine ei riitä keinuttamaan sadettajaa joten keinuttelin sitä itse. Sen jälkeen kastelin vielä kannulla istutukset perinpohjaisesti. Täällä päin myydään "multaa" joka hylkii vettä, siksi tarvitaan tuo sadetus ennen kannukastelua. Vesi imeytyy maahan edes vähän paremmin. Kun palasin sisään, kello oli 00.10. Olin hikinen ja multainen, kävin suihkussa, söin iltapalan ja pissatin koiran. Joskus yhden maissa terassille nukkumaan.

Aamulla puoli seitsemän aikaan kaksi lasta istui päälläni, jotakuinkin virtsarakon kohdalla. Tietokonekiellolla uhkaillen sain toisen viemään koiran asioilleen. Toinen oli menossa päiväkotiin mutta anoppi piti ensin käyttää verikokeessa. Piti väsätä pienimmäiselle aamupala koska päiväkodin aamupala-aika ehtisi mennä ohi. Lapsi oli yrittänyt itse paahtaa leipää mutta paahdin ei toiminut. Selitin että olen ottanut pistokkeet yöksi irti, otan aina kaikista keittiön pienkoneista. Lapsi ihmetteli minkä takia. Kerroin että huolehdin sillä tavoin kotimme paloturvallisuudesta. Nelivuotias muisti heti: Mutta äiti, lääkärihän on kieltänyt sua huolehtimasta!

Muistin että verenpainelääke on ollut jo kaksi päivää loppu ja menin hakemaan reseptiä laatikosta antaakseni sen puolison mukaan. Reseptiä ei löytynyt. Kävin läpi kaikki epämääräiset paperikasat (joita ei ole ihan vähän) enkä löytänyt reseptiä. Sen sijaan löysin kolme maksamatta jäänyttä laskua sekä päivähoitotoimiston kirjeen, jossa kehotetaan toimittamaan tuloselvitys viime maanantaihin mennessä tai päivähoidosta laskutetaan kalleimman mukaan. Paniikki ja perheriita. Olinhan minä sen kirjeen puolisolle näyttänyt kun se tuli, mutta olisi kuulemma pitänyt kiinnittää jääkaapin oveen eikä haudata kasaan. Käskin tuoda kaupasta aanelosen kantavia magneetteja. Ja mielellään myös uuden kylmäkalusteen jotta tila riittää kaikille tärkeille papereille. 

Tuiskin siivota saman tien koko olohuoneen. Palasin vielä epätoivoissani tärkeiden papereiden laatikolle. Ja sieltä, kaikkien koiran paperien, veropaperien ja vakuutuspaperien alta löysin ruttuisen verenpainelääkkeen reseptin. Vielä jäi puuttumaan se, että reseptillä ei olisi ollut mitään jäljellä. Tähän päästäneen sitten seuraavalla kierroksella.

Puoliso lupasi soittaa päivähoitotoimistoon ja pyytää lisäaikaa tuloselvitykselle. Sanoin että kerro vaimon mielenterveysongelmista, muistiongelmista ja toimintakyvyn lamautumisesta ja sano että jos kunnan lastenhoitoavulla on joutilasta aikaa, tervetuloa meille. Veisi nuo koululaiset vähäksi aikaa niskastani pois. Itse en halua soittaa, alkaisin vain itkeä. Puoliso totesi että eikö se tässä kohtaa olisi vain hyvä asia. Muistutin että olen ihan aikuisten oikeasti sairas, en tee ja ole tekemättä tätä kaikkea tahallani ja kiusallani. Kun sanotaan että myötä- ja vastamäessä niin tässä sulla on nyt sellainen vastamäki.

Taivahan onneksi tänään oli viimeinen aamuyö jonka puoliso vietti töissä. Ehkä alkaa edes yhdet aivot toimia.

