Adkihuolesi kaikki heitä

Nukuin yöni kuin murmeli ja jaksoin lentokelin ajelut ja työpäivän aika hyvin. Sain pari isoa juttua maailmalle nurkista pyörimästä. Semmoisia rutiinijuttuja. Mutta veltoksi vetää kun ajattelenkin muunlaisia hommia. Kaikkea uutta mikä on ihan pian tulossa ja mikä pitäisi oppia. Kaikkea sitä mitä ei ole välttämätöntä tehdä juuri nyt mutta joskus niihinkin pitäisi tarttua. Mietin mistä voi erottaa uupumuksen ja silkan laiskuuden. 

Kotimatkalla tein iloiseksi yhden ihmisen isolla kasalla vanhoja aikakauslehtiä. Ihanaa kun pääsin niistä eroon. Kotiin tultua nukahdin pikkukakkosen ääreen ja nukuin kaksi tuntia tajuihini tulematta vaikka lapset hyppivät päälläni.

Kerroinko jo että kilpirauhaskokeen tulokset olivat normaalit. Pahus. Ei sillä, olen tietysti iloinen että olen joltain osin kunnossa, mutta helpompi tätä velttoutta olisi itsessään sietää, jos sille olisi konkreettisempi selitys. Täytyy vain yrittää muistaa että kaikki vetelehtiminen ja lasittunein silmin möllöttely tulee tarpeeseen ja on osa toipumisprosessia. Ja että minun pitää suhtautua velttoonkin itseeni hyväksyvästi ja rakastavasti. Voi surku kaikkia niitä jotka uupuivat silloin kun tällaista diagnoosia ei vielä ollut keksitty.

Tavaroiden hukkaaminen tekee minut hulluksi. Avaimet nyt jotenkin voi ymmärtää, mutta entä housut. En muista tulleeni mistään kotiin ilman housuja, mutta hukassa ne silti ovat. Pyjaman yläosa on ollut kateissa viikon. On etsitty kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Sukista nyt ei kannata puhuakaan. Lapsen takki oli hukassa kuukauden, kunnes löysin sen pesun jäljiltä vaatekaapista. Hyvin usein etsin myös paistinpannua, joka sentään on niin iso, että jaksan hädin tuskin yhdellä kädellä nostaa. Kattiloiden kannet ovat poikkeuksetta hukassa vaikka halkaisija olisi 40 senttiä. Puutarhakaudella kuljen päivät pitkät etsimässä lapiota, oksasaksia ja istutuskauhaa, joskus jopa kottikärryjä. Töissäkin tietysti katoaa jokainen paperi ja esine jonka kädestäni lasken.

Nelivuotias on saanut puheterapeutilta ohjeen harjoitella ärrää d:n avulla, siksi meillä välillä puhutaan d-kieltä. Tänään yritin laulaa sillä joululaulujakin. Huomasin että niissä on yllättävän vähän ärriä. Silti, tai ehkä juuri siksi, jokaisen kohdalle tuli eiku.

Lasten pihalle saaminen oli taas päivän vaativin urakka, vaikka pulkat ja kelkat on kaivettu esille. Yksinään jokainen on yhteistyökykyinen suloinen pikku ihminen, mutta kolmistaan ja jo kaksistaankin he muuttuvat korvattomaksi apinalaumaksi. Pienellä kylän ympärikävelyllä sentään käytiin koko perhe. 

Ystävä kertoi pitävänsä kiitollisuuspäiväkirjaa. Minäkin kokeilen. Olen tänään erityisen kiitollinen siitä, että olemme "terveitä", että en rutannut autoa ja ettei ole kuraa.