Kuplamuovinuoska

Aamupäivä raivattiin porukalla huushollia. Esikoinenkin ihmetteli saavutettua siisteyttä.  Pienin murunen puolestaan levitti käsivoiteeni makuuhuoneen seinään. Hienoahan se on, että lapset ovat oma-aloitteisia ja toimeliaita.

Vieraiden tultua miesväki siirsi urun sopivampaan paikkaan ja naisväki arveli että perheessä on pian kolme kanttoria. Voi kyllä, toivoisin kovasti että lapset harrastaisivat soittoa, laulua ja tanssia, sillä uskon että se tekee ihmisen sielulle hyvää. Uskon myös, että harrastaakseen he tarvitsisivat opetusta ja siihen taas tarvittaisiin suunnattomat määrät rahaa. Äiti olisi aikoinaan maksanut minulle pianotunnit enkä minä idi... aah niin, suhtaudun itseeni lempeästi ja rakastavasti. Ehkä 12-vuotiaana ei osannut ajatella että jos nyt tarttuisin tilaisuuteen, pystyisin 34 vuoden kuluttua opettamaan omia lapsiani.

Itsekin pystyy kyllä oppimaan jos motivaatio on kohdillaan. Häissämme soitti itseoppinut hanuristi. Hänet muistan! Minäkin opin aikoinaan pianolla Baby Elephant Walkin, Pink Panther Themen ja Kuutamosonaatin. Kitaralla osasin soittaa Petteri Punakuonon. Harmonikalla Metsäkukkia. Klarinetilla tuuttasin muutaman tunnin treenaamisen jälkeen niin että muusikkotuttava luuli että olen harrastanut pitkäänkin. Rumpuja pääsin kerran kokeilemaan ja olisin varmaan soittanut viikon yhteen menoon. Sama juttu congan ja djemben kanssa. Trumpetista en ääntä saanut, silmät meinasivat pullahtaa ulos päästä. Ehkä urkumme ei vaivu pölyn alle, sillä yhä innokkaiden lasten lisäksi sitä ovat ohi mennen hipelöineet jo perheen aikuisetkin.

Psykologi neuvoi että kävelylenkilläkin voi harjoitella tietoista läsnäoloa, keskittyä tuntemuksiin, vaikkapa siihen miten jalkapohjat rullaavat maassa. Tänään siihen olikin helppo keskittyä, kun vastasatanut nuoskalumi paukahteli päkiän alla kuin kuplamuovi. Keskittymiseni on kyllä omanlaistansa: jos jollain askeleella ei paukahtanutkaan, minua harmitti. Aikoinaan kun juoksuvalmentajani oli neuvonut hengittämään vasemman jalan osuessa maahan, lakkasin hengittämästä punaisissa jalankulkuvaloissa.

Aivan kuin mielikin olisi vähän valaistunut maiseman myötä. Tosin nyt sataa taas jo vettä. Sytyttelin ja sammuttelin adventtikynttilät pihalla. Kävin saunassa, tällä kertaa lämmitetyssä. Huutelin kissat sisään kuivumaan. Toisen mukana tuli hiiri, onneksi hengetön.

Huomenna meiltä lähtee ensi kertaa kolme koululaista ja pienin menee päiväkotiin. Minulla on nelisen tuntia aikaa ihan yksin siistin kodin rauhassa. Mutta voinko vain venyä kämpillä, eikö pitäisi kehittää jotain tervehdyttävää toimintaa? Ei ei, toipumisesta ei saa tehdä projektia, varoitti lääkäri.