Aamulla sade piti taukoa ja minä tein Pikin kanssa kunnon lenkin. Puhelin oli kädessä siltä varalta että naapuri käy kimppuun ja pitää soittaa hätänumeroon. Sain kuitenkin rauhassa kirjoitella tekstareita koko matkan. Lumikkotieltä noustaan nuoren koivikon läpi harjun päälle. Polun päässä juhannuksenomainen kasvillisuus oli niin rehevää että kävelimme vahingossa ohi. En ihmettele että minä, mutta koirakin!
Lapsi oli löytänyt suklaajemmani. Voi mistä saisin edes pienen kolon jossa voisin säilyttää omia tavaroitani ilman että ne pöllitään, rikotaan tai syödään. Tunnusti sentään kun suoraan kysyin.
Henkisellä puolella se oma kolo on olemassa. Internetin keskusteluryhmät, picasa, facebook, blogi, huuto.net, tietoisen läsnäolon harjoitukset. Kunpa saisin edes siellä olla rauhassa, mutta pienet supisijat ilmestyvät korvani juureen joka ilta sen jälkeen kun heidät on peitelty nukkumaan aivan toisaalle. Heihin ei tehoa edes Sinkkosen mainitseminen. Esikoiseen tehoaa. Hän on tänään ulkoiluttanut Pikiä useaan kertaan, siivonnut huoneensa, täyttänyt tiskikoneen ja pyyhkinyt olohuoneen lattian. Ilman protestointia, ensimmäisestä kehotuksesta. Ja vaikka kotityöt olivatkin sumuaivon oma lisäys Sinkkosen listaan.
Nelivuotias kurkkii olan yli ja huomauttaa että olen kirjoittanut väärin. Tekstin alla näkyy punaista aaltoviivaa.
Siivosimme ja raivasimme ennen anopin kotiintuloa. Pesukone metelöi koko päivän. Pesimme muutaman ikkunankin (käsin). Puoliso haki anopin kotiin naapurin kyydillä, koska oma auto oli uhanalainen. Illalla sekin asia tuli kuntoon ja edes yksi huoli ensi viikolta pyyhkiytyi taivaan tuuliin. Puoliso menee työharjoitteluun länteen. Pienokaisen kesähoito on idässä. Niin kaukana että ilman moottoriajoneuvoa en voi häntä hakea. Hoitoaika ei saa venyä yli kymmeneen tuntiin. Työharjoittelijan pitää mennä kaasu pohjassa koko ajan. On suotavaa että auto toimii.
Anopin sairauskertomus oli aikamoista lankkimutinaa. Oireiden arvellaan johtuvan enimmäkseen rytmihäiriöstä ja potilasta on kehotettu olemaan rauhallisesti. Pojalleen hän tunnusti tampanneensa mattoa ennen viimeisintä ambulanssikeikkaa. Kertomuksen mukaan anoppi asuu yksin. Maininta "puhuu vuolaasti" pani hymyilyttämään. Opin uuden sanan: hapennälkäinen. Ällistyttävin kertomuksessa esiintynyt sana oli kielimuuri. Anoppihan on suomalainen! Ja puhuu kauniimpaa suomea kuin useimmat Suomessa asuvat suomalaiset, koska hän kuunteli Ylen ohjelmia kaikki ne yli 50 puolisonsa synnyinmaassa viettämäänsä vuotta. Aksentti on täysin suomalainen. Häneltä olen omaksunut sellaiset sanat kuin vaikkapa puoliso ja avioitua. Toisaalta onhan hänellä ihan omiakin sanoja ja sanontatapoja, esimerkiksi nokare. Nokare maitoa kuulostaa minusta jokseenkin epäterveelliseltä.
Naapurin perskärpästä, anteeksi, pikkutyttöä ei ole tänään näkynyt. Ehkä vanhempien silmät viimein aukesivat näkemään että häntä pitää vahtia. Ei ole onneksi näkynyt hänen isäänsäkään. Mutta päästäni en häntä saa, en hetkeksikään. Ainutlaatuinen ja ikimuistoinen persoona totisesti. Muistaakseni he muuttivat tänne koska edellisessä asuinpaikassa oli niin hankalia naapureita. Jep jep. Mitään muuta en siltä perhekunnalta toivo kuin että saisimme olla rauhassa.
Pilvilinna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti