Surinaa

Murhetta, epätoivoa ja itkua. Kaikki menee pieleen, on aina mennyt ja tulee aina menemään. Ja joulukuusikin oli viime vuonna liian lyhyt. Tällaisella puheenvuorolla yhdeksänvuotiaani lähestyi minua eilen koulun jälkeen. Minä en muista kuusesta mitään, kai meillä sellainen on ollut. Kaikki vaatteet ja kumpparit piti pestä. Kuten joka päivä. Kumppareissa yhtä paljon savea sisä- ja ulkopuolella. Tänään kullanmuruset jämähtivät saviseen ojaan: pieni oli juuttunut ensin, isompi meni auttamaan ja juuttui itse, paikalle sattunut koirantaluttaja sai heidät irti. Laitoin kiitosviestin kylän face-ryhmään. Miten kaipaankaan pakkasta, t. nimim. kahdentoista rapakäpälän huoltaja.

 

Lääkärin kanssa puhuin tänään, päätimme kokeilla kuopukselle Medikinet CR:ää iltapäivään pienellä annoksella aamun 10 milligramman lisäksi. Ongelmana on, että se vie ruokahalun, sen vähänkin mitä on ollut. Eilen lapsi söi kotona kunnon aamupalan, sen jälkeen koulussa puolikkaan näkkileivän ja kotiin tultuaan kaksi välipalakeksiä. Tarjosin kyllä kunnon välipalaa mutta vatsa oli kuulemma täysi. Illaksi tein puolen vuoden jahkaamisen jälkeen peltilihapiirakan. Se maistui.

Valvon öisin, murehdin ja itken. Vaivun syvälle epätoivoon. Odottelen työkkärin vastausta epätoivon huutooni, lupasivat soittaa huomiseen mennessä. Kysyin enkö tosiaan kuulu työttömyysturvan piiriin ja jos en, mihin sitten. Työttömyyskassan jäsenyyteni tarkistin ja se on kunnossa, mutta enhän saa sieltäkään mitään työkkärin kielteisellä päätöksellä. Kelan työttömyyspäivärahahakemuskin on täytettynä ja lähettämistä vailla. Sen löysin vahingossa Kelan sivuilta enkä tiedä miten se suhteutuu työkkärin omaan. Kunnan aikuissosiaalityöntekijä kehotti tekemään joulukuultakin perustoimeentulotukihakemuksen Kelalle vaikka tiedänkin että veronpalautuksen takia tulee hylky, mutta vasta Kelan päätöksen jälkeen kunta voi myöntää harkinnanvaraista toimeentulotukea. Tai jotain. Kaikki tämä muuttuu piinaavaksi surinaksi päässäni, katse lasittuu ja vastaus kaikkeen on vain "okei". 

Sosiaalityöntekijä perui tämän aamuisen palaverimme. Tosin unohti - tai ei katsonut tarpeelliseksi - ilmoittaa siitä minulle. Nepsyvalmentajalle väittää ilmoittaneensa sähköpostitse eilen, mutta sellaistakaan viestiä ei äkkiseltään löytynyt. Niinpä vietimme leppoisan aamuhetken kahdestaan, valmentaja ja minä. Kerroin hänelle, miten huojentavaa on kaiken surinan keskellä kohdata hänen kaltaisensa ihminen, joka ottaa asiakseen. Koko pakka uhkaa levitä, mutta hän ottaa asiakseen ja pitää koossa kuin viimejouluisen piparkakkutalon.

Koko sosiaalitoimi häipyy tästä kunnasta ja asioitamme hoidetaan ensi vuodesta alkaen aika paljon kauempaa. Jostain, missä oman kunnan puolestakin on asiakkaita ja tarpeita yli äyräiden. Nepsyvalmentaja onki kuitenkin tuosta virrasta tänään suullisen lupauksen, että hänen työskentelynsä tässä perheessä jatkuu kuten tähänkin asti. Toukokuun loppuun. Minusta se on ihan liian lähellä.