Painajainen alkoi alusta

Olen ollut hyvin ahdistunut ja suorastaan pelännyt ja vältellyt yhtä naapuriamme siitä lähtien kun erehdyin koko kylä kasvattaa -periaatteella ohjaamaan hänen lastaan ja sain kuulla olevani mielisairas rikollinen ynnä muuta ylentävää. En ole tervehtinyt, katsonut päinkään saati että olisin sanonut mitään. Oikeusturvan kannaltakin vaikeneminen on viisainta, sillä naapuri vääntäisi kaiken sanomani minua vastaan, kokemusta on. Tänään hän seisoi kädet taskussa portillamme kun avasin ulko-oven antaakseni koiralle tuoretta vettä. Sävähdin. Mies kysyi olenko nähnyt lapsia, tiedänkö missä he ovat. Kysyin kenen lapsia. Mies sanoi että omiasi. Vastasin että kyllä tiedän ja suljin oven. Oksetti. Puolisoni oli onneksi kotona ja lupasi hoitaa tilanteen jos mies vielä ilmestyy.

Ja kyllä hän ilmestyi. Hieman myöhemmin hän soitti ovikelloa ja alkoi raivota että hänen tyttärensä melkein hukkui (saapas oli pudonnut järveen) koska minä en kertonut hänelle missä minun lapseni ovat. Ja että olemme valehtelijoita ja mitä kaikkea vielä, en aivan saanut selvää sillä puoliso kehotti useaan kertaan kuuluvalla äänellä miestä poistumaan, laski viimein käden naapurin olkapäälle ja pyysi esikoista tuomaan puhelimen, hän soittaa nyt poliisille. Silloin mies lähti ja huusi vielä pihalta että tosi kristillistä. Eipä tarvitse ihmetellä jos olen terapian tarpeessa. Olen luullut että tällaista voi tapahtua vain elokuvissa. Tarvitsen isomman koiran. Kaasuaseen. Etälamauttimen. Maamiinan.

Meillä oli sinkkospäivä. Kolmikkomme halusi sateen raossa pyöräillä, se eilen aloittanut lapsikin. Täyttääkseen kaksi tuntia ulkoilua -ehdon. Naapurin milteihukkunut nelivuotias oli tapansa mukaan koko ajan pyörineen kiilaamassa, ajoi poikittain eteen ja huuteli lapsiani pönttöpäiksi. Neuvoin omiani ajelemaan rantaan menevää tietä niin saavat olla rauhassa. Eipä tullut mieleenkään että pikkuruinen tyttö on niin täysin vailla valvontaa että pääsee lähtemään perään ja ajamaan rantaan asti.

Tässä sitä ollaan. Olin juuri päässyt kammostani hieman yli ja uskalsin jälleen kävellä heidän talonsa ohi koiralenkillä. Nyt vatsa kääntyy taas ympäri jokaisesta ovikellonsoitosta ja takaapäin tulevan auton äänestä. Pelottaa lähteä ollenkaan pihasta tai olla edes pihalla nähtävillä. Onneksi olen jo hoidossa, muuten joutuisin kiireen vilkkaa hakeutumaan. Ja onneksi minulla on essitalopraami, en halua edes kuvitella miten paha olo olisi ilman sitä.

Anoppi kotiutuu huomenna. En tiedä onko millekään asialle tehty mitään. Sappikiville ei ainakaan. Olemme siivonneet hänen huoneensa, pesseet ikkunankin. Tarkoitus oli pestä myös peite ja tyyny, mutta kuivatussää ei ole aivan otollinen. Vettä tulee kuin aisaa. Ulkona kuivattaminen ja siitä tekstiileihin tuleva tuoksu on koko homman ydin. Oma peittoni ja tyynyni ovat parhaillaan ulkona "kuivumassa". Kesäpeitot ovat kadoksissa.

Iris germanica Consummation & Corylus avellana