Hirveä päivä

Kaikilla muilla loma paitsi puolisolla. Aamulla kävin koiranalun kanssa kaksin ulkona ja keittelin puuron. Tähän asti hyvä. Perillisten huuto ja tappelu alkoi jo aamiaisella. Esikoinen onneksi haettiin kaverilleen kylään koko päiväksi, mutta kaksi pahinta villi-ihmistä jäivät kotiin ja jatkoivat huutoa, niskurointia, tappelua ja huonekalujen paiskomista koko päivän. Välillä käytiin ulkona pyörimässä kuraojassa. Tuuli niin julmasti etten uskaltanut viedä joukkojani metsään. Pelasin koiran kanssa jalkapalloa ja viritin arimmille havuille tuulen- ja auringonsuojia.

Lounaspöydässä ilveiltiin ja puhuttiin kakkajuttuja eikä keitto meinannut upota millään. Lounaan jälkeen luin hiljaisuuden vallitessa pari lastenkirjaa, sen jälkeen yritin lukea koirankasvatusopasta. Talo tärähteli kullannuppujen leikeistä niin paljon etten pystynyt. Keskimmäisen pukeutuminen toiseen ulkoiluun kesti niin kauan että kuopus, koira ja minä ehdimme tulla jo takaisin sisälle. Laitoin päivällisen lämpenemään kun puoliso palasi koulusta. Jätin hänet valvomaan ruokailua, itse en voinut siihen osallistua. Tunsin miten valmis olen lähtemään suljetulle osastolle tai mihin hyvänsä eristykseen, nyt heti, elävänä tai kuolleena.

Moni äiti on saanut lapsensa kasvatettua tulematta hulluksi. Huonommissa oloissa kuin minulla on. Miksen minä pysty tähän? Eivät nuo lapset mitään hirviöitä ole. Vilkkaita kyllä, mutta ihan normaalin puitteissa. Vielä neljä päivää hiihtolomaa jäljellä ja olen loppu jo nyt.

Jälleen yksi uusi ihminen kertoi omasta vakavasta masennuksestaan ja uupumuksestaan. Päällepäin ne eivät ole näkyneet koko sinä aikana minkä olemme tunteneet, eivät minun silmiini. Olen nähnyt vain tavattoman herttaisen, tasapainoisen ja kypsän ihmisen jolla on hommat hanskassa. Tuli apea olo. Kuinka paljon meitä oikein on? Mistä tämä johtuu?

Loppuun palamista lisää varmasti ainakin se, ettei ihmisen lajinkehitys ole pysynyt teknologisen kehityksen vauhdissa mukana. Tekniikka syytää silmillemme ja korvillemme kaiken hyvän ja pahan jokaisesta maailman äärestä ja maanpiirin ulkopuoleltakin. Yhä nopeammin, sähäkämmin, ja räikeämmin. Melua, räiskettä, välähdyksiä. Kadulla talon kokoiset liikkuvat mainokset vyöryvät päälleni niin että luolanainen minussa kavahtaa, adrenaliini purskahtaa, säpsähdän. Hiirikäsiä, tenniskyynärpäitä, jämähtäneitä niskoja, kipeitä selkiä, migreenejä. Kun ei kroppamme pysty tähän, miten mielemmekään pystyisi. Yksi tumake ylikuumenee, muut sammaloituvat käytön puutteessa.
 
Kaikki ympärillämme muuttuu liian nopeasti ja usein vailla harkintaa. Juuri kun opit yhden toimintatavan, ohjelmiston tai koneenkäytön, työtapasi ja laitteistosi ovat jo museotavaraa. Läänit, maakunnat, kunnat, sairaanhoitopiirit ja opetussuunnitelmat pyyhitään taivaan tuuliin, uusia entistäkin hullumpia ja ontuvampia syntyy. Säästetään tekemällä isoja, levottomia yksiköitä missä kukaan ei tunne toistaan. Kokeilepa samaa minkä hyvänsä eläimen ekologisessa lokerossa ja saat aikaan häiriökäyttäytymistä ja kaaoksen. 

Teemme pitkää päivää töissä ja sen jälkeen yhtä pitkää kotona, suoritamme ja selviydymme, emme ehdi pysähtyä ja elää, tuntea tuulta ja sadetta kasvoillamme. Masennusta, uupumusta, avioeroja, häiriintyneitä lapsia, lääkkeitä niiden rauhoittamiseksi.. Kuka voisi pysäyttää tämän hullunmyllyn? Haluan ulos!

Jos pääsisinkin ulos, mistä löytäisin oman paikkani? Rauhallisen, verkkaisen elämänmenon ilman levottomia ärsykkeitä. Vakaan luonnonmaiseman ja puhtaan ilman. Lumisen talven ja kesän kissankellot. Saunapolun ja huopatossut. Aikaa kuunnella linnunlaulua ja katsella tulen loimua. Mahdollisuuden olla kuulematta sodista, onnettomuuksista, rikoksista, julkkiksista, koulukiusaamisesta, wilmaviesteistä ja siitä mikä ruoka tällä viikolla vaarantaa terveyteni. Mahdollisuuden tehdä työtä pukeutuneena iänikuisiin kalsareihin ja villasukkiin, tukka pystyssä. Mahdollisuuden kasvattaa katrastani vielä niillä muutamalla kanalla.