Käki on kukkunut tänä kesänä ahkerasti. Olen miettinyt miksi kukunta tuntuu kuuluvan aina jostain todella kaukaa, järven tuolta puolen tai salomaiden syvyyksistä. Kuinkahan kova ääni sillä käellä oikeasti onkaan kun niin kaukaakin hyvin kuuluu. Miltä kuulostaisi jos se tulisikin tuohon viereiseen puuhun laulamaan. Ja kas: käki on nyt tuossa meidän metsässä. Kukkuu pää punaisena yötä päivää, ei taida edes ruokatuntia pitää. Välillä yskittää kuk-HIK-HIK-HIK-kuu, välillä tulee vähän rytmihäiriötä kuk-kuk-kuu. Ja ääni on tosiaan aika kova. Kaikuu kallossani laidasta laitaan.

Sovintohalit puolison kanssa. Ukkonen ja kaatosade, julma päänsärky. Paratabsilla hellitti sen verran että sain huomiseen nyyttäripöytään lupaamani lohipiirakan leivottua. Lapsi lähti naapuriin yökylään ja kaksi muuta siinä siivellä samaan osoitteeseen leffaa katsomaan. Kokosin puolison kanssa portille tornin pelargoniruukuista ja harjateräksestä. Lenkkeilin Pikin kanssa ihanassa sumuisessa illassa.

 

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Tilanne, ajatus, tunne, toiminta ja seuraukset

Nukuin hyvin vaikka sängyssä olikin kaksi ylimääräistä henkilöä ja kissa. Terapiakäynnit ovat olleet niin kivoja ja rentoja etten jännitä niitä lainkaan. Näin kaksi ihmeen hyvin mieleen jäänyttä unta. Toisessa olin hiihtämässä puolison kanssa hienolla metsäladulla, laskin onnistuneesti ison mutkaisen mäenkin. Tosielämässä olen hiihtänyt viimeksi kai vuonna 2002 Sallassa 40 asteen pakkasessa hirveän raskauspahoinvoinnin kourissa. En kauhean pitkään muistaakseni. Viime syksynä hommasin kyllä sukset mutta lumi jäi puuttumaan.

Toisessa unessa katselin oman kerrostaloasuntoni parvekkeelta viereisen valtatien liikennettä. Tiellä meni valtava kuorma-auto jonka lavalla vaappui vene. Katselin että näyttää olevan vähän huonosti kiinnitetty, mitenkähän tuossa käy. Vene lähti valumaan perälautaa kohti ja siitä läpi tielle. Perässä tullut henkilöauto törmäsi siihen ja apukuskin kohdalta ihan ruttuun. Olin soittamassa hätänumeroon mutta samalla näin jonkun jo tien laidalla soittavan. Hieman myöhemmin etsin verisille onnettomuuden uhreille puhtaita vaatteita. Yksi loukkaantunut oli vauva ja minua harmitti kun pienimmät vaatteet mitä löytyi olivat nelivuotiaan kokoa. Mitähän uniselityksiä näistäkin saisi irti.

Aamulla ilma oli kuin linnunmaitoa, vaikken yhtään tiedä millaista se on, luulisi että olematonta. Joka tapauksessa oli täsmälleen sopivan lämmintä, pilvipoutaa ja pieni virvoittava tuulonen. Kelasta soitettiin kukkapenkkiini ja kerrottiin että jatkoaika B-lausunnolle on ok. Jouduin ensin kysymään että anteeksi mistä soitetaan, luulin että joku puhelinmyyjä taas. Hyvä etten sanonut heti alkajaisiksi että kiitos, en osta mitään, hyvää päivänjatkoa ja luuri kiinni. 

Siperiankurjenmiekka

Houkuttelin lapset jäätelöpalkalla mukaan terapiareissulle. Ehdotin että menevät kirkonkylän koulun hienoihin leikkivälineisiin siksi aikaa kun minä käyn terapiassa. Kun pysähdyin koulun kohdalle, isompi sanoi ettei haluakaan mennä. Tulee mielummin terveyskeskuksen aulaan odottamaan. Koulun pihassa oli joku ikäväksi tiedetty nuori henkilö. Niinpä sisarukset istuivat psykoterapeutin oven takana lukemassa lehtiä tunnin verran. Jälkeenpäin sentään saatiin ne jäätelöt.

Psykoterapeutti antoi täytettäväkseni taulukon jossa on viisi saraketta: Tilanne, Ajatus, Tunne, Toiminta ja Seuraukset. Pyysi kirjaamaan muistiin tilanteita joissa hermostun, tuntuu että menetän hallinnan. Hän myös samaan hengenvetoon vapautti minut koko lomakkeesta: ei ole pakko täyttää eikä haittaa jos lasken sen käsistäni ja se katoaa ikuisiksi ajoiksi.

Kerroin että jotkin ikävät ajatukset palaavat ja palaavat ja haluaisin oppia hallitsemaan niitä, käännyttämään ne ovelta. Kerroin esimerkkinä vuosien takaisen tapauksen jossa naapuri haukkui minut mielisairaaksi rikolliseksi ja katkaisin välimme. Jälkeenpäin minulle on valjennut että naapuri on kohdellut muitakin samalla tavoin, mistä minun pitäisi pystyä päättelemään ettei koko ihmiselle tarvitse uhrata ajatustakaan, mutta ne ajatukset tulevat aina vain. Useimmiten silloin kun näen hänet mutta toisinaan muulloinkin.

Akileija kukassa ensi kertaa, omia siemenkasvatuksia

Terapeutti kysyi mikä tapahtumasarjassa eniten loukkasi, ylitti rajan, meni persoonaan. Miten kuvailisin tunnetta joka asian mieleen palatessa nousee pintaan. Hölmistyin kun en osannutkaan vastata. Miten ihmeessä en osaa vastata vaikka olen jauhanut asiaa päässäni vuosikausia? Terapeutti sanoi että ensi kerralla pysähdy huomaamaan tunteet ja kirjoita ne muistiin. Vain sitä kautta pääsemme asiaan käsiksi.

Kotipihaan kurvatessa oli vastassa yllättävä näky: seinustan vieressä penkillä istui anoppi ja hänen seurassaan puhelias naapuri joka ei ole kuunaan pihaamme astunut emmekä me heille. Naapuri joka taannoin katseli keskivartaloani ja kysyi milloin vauva syntyy. Anoppi oli ollut ulkona kun lähdimme ja laitoimme oven lukkoon. En ole ennen lukinnut ovea mutta nyt mielessä pyöri se eilisiltainen vieras mies. Lukitsin siis ulos nurkan takana olleen vanhan sydänsairaan anopin, joka ei edes tiennyt minne olimme lähteneet. Kun naapuri oli tullut postilaatikolle, anoppi oli huhuillut hänet aikansa kuluksi juttusille. Hyvä kun oli tämmöinen linnunmaitopäivä.

Illemmalla lapset kastelivat itsensä ja koiran riemusta kiljuen likomäriksi sadettajan alla ja vieras mies paljastui gallupkyselijäksi.


Särkynytsydän pysäyttää joka kerta

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Psykiatrin paperisota

Ennen seitsemää oltiin jo kirkonkylässä viemässä pientä päiväkotiin. Puoli tuntia myöhemmin puolison koululla ja siitä ihan muutaman minuutin päästä kaupungissa. Olin olevinani ovela ja vieväni auton ilmaiseen parkkiin mutta ajoinkin vahingossa rampille jolta päädyin ennenaikaiselle paluumatkalle. Onneksi oli tarpeeksi aikaa suoriutua kunniakierroksesta ja hankkiutua autosta eroon.

Psykiatrin odotushuoneessa tuli epätodellinen olo, kun hänen huoneeseensa meni minun ajallani ihan eri lääkäri ja ihan eri potilas. Oma lääkärini tuli vähän myöhemmin kulman takaa ja kertoi olevansa tilapäismajoituksessa. Kuvittelin saavani B-todistuksen, mutta lääkäri oli saanut paperit työterveydestä vasta eilen juuri ennen kotiinlähtöään. Hän selaili niitä ja esitti tarkentavia kysymyksiä ja uusi serotoniinintakaisinotonestäjäreseptini. Juuri mitään varsinaista asiaa ei ehditty puhua, paperisia viranomaisasioita vain. 

Sain sairauslomaa elokuun loppuun asti. Paperissa seisoo F33.1 Toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso. Psykiatri teki muistiinpanoja sikin sokin epämääräisen näköisille suttupapereille. Kehotti keräämään voimia ja marjoja. Tekemään kivoja asioita. Vertasi aivojani tietokoneen keskusyksikköön jossa on käynnissä kerralla liian monta raskasta ohjelmaa. Hitaastihan sellainen toimii jos ollenkaan. Sairausloman aikana tavoitteena on saada muutama ohjelma suljettua. Lääkäri oli tyytyväinen kun kerroin että fyysisesti voin paremmin kuin koskaan kaikesta itseni laiminlyömisestä huolimatta. Paraneminen masennuksesta, joka oireilee ainoastaan nupissa, on kuulemma helpompaa kuin sellaisesta, joka aiheuttaa myös fyysisiä oireita. 

Painoin 2000-luvun alussa 52 kiloa. Nykyään painan 87. Lääkäri katseli pitkään ja väitti etten voi painaa niin paljon. Siltä minustakin tuntuu, mutta vaaka toisensa jälkeen toitottaa yhtä isoa lukemaa. Silti tämäkin lääkäri on suklaan ahmimisestani sitä mieltä että ihan hyvä kun minulla on jotain mikä rauhoittaa. Antaa sen nyt olla vaan. Liikuntaa tietysti kannattaisi lisätä. Seuraava aika psykiatrin vastaanotolle kahden viikon kuluttua. 

Pyysin Kelalta pari viikkoa lisäaikaa B-todistuksen toimittamiseen. Työpaikalta sain suitsait sähköpostitse sairauslomahakemuslomakkeen, täytin ja vein sen saman tien A-todistuksen kanssa postiin. Lähetin kysymyksiä henkilöstöhallintoon ja kuulumisia työterveyteen. 
Henkilöstöhallinto kertoi että palkanmaksu jatkuu 29.8. asti, palkasta tosin vähennetään kolmannes. On vähennetty jo toukokuun alusta asti. Suuni jäi auki. Tunnetko ketään joka ei huomaisi jos palkasta katoaa kolmannes? Minä näköjään tunnen. No, loistava uutinenhan tämä on. Näyttää siltä että selviydytään. Heinäkuulle merkitty vuosiloma siirtyy ja on pidettävä syyskuun 2015 loppuun mennessä. Olisihan nämä asiat voinut selvittää aiemminkin ja säästyä paljolta murehtimiselta, mutta masentunut ihminen ei nähtävästi toimi niin. Ainakaan tämä ihminen.

Väsytti ihan hirveästi. Piti kuitenkin vielä hakea pienokainen kirkonkylältä. Päiväkotiryhmä oli juuri tulossa ulos ja minun pikkuiseni ryntäsi ovenraosta ensimmäisenä, juoksi riemuiten syliini ja piti lujasti kiinni, aivan kuin elokuvissa. Puoliso pääsi kotiin opiskelukaverin kyydillä ja kulkee samalla kyydillä huomisenkin päivän.


Loppupäivä meni toipumiseen. Spagettiolo. Vatsaa väänsi. Nukuin ja söin anopin herkullista kanakeittoa. Naapurin nuori neiti tuli onneksi hakemaan Pikin lenkille. En reagoinut lasten metelöintiin ja tekemisiin vaikka olisivat talon kaataneet ja melkeinhän nuo kaatoivatkin. En reagoinut ovikellon soittoon. Lapsi kurkisti ikkunasta että siellä on joku vieras mies. Sellaista täällä nyt kyllä ei tarvita, ei millään asialla.

Kuunlilja ja kurjenmiekka kesäkuisessa kuosissaan