Eläimellistä menoa

Perjantaiselle koiranhakureissulle lähti koko perhe. Kaksi perheenjäsentä poimittiin kyytiin matkan varrelta. Noin puolitoista tuntia ajeltiin, ihastuttiin maailman suloisimpaan pikku otukseen, saatiin perusteelliset suulliset ja kirjalliset hoito-ohjeet, rekisteripaperit ja terveysselvitykset lääkärintodistuksineen, kolme kiloa ruokaa, kodintuoksuinen turvatyyny ja tietenkin itse pentu. Kaupanteon jälkeen käytiin samalla seudulla asuvalla ystävällä kylässä kaikkine päivinemme. Pissailimme vähän lattioille ja nautimme mukavasta teehetkestä. Pikkuväki juoksi pää punaisena ympyrää koiran kanssa. Pentu ei arkaillut mitään eikä ketään. Kotiin tultiin myöhään, onneksi oli petipaikka pienelle valmiina.

Ensimmäisenä yönä pentu itki. Vietin yöni sohvalla pitämässä otukselle seuraa ja tarkkailemassa ettei kissojen ja koiran välillä synny mitään isoja konflikteja. Koira ei paljon kissoista hötkynyt, kissat puolestaan kyräilivät vaitonaisina sohvan alla. Pentu pyrki sinnikkäästi sohvalle viereeni, mutta vielä sinnikkäämmin kielsin ja näytin missä on oma peti. 

Aamulla silmät ristissä pihalle. Pentu kulkee hienosti mukana, ei jätä puolta metriä enempää väliä ulkoiluttajaan, mutta laitapa hihnaan kiinni niin ei osaa enää kävellä ollenkaan. Vaan eiköhän se siitä lähde sujumaan. Uuden nimensä (josta taisteltiin verrattain vähän) pentu oppi jo eilen. Kasvattajan luona pentua oli kutsuttu Slaikaksi ja lapset halusivat nimetä sen Vinkuksi mutta halusin iskevämmän nimen. Koirasta tuli Piki. Itse joudun välillä hiukan muistelemaan nimeä ja jopa sitä että meillä on nyt ihan oikeasti uusi perheenjäsen.

Ramses suhtautuu varovaisen uteliaasti.

Osaan ottaa kuvia lentävistä hyönteisistä, linnuista, oravista ja jopa lapsistani, mutta koiranpentu on osoittautunut mahdottomaksi kuvattavaksi. Paitsi silloin kun se nukkuu. Tänä aamuna räpsin metsässä ainakin sata kuvaa ja sain yhden lähes onnistuneen. Aika monessa otoksessa ei näy koirasta karvaakaan. Monta kertaa pyörähdin ympäri hakien katseellani Pikiä, joka olikin aivan jalkani juuressa. Silloin kun koiralla on isompi lauma paimennettavana, saa paremmin kuvia.

 Ressin asenne ei jää epäselväksi.

Yhteiselo on lähtenyt yllättävän sujuvasti käyntiin, aivan kuin meillä olisi ollut koira jo pitkään. Kissoilla on varmaan osuutensa:  lapsilla oli jo valmiiksi käsitys miten eläinten kanssa ollaan ja me kaikki olemme oppineet katsomaan mihin astumme. Muutaman kerran koira on järsinyt tuolin jalkaa mutta suosista vaihtanut puruluuhun kun sellaista on tarjottu. Anoppi kyselee jo hoito-ohjeita niiden päivien varalle kun olen töissä. Eilen hän saikin rauhassa tutustua Pikiin kun oli monta tuntia pennun seuraneitinä sillä välin kun muu perhe kävi etelässä sukulaistytön synttäreillä.

PS. Ei ole tullut viime päivinä mieleen murehtia.