200.

Tietokoneen ääreen on ollut tunkua. Puoliso on täyttänyt hakemuksia Kelaan ihan rätisemällä omasta ja äitinsä puolesta. Uskomattoman pöljää että hakemuksen liitteeksi pitää hiki päässä kaivella kaikki ne tiedot jotka Kelassa on jo ennestään. Meidän kummankin palkka-, sairauspäiväraha- ja työmarkkinatukisummat on heillä sentilleen olemassa, samoin anopin eläketiedot. Mutta puoliso ei lannistu. Minä sen sijaan lannistun jo omaa palkkatodistustani lukiessani. En ymmärrä siitä mitään.

Koko eilisen päivän siirtelin päivänkakkaroita. Ottivat nokkiinsa, mutta uskoisin että luonnonkasveina antavat kyllä anteeksi. Pihaan ripoteltiin aikoinaan niittysiemenpussillinen, jonka peruja hanakasti lisääntyvät kakkarat ovat. Tein niistä pitkän rivin kiemurtelevan polun reunaan.

Tänään pudotin lapset leikkipuistoon ja menin psykoterapeutille. Hän sanoi että voimani menevät arjen kivireen vetämiseen enkä voi toipua ennen kuin perheemme arki saadaan sujuvammaksi, minun kannaltani paljon nykyistä kevyemmäksi. Sain ajan ensi viikolle ja otan lapset mukaan. Terapeutti lupasi kertoa heille masennuksesta, joka ymmärrettävästi on lapsille vaikeasti hahmottuva asia kun tuntuu olevan aikuisillekin. Jopa potilaalle itselleen. Terapeutti lohdutti että vaikka moitin itseäni lasten syyllistämisestä, tilanne on vielä oikein hyvä. Lapset tulevat tyynyineen ja peittoineen hakemaan yösijaa vierestäni jotta eivät näkisi pahoja unia. Olen niin pelottava että painajaisetkin pelkäävät. Jos olisin ylittänyt tietyn syyllistämisrajan, he eivät enää uskaltaisi tulla.

Sain ohjeeksi pitää perhepalaverin loman aloituksen kunniaksi. Jokainen saa kertoa mitä odottaa kesälomalta. Sovitaan yhdessä aikataulu aamutoimille. Minun ei tarvitse olla valmiina serveeraamaan maailman tappiin asti. Tietokoneella notkumisasiassa hän siteerasi palvomaani Jari Sinkkosta: Mitään rajoja (paitsi ikärajat) pelaamiselle ei tarvita kunhan nämä ehdot täyttyvät:
- lapsi nukkuu riittävästi (vähintään yhdeksän tuntia)
- lapsi hoitaa koulutehtävänsä
- lapsi osallistuu perheen yhteisille aterioille
- lapsi ulkoilee vähintään kaksi tuntia päivässä.

Aku Ankan kanssa terassin sohvalla löhöämistä ei lasketa ulkoiluksi. Vain liikunta lasketaan. Itse lisäisin tuohon kyllä vielä että lapsi osallistuu vikisemättä kotitöihin kuten tiskikoneen täyttämiseen tai tyhjentämiseen. 

Terapeutti huomautti että lapset kaipaavat nykyistä enemmän isänsä huomiota. Isä on usein omissa maailmoissaan, pystyy keskittymään täydellisesti siihen mitä on tekemässä vaikka lapsi huutaisi pää punaisena vieressä. Tai pää kainalossa. Vähintään kerran päivässä hoksautan häntä: hei, maa kutsuu, lapsellasi on sinulle asiaa.

Vein isot tenavat kauppakeskukseen, annoin kummallekin kaksikymppisen ja vapauden käyttää sen mihin haluavat. Ostettiin muutama alevaate isoimmalle joka kasvaa koko ajan kaikesta ulos. Käytiin ihmettelemässä eläinkaupan tirppoja, pupuja ja gekkoja. Lopuksi käytiin pizzalla. Kukaan ei kadonnut eikä rähjännyt. Kotimatkalla poikkesin viemään anopille mieleisiksi tiedettyjä herkkuja ja hän kielsi jyrkästi vaivautumasta enää vierailulle. En löytänyt seinästä kissan kokoista nappia jolla osaston ovet avautuvat, vaikka vierailin samalla osastolla jo anopin edellisellä sairaalakeikalla. Ja vaikka sen viereen on teipattu toisen kissan kokoinen lappu jossa lukee oven avauspainike. Dorka fiilis.

Nukuin viime yön terassilla ja sinne lähden nytkin. Olen siis ulkona jotakuinkin ympäri vuorokauden. Ihan pihalla. Tämä oli muuten kahdessadas kirjoitelmani tähän blogiin. Hyv' yötä.

Clematis Pink fantasy