Yksin kotona 2

Torstaina kävin siemenet läpi ja kylvin kymmenen rypälerasiallista lisää hangen alle vietäviä. Illansuussa kävimme potkukelkkalenkillä koko perhe. Illalla olin todella ärsyyntynyt puoleen perheestä, perin ahdistunut, asumuseron partaalla. Lähdin ulos ja kävelin hiljakseen pitkin ja poikin kunnes olin varma että kaikki ovat nukkumassa. Vietin loppuillan netissä mutten edes muistanut että minulla on blogi. Koirasivut veivät mennessään. Perkasin esiin seitsemän mahdollista rotuvaihtoehtoa ja suoritin koiranomistajan peruskurssin hyväksytysti pistein 28/30.

Perjantai alkoi hyväntuulisesti omassa rauhassa. Mistä nuo ahdistuksen seinät aina nousevat eteen ja sitten taas haihtuvat omia aikojaan pois. En ole enää muuttamassa minnekään ja muu perhe tuskin edes muistaa että sovittamattomia ristiriitoja - tai minkäänlaisia ristiriitoja - on ollut. Omat voimakkaat tunnetilat saavat helposti kuvittelemaan että muillakin on samanlaisia.

Söin hemmotteluaamiaisen, kuvasin ikkunan läpi oravia, ihastelin ja hoivailin pikkuruisia taimivauvojani, kaivoin kylmäkäsiteltäville paikan kinokseen ja kuuntelin pitkään kultaisen anoppini tarinoita. Kuuntelen niitä mielelläni vaikken tunne kaikkia tarinoissa esiintyviä henkilöitä. Hänellä on pöyristyttävän hyvä muisti. Hän voi elävästi kuvailla jonkin yli 50 vuoden takaisen päivän tapahtumat, säätilan ja millaiset vaatteet kenelläkin oli, mistä puhuttiin ja mitä oli rivien väleissä. Hän kuvailee 50-80 vuoden takaista elämänmenoa niin viehättävästi että toivoisin osaavani tehdä dokumentteja. Tai saavani jonkun häntä haastattelemaan. Mutta anoppi ei halua. Olen aikoinaan onneksi haastatellut häntä c-kasetille kuten omiakin vanhempiani.

Anopilla on ihmeellinen taito antaa tilaa. Hän ei koskaan tunkeile, ei astu varpaille, ei ole millään tavoin tiellä vaikka hoitaa hommia olan takaa ja osallistuu täysillä perheen elämään. Hän ei koskaan arvostele vaikka tuo omia mielipiteitään esiin. Hän tukee taitavasti äitiyttäni, puhuu lapsille järkeä niin ovelasti että he huomaamattaan omaksuvat sen, saa poikansa liikkeelle silloinkin kun minä en saa. Voin tuntea olevani omassa rauhassani yksin kotona vaikka meitä on täällä kaksi. Moni ihmettelee järjestelyämme mutta tämä toimii ja anoppi on meillä minun aloitteestani. Jo taloa ostaessa huolehdin että tilaa on riittävästi myös hänelle. Muuten lapset kasvaisivat käytännössä kokonaan ilman isovanhempia.

Illalla ulkoilin omissa nurkissa, pidin pienintä vähän silmällä vaikkei olisi tarvinnut. Sisarukset leikkivät ihmeen nätisti keskenään. Tajusin että vapaapäiväni ovat taas menneet ja jäljellä on enää viikonloppu, melkein sama kuin ei mitään. Miksi aika menee niin nopeasti, miksi en saa siitä kiinni?