Koska ei satanut kovin paljon, menimme sunnuntain juhlalounaalle metsään, laavulle makkaraa paistamaan. Yksi lapsista huusi lähtiessä ettei aio tulla mukaan. Kun hän huomasi ettei ole vaihtoehtoa, hän huusi ettei ainakaan syö makkaraa. Kun hän oli syönyt makkaransa, hän huusi että hänen pitää saada toinen kokonainen, puolikas ei käy. Kun hän oli syönyt puolikkaansa, kysyin haluaako hän lisää. Ei halunnut. Kaikki oli hyvin. Vaikka kolme vilkasta lasta ja avotuli ei ehkä ole maailman rauhoittavin yhdistelmä, metsässä on aina hyvä olla. Sielu lepää. Menomatkalla lapset bongailivat Suomen lippuja, paluumatkalla 14 peuraa.
Oma isä oli minulle lapsena kaikki kaikessa. Yläaste- ja lukioikäisenä odottelin häntä levottomana töistä kotiin: Jos hän tuli tavallista myöhemmin, pelkäsin heti että jotain ikävää on sattunut. Koskaan en pelännyt että äidille sattuisi mitään, äidithän ovat ikuisia. Isä oli jo silloin vuosikymmeniä sitten kuin voikukan hahtuva. Nyt hän on 84-vuotias eikä muista että hänellä on lapsia. Kaiken kestävä ja kaikesta huolehtiva äiti kuoli 11 vuotta sitten sydänkohtaukseen täydestä vauhdista, soitti vielä lähtiessään ambulanssin itselleen. Hän oli samanlainen ruutitynnyri ja stressaaja kuin minä. Kummankin vanhemman kohtalo on varmaankin vaikuttanut hoitoon hakeutumiseeni. Muistisairautta minulla ei nähtävästi vielä ole, mutta äidin luonne kyllä. Ja molemmilta vanhemmilta peritty korkea verenpaine.
Psykologi lähetti lisää tietoisen läsnäolon harjoituksia. Päätin suhtautua niihin samoin kuin pieneen pilleriin, jonka nielen joka aamu: minulla on nyt tällainen sairaus ja tämä on lääke siihen. Kuuntelen ja teen harjoituksia joka aamu ennen sängystä nousua. Sairausloman jälkeen niille täytyy tietenkin etsiä jokin muu kohta päivästä - ehkä ne sitten sujuvat jo bussissakin. Huomaan pienenpientä edistymistä keskittymisessäni ja varsinkin malttamisessani. En enää hoe mielessäni "joo joo, mennään jo eteenpäin".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti