Silitä kissaa

Sain ystävältä lainaksi pienen kirjan. Tarpeeksi pienen, jotta jaksoin tarttua siihen. Se on hieno, niin hieno että haluan siteerata ja suositella sitä sinulle. Ja niin hieno että tilasin itselleni samanlaisen nettiantikvariaatista. Kirja on Johanna ja Juha Tanskan Silitä kissaa. Hengellisiä harjoituksia hengästyneille. Aivan kuin se olisi kirjoitettu suoraan minulle. Kiitos viisaalle ystävälle joka näki sen.

Tanskat kirjoittavat muun muassa näin:

Janomme, hengästyneisyytemme syyt ovat monet. Ei pelkästään kiire, vaan myös sisältämme ja ulkoa nousevat huolet ja pelot, elämää sortavat rakenteet, luomakunnan kärsimys, työttömyys, suuret muutokset ja sairaus voivat saada meidät kadottamaan välittömän läsnäolon kokemuksen. Olemassaolomme samenee suhteessa itseemme, toisiin ihmisiin, luomakuntaan ja Jumalaan. 

Rentouta hartiat, rentouta koko olemuksesi ja muista: sittenkään sinä et kannattele omaa elämääsi. 

Sulje itsesi myös keskusteluista, jotka ovat turhia tai vahingoittavia. Valitse hiljainen rukous pahanpuhumisen sijaan. Paljon sielumme eheydestä katoaa rumaan meluun, jota itse aiheutamme ja ruokimme.

Hahmotin tilanteeni pari päivää sitten äkkiä jollain tavalla kirkkaammin. Näen kaksi asiaa jotka kuormittavat minua juuri nyt eniten: 

1. Se, että joudun päivittäin kamppailemaan omien lasteni kanssa. Kaikkien kolmen, tavalla tai toisella. 
2. Jatkuvasti päälle hyökkäävä uusi tekniikka. Se, etten ymmärrä edes mistä puhutaan saati miten pitäisi toimia. Kotona altistun käsittämättömille termeille taukoamatta. