Uni paras lääke?

Ainutlaatuinen päivä. Nukuin puoli kahteentoista (normaalisti tulen jollain tavalla kipeäksi jos nukun yli kahdeksaan) ja söin hitaasti "aamiaisen" päivän lehden seurassa. Nautiskelin yksin kotona olemisesta: täysin hiljaista, ei lentäviä esineitä. Täytin yhden monivalintalomakkeen huomista lääkärikäyntiä varten. Katselin pitkän aikaa kuhinaa lintujen ruokintapaikalla, seurasin ekaluokkalaisen läksyjen tekoa, luin muutaman lastenkirjan, pesin koneellisen kuravaatteita, nukuin päiväunet (!), lohduttelin murheen murtamaa lasta ja kävin iltakävelyllä. En huutanut enkä itkenyt. Murehdin kyllä.

Nukahdin pikkukakkosen aikana olohuoneen sohvalle ja heräsin siihen kun nelivuotias kysyi isältään missä äiti on, äitiä ei löydy mistään. (Lapsiparka, tullut äitiinsä, kadotan kaiken vaikka esine olisi kuutiometrin kokoinen.) Kuulin, kuinka muu perhe yhteen ääneen kertoi missä olen ja kielsi herättämästä. Pienokainen kiipesi aivan hiljaa sohvalle ja käpertyi jalkopäähäni.

Lehdessä kerrottiin uudesta autosta, joka tarkkailee kuljettajan terveydentilaa, sydämen sykettä, verenpainetta, verensokeriakin. Sellainen auto tarvittaisiin, joka tarkkailisi mielentilaa ja ruuttaisi rauhoittavia suoneen. Ihmeen monet tavalliset, järkevän oloiset ihmiset muuttuvat harkintakyvyttömiksi raivohulluiksi päästessään auton rattiin. Suurin sallittu nopeus tarkoittaa monille miniminopeutta olosuhteista riippumatta. Ohitellaan tuuripelillä eikä turvaväliä muista kukaan. Aika älyttömästi minäkin nuorena ajoin, vaikka olen tällainen kiltti tyttö. Rauhoituin kun sain perheen, monella ei sekään auta. Hirveän turhia kiireitä, kuolemia ja vammautumisia.

Huomenna on työterveyslääkärille 40 minuutin aika. Vähän jännittääkin mitä siellä tapahtuu. Ainakin saan vahvemmat lääkkeet, sopeutumisviikko on päättynyt.