Kylmää vettä

Hieno viikonvaihde, kauhea maanantai. Se oli siinä, tarvitseeko lisätä mitään?

Lauantaiaamuna päästiin ajoissa liikkeelle. Koiraystävä haki Pikin aamulenkillään jo aiemmin. Vaikka ajo-ohjeessa oli pieni epäselvyys, päädyimme kohteeseen minuutilleen oikeaan aikaan. Porukkamme oli peruutusten vuoksi kutistunut kolmeen puutarhaharrastajaan plus minun perheeseeni, mutta sitäpä parempaa palvelua saimme, ja esittelykierroksen upeassa puutarhassa. Viivyimme kohteessa hämmästyttävät kolme ja puoli tuntia. Lapset viihtyivät erinomaisesti, koska talon puolesta löytyi heille mieleinen seuralainen. Esikoinen vaihtoi yhteystietojakin hänen kanssaan. Mukaamme lähti iso pahvilaatikollinen ihanuuksia, tärkeimpänä punapähkinäpensaan taimi, josta puoliso on jo vuosia haaveillut.

Yövyimme meren rannalla leirintäalueella teltassa. Lapset kävivät meressä uimassa sekä illalla että aamulla, aikuiset värjöttelivät rannalla fleeceen, kuoritakkiin ja villasukkiin sonnustautuneina. Ihme kyllä pääsin aamulla jalkeille vaikka muutamat ruumiinosat panivatkin ankarasti hanttiin. Sen verran huonot yöuneni kuitenkin olivat, että seuraavalla kertaa vaadin käyttööni vähintään kaksi ilmatäytteistä retkipatjaa tai retkisängyn.

Väsytti ja sateli. Päätimme yhteistuumin jättää avoimet puutarhat väliin ja ajella suoraan kotiin. Minä olin ratin takana ja ojensin puutarhojen esitteet puolisolle pois käsistäni. Puoliso alkoi lukea niitä ja ehdotti että jos kuitenkin käytäisiin tässä ensimmäisessä, sehän on ihan lähellä. Ja niinhän siinä kävi, että vierailimme kaikissa kolmessa reitin varrelle sijoittuneessa ihanassa puutarhassa. Lopuksi menimme vielä esikoisen entisen luokkakaverin kotiin kahville. Lapset ovat olleet ystäviä nelivuotiaista lähtien ja jälleennäkemiset ovat aina yhtä iloisia. Yökyläilyä suunniteltiin heinäkuulle.

Tulimme kotiin myöhään. Piki oli ollut omassa yökylässään kuin ihmisen mieli. Koiraystävä puolisoineen vuodatti ylistystä ja kehui että koirassa on potentiaalia vaikka mihin. Matkatavaroita purkaessa huomasin lääkkeet. Ne olivat kyllä mukana reissussa, mutten muistanut ottaa niitä.

  Tänään raju paluu arkeen, iänikuiseen sateeseen ja kylmyyteen. Lapset eivät pukeutuneet, pesseet hampaitaan eivätkä tulleet aamiaiselle. Miksi pitäisi, tokaisi vanhin. Anoppi suunnitteli kotimaanlomalle lähtöä ja minä vinkkasin esikoiselle että koettaa taas hankkiutua mukaan isiensä maille, kun kerran kyyti on tarjolla. Hän on käynyt kerran aiemminkin setänsä kyydillä ilman vanhempia. Anoppi huudahti ettei kannata! Kuopuksen hän kyllä veisi. Jaksoi vieläpä muistuttaa hirveän kalliista (yhdentoista euron) lelusta jonka esikoinen viime reissulla osti itselleen. Omilla rahoillaan. Tässä kohtaa katkesin. Menin pariksi tunniksi peiton alle itkemään, aluksi oikein ääneen. Tunsin miten voimat valuivat jonnekin pois, maan uumeniin, ja hitunen lisää hulluutta hiipi tilalle. Jos olisin kirjoittanut blogitekstin tuolloin, se olisi ollut todella synkkä. Kammottava. Nyt en onneksi enää aivan tavoita silloisia ajatuksiani.

Iltapäivällä lapset tulivat sänkyyn viereeni. Esikoinen sanoi että nyt mä ymmärrän vähän miltä susta tuntuu. En tiedä mitä hän tarkoitti mutta noiden sanojen voimalla nousin, komensin yhden lapsen silppuamaan sipulia, yhden tyhjentämään tiskikonetta ja yhden mukaani koiralenkille. Yksi huuteli perääni: Entäs se aamiainen? Lenkin jälkeen suoritin perheelle ruuan - paitsi sille aamiaista kaivanneelle joka oli edelleen yöpuvussa. Ihme kyllä sain sillä konstilla hänet pukeutumaan. 

Päätin että jos psykoterapeutti vielä kerrankin päästää suustaan että lapsilta ei voi vaatia, annan paukkua perkeleitä enkä mene hänen vastaanotolleen enää kuuna päivänä. Tähän asti vastaanottokäynnit ovat olleet rentoja, olen mennyt mielelläni ja jännittämättä, tuntenut että hän haluaa auttaa. Nyt sairaus panee minut ajattelemaan että terapeuttikin on minua vastaan ja toruu minua. Kuten koko muu maailma. Meneekö tämä ohi ennen seuraavaa tapaamista vai ilmestynkö vastaanotolle valmiiksi vihaisena ja puolustuskannalla?