Puhu pukille!

Mihin ihmeeseen päivä taas hujahti? Luin lehden, kävin metsässä, kepitin puutarhassa tuijia jotta kevättalvella saan ne helposti suojattua, ripustin lisää ruokaa linnuille, paijasin murjottavaa nelivuotiasta, siivosin vähän, varasin labra-ajan, kävin puolison ja kuopuksen kanssa iltakävelyllä, ruokin kissat, söin salaa hopeatoffeeta. En edes nukkunut päiväunia. Ja kas, vuorokausi päättyy kuuden minuutin kuluttua.

Tarkennettakoon, että niitä tuijia on kolme ja kissoja kaksi ja toffeitakin oli vain pussillinen. Ei tuohon pitäisi koko päivää mennä. On tästä pitkä matka siihen että olen taas työssä ja työmatkalla 11 tuntia päivässä ja lisäksi saatan laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä ja lukea lapsille kirjoja. Pari vuotta sitten kävin vielä jumpassakin! Kuusi vuotta sitten ohjasin itse liikuntaryhmiä! Mihin kaikki se energia on kadonnut, ja se aika. 

Lehdessä kerrottiin satavuotiaasta puutalosta, jonka purkamista harkitaan. Ajattelin että voi, sata vuotta menee niin äkkiä, tuonkin talon joku ihan äsken vasta rakensi. Isoäitini oli silloin kahdeksanvuotias.

Joulupukki sattui kävelemään tästä ohi juuri kun pystyttelin keppejäni. Teimme treffit aattoillaksi. Tässä olisi tietysti ollut yksi säästön mahdollisuus, mutta ei. Olemme puolison kanssa yhtä mieltä siitä, että pukkiin meillä täytyy olla varaa tänäkin vuonna. Pukilla on kuulemma ollut polvivaivoja, siksi häntä ei ole näkynyt lenkillä niin usein kuin ennen. Muistan hyvin ensitapaamisemme kuusi vuotta sitten. En tunnistanut pukkia, hän ei lenkkeile punanutussa ja partakin oli sillä kertaa ajeltu. Ihmettelin, miksi vanha herra viittilöi minua oven ulkopuolelle ja kehottaa lapsia menemään takaisin sisään, sedällä on äidille asiaa.

Ai niin, huomasin tänään järven! Olohuoneen ikkunoista näkyy järvi. Olin ihan unohtanut sen.