Anoppi on paremmassa hapessa ja siirretään oman kunnan vuodeosastolle jatkotutkimuksia varten. Déjà vu. Toivottavasti hän ei tällä kertaa luikertele sieltä kotiin kesken kaiken.
Tein koiran kanssa pitemmän lenkin kuin moneen viikkoon. Puhelu tuntemattomasta numerosta, en vastannut. Heti perään uusi yritys, ei voi olla puhelinmyyjä. Se oli psykiatrini, joka halusi vaihtaa ensi viikon vastaanottoajan.
Aurinko oli onneksi lenkin ajan pilvessä. Muuten se on paahtanut hartioitani ja selkääni koko päivän kun olen pyllistellyt milloin missäkin kukkapenkissä. Muutama taimenvaihtotulokas tuli istutettua ja monta kasvia muuten vaan siirrettyä paikasta toiseen, muka sopivampaan. Kasvien siirto on ralli joka ei tule loppumaan niin kauan kuin jalka nousee. Meillä on siirretty pensaitakin - ja yksi puu kahteen kertaan. Haen kauniita yhdistelmiä ja harmonisia näkymiä eivätkä istutukset aina (juuri koskaan) asetu kerralla kohdilleen.
Ylihuomenna on psykoterapiakäynti. Toivottavasti jaksan huomenna etsiä sitä lomaketta. En tosin tiedä onko minulla siihen mitään kirjoitettavaa. Hukkaaminen on näköjään tarttuvaa: puoliso kadotti anopin kelakortin ja lapsen puhelimen.
Jonotin facebookin kirpparilla kaunista viiden euron emalipottaa, jolle oli kyllä jo ostaja olemassa. Alusta asti tuntui että tuo on minun. Tänään sain tiedon että se on kuin onkin minun ja lähdin saman tien hakemaan pottaani kuopuksen hoitotädin kotoa. Ehkä ihanin paikka mitä olen ikinä nähnyt. 1800-luvulta peräisin oleva tilakeskus kivinavettoineen ja aittoineen, sisällä hirsiseinät ja aidot alkuperäiset kalusteet. Taitavalla tarkalla silmällä sisustettu. Isännän lapsuudenkoti, omin käsin remontoitu kymmenen vuoden aikana. Pihapiirissä kivimuuria, perinnekasveja ja suuria puita. Juuri sellainen paikka mistä unelmoin. Potta sai tarinan taakseen. (Olin vähällä kirjoittaa uutta sisältöä.)
Sängyssäni on kolme lasta. Toivottavasti terassin sohva ei ole kovin kostea.
Ystävältä saatu akileija Green apples ukkolaukan kaverina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti