Marraskuun aurinko paistoi täydeltä terältä ja kello läheni puoltapäivää. Lopahdin. En jaksanut edes ryhtyä siihen taisteluun mikä ulos pääsemiseksi olisi tarvittu. Menin peiton alle, itkin voimattomuuttani ja turhautumistani, hukkaan menevää kaunista päivää. Laitoin napit korviin ja aloin tehdä harjoituksia. Hetkeä myöhemmin naapurin kahdeksanvuotias pystyi siihen mihin minä en: hän houkutteli lapset pihalle.
Tavallaan vahingossa noudatin psykologin neuvoa ja poistuin hetkeksi tilanteesta. Tilanne kuitenkin meni ohi ennen kuin ennätin palata kokeilemaan auttoiko aikalisä. Synkkä arvaukseni on, ettei olisi auttanut. Ehkä olisin jäänyt koko päiväksi peiton alle enkä olisi kokeillutkaan. Kun huomasin väen vähentyneen, sujahdin perässä pihalle, ripustin vielä yhdet kaapin perältä löytyneet jouluvalot, lisäilin linnuille ruokaa ja vedin lapset kuin kivireen perässäni metsään. Siellä ulkoilun nihkeys yleensä pääsee heiltä unohtumaan. Luomuleikkipuisto toimii.
Tästä päivä lähti paranemaan. Kävin ystävän kanssa ihanalla puolentoista tunnin kävelyllä pitkästä aikaa. Samalla sain päästää aamun sauhuja ulos. Kotiin palasi huomattavasti hyväntuulisempi minä. Hyvää tuulta lisää sekin, ettei jalka ole ainakaan vielä kipeytynyt. Elän toivossa että pääsemme lenkille toistekin.
Työterveyshoitaja muistutti että ihminen on sähköä ja kemiaa. Joillekin tulee sähköhäiriöitä, minulla on nyt kemiapuolella häiriö. Ei siinä sen kummempaa. Ei siihen tarvita mitään oikeutusta, suunnattomia vastoinkäymisiä eikä julmia kohtaloita sen enempää kuin vaikka luunmurtumaan. Mielessä on käynyt aika monta kertaa että mitäs jos en olisi työterveyden piirissä. Tai mitä jos olisin jonkun muun kuin juuri tuon työterveyden piirissä. Vuosi sitten harmitti kun työterveys kilpailutettiin ja tutuksi tullut palveluntarjoaja vaihtui. Ei harmita enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti