Tuhatviisisataa lasta

Nuorallatanssia. Miten vältyn siirtämästä omia negatiivisia käsityksiäni tietyistä ihmisryhmistä seuraavalle sukupolvelle? Ihan kokonaan en voi olla kokemuksistani kertomatta, en voi jättää varoittamatta lapsiani. Käsitykseni näet perustuvat omaan kokemukseen monen vuoden ajalta ja monista monista eri ihmisyksilöistä. Puolisolla on sama tilanne, eri ihmisryhmät. Jääkööt tarkemmin nimeämättä. Uusi sukupolvi kasvaa aivan toisenlaisessa maailmassa ja Suomessa kuin minä. Myös näiden ihmisryhmien uudet sukupolvet. Suotakoon heille mahdollisuus.

Ryhdyin käsiksi uuteen työtehtävään hataroilla tiedoillani. Tietoa olen kyllä saanut, kärsivällisesti toistettuna ja annosteltuna, pää vain on niin hatara että enimmät ovat karisseet matkalle. Selasin ainakin kolmea eri manuaalia samaan aikaan, hukkasin työvälineeni kymmeniä kertoja papereiden sekaan. Mutta en itkenyt, raivonnut, turhautunut enkä vaipunut epätoivoon. Ehkä alan lähestyä tämän suon rantaa?

Uusi puhelimeni pimeni. Miten kaipaankaan aikaa jolloin laitteet olivat yksinkertaisia, kestäviä ja luotettavia. Mahtuisikohan puutarhaan tekstarikyyhkyslakka?

Kun autolastillinen opiskelijoita ja työssäkäyviä purkautui kauniina pakkasaamuna omille teilleen kaupungille, ajattelin miten etuoikeutettuja olemmekaan. Harvinaisia. Tiedämme kukin minne menemme ja miksi. Ja olemme kaikki suoriutuneet matkaan tänäkin aamuna. Kuljemme omin jaloin, hengitämme omin keuhkoin puhdasta ilmaa, olemme vapaita ja turvassa. Jokaisella on varmasti jotain särkyä kehossa, ehkä mielessäkin, muttei toimintakyvyn vievää. Voimme juoda puhdasta vettä suoraan hanasta, saamme pukeutua miten haluamme, emme tarvitse siveydenvartijoita emmekä turvamiehiä. Jatkoin tätä listaa koko matkan työpaikalle asti. Hymyilin.

Töissä törmäsin Tuulikki Pekkalaisen kirjaan Lapset sodassa 1918. Ei hymyilyttänyt enää. Tuhatviisisataa lasta joutui Suomen kansalaissodan aikana vankileireille. Miljoonia lapsia elää ja kuolee maailmalla ties millaisissa olosuhteissa tänäänkin, mutta suljen sen pois mielestäni. Suojelen mieltäni siltä niin paljon kuin voin. Mutta tämä. Tällä maaperällä jolla kävelen, tämä kansa johon ylpeänä kuulun. Eikä niin kovin monta vuotta sitten. Ei sataakaan. Nämä tuhatviisisataa lasta ovat liian lähellä pois suljettaviksi. He ovat työpöydälläni, yli sata heistä kuolleina. Mielessäni sotia, lapsia ja vainajia on paljon enemmän. Ja traumoja. Vaikutuksia kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja valokuvissa näkemiäni katseita. Varsinkin niitä.

Näissä merkeissä meni alkuviikko. Keskiviikkoiltana päästiin perusasioiden äärelle. Koko perhe sairastui, luultavasti norovirukseen. Matot, patjat, lakanat, vessan seinät, lattiat. Miltei kattokin. Koko yö tyhjennystä. Viisi potilasta, kaksi vessaa. Eipä uskoisi miten paljon ihmisen ruuansulatusjärjestelmään mahtuu tavaraa. Seuraavat kaksi vuorokautta nukuimme. Sängyissä, sohvilla, lattioilla. Oksennusreissuilla huojuin peittelemässä pieniä. Vasta lauantaina alkoi tuntua että elämä voittaa. Pahinta oli kipu koko kehossa, joka ikisessä pienessä lihaksessa, sekä älyttömät unet. Saatan tietysti nähdä yhtä älyttömiä unia joka yö, mutta nyt uni oli niin katkonaista ja puolinaista että unennäkö jäi mieleen. Eivät ne painajaisia olleet mutta jollain tavoin hyvin, hyvin rasittavia. Kokeilepa vaikka matkustaa halki Pohjanmaan ystävän kyydissä siten että hän ajaa autoa (aika kovaa) ja itse istut potkukelkan penkissä. Haluaisin oksentaa unetkin pois.

Painonpudotushan tässä on vuoden tavoitteena, mutta kuusi kiloa kahdessa viikossa lienee liioittelua. Joudun siis painonpudotuksen ensi metreillä toivomaan hienoista painonnousua.

Sopivat minulle paremmin tällaisina.