Ruumishuoneesta seuraavassa

Minulta on kyselty miksi kirjoitan niin harvoin. Ei ole ollut voimia eikä aikaa. Ei aikaa, ihmettelet. Sairauslomalla melkein vuoden päivät muttei ole ollut aikaa? Nii-in. En minä tiedä minne se menee. Aamutoimien ja iltatoimien välissä on tuskin mitään. Kämppä on kuin pommin jäljiltä. Ruokaa useimmiten ei ole ennen kuin puoliso tekee. Puutarhahommiakaan en ole liiemmälti paiskinut. Toukokuusta asti olen odotellut helteiden loppumista ja odottelen yhä.

Sain kutsun kuulemistilaisuuteen, joka liittyy työsuhteen päättämiseen työntekijästä johtuvista syistä. Eipä minulla ole mitään uutta kerrottavaa, joten en katso tarpeelliseksi mennä.

Sain puutarhurivieraita. Kolme ihanaa luokkakaveria. Tiesin, että kyläilypäivästä tulee hauska, mutten tiennyt että niin hauska. Vierailimme myös suosikkipuutarhallani.

Sain siitä päivästä virtaa niin paljon, että kykenin monen viikon ahdistuksen jälkeen soittamaan toimintakykykeskukseen. Tiesitkö, että sellainen on olemassa? En minäkään. Työterveyslääkäri tiesi. Sinne on nyt aika varattuna. Pääsen kertomaan jälleen uusille ihmisille kaiken. Jee. Jo puhelimessa minulle painotettiin ettei pidä mennä irtisanoutumaan itse etten saa karenssia. No juu, en mene. Senhän tähden tässä virkasuhteen löysässä hirressä on roikuttu kolme vuotta.

Perheohjaaja, jonka kanssa on kuvattu voimauttavasti ja muisteltu tulevaisuutta, vei minut tänään kuntosalille. Jouduin menemään ihmisten ilmoille bussilla, koska peuran pentele vei alkuviikosta toisen automme. Kuntosali sijaitsee terveyskeskuksen alakerrassa heti ruumishuoneesta seuraavana. Ylimmäisenä ilmoitustaululla oli elvytysohjeet. Edellisestä kuntosalikäynnistä on vähintään kuusitoista vuotta. Huomenna on kipiänä muukin kuin jalkapohjat.

Kerroin nepsyvalmentajalle, että lasten kanssa pitää kouluaamuisin kävellä noutopaikkaan kylän keskustaan kello seitsemäksi. Olemme kaikki kolme (koirista puhumattakaan) tykänneet näistä aamukävelyistä, mutta luulen että ajoissa ehtiminen käy ennen pitkää raskaaksi. Nepsyvalmentaja soitti saman tien kunnan sivistysjohtajalle ja latasi sellaisen diagnoositällin että johtaja luultavasti ihmettelee vieläkin mikä häneen iski. Hän laati yllättävän nopeasti sivistyneen päätöksen, jonka perusteella taksi hakee lapset kotiosoitteesta ja jättää paluumatkalla tuonne kilometrin päähän, jotta saavat vähän liikuntaakin. Kunta ei huomannut ilmoittaa päätöksestä meille, joten odottelimme taksia noutopaikassa samaan aikaan kun taksi odotteli meitä kotiosoitteessa. Sittemmin kyydit ovat lähteneet sujumaan oikein mukavasti. Oma hommansa tietysti siinäkin, että saa nepsylapsen pysymään tallessa pihassa tai edes kuulomatkan päässä kunnes taksi ehtii tulla.

Kuopus harrastaa parkouria. Ohjaaja sanoi että laji vetää adhd-lapsia puoleensa. Ekan tunnin jälkeen lapsi natisi että siellä on tylsää, en halua mennä. Tokan tunnin jälkeen tämä ryhmän pikkuisin hyppi ja hihkui ja niin melkein minäkin. Hän onnistui paitsi kuuntelemaan ohjeita myös toimimaan niiden mukaan ja niin vain lopputunnista päätti voltin jaloilleen.

Uusimmassa bdi-lomakkeessa on synkimmät lukemat ikinä. Vaikka koen ilon hetkiä, taustalla vaanii herkeämättä musta masennuksen yö. Kun ajatukset lähtevät alamäkeen, silloin mennään eikä meinata. Aloitan paljon asioita mutta lopetan kesken miltei yhtä paljon. Pyykit saattavat olla narulla kuivumassa kuukaudenkin. Muisti on vähintään yhtä surkeassa jamassa kuin vuonna 2013. Popsin pillereitä kaksin käsin mutten ole tämän kummoisemmassa kunnossa. Escitalopram. Voxra. Pregabalin. Thyroxin. D-vitamiini, kalaöljy, jodi, B12-vitamiini... Nepsyvalmentaja seurasi kahtena päivänä kuinka meinasin nukahtaa istualleni lapsi sylissä ja arveli että taidan olla hieman väsynyt. Nukunko hyvin. No nukun. Verensokeri-, kilpirauhas- ja vitamiiniarvot ovat kunnossa. Varastorautaa ei ole tsekattu, ehkä pitäisi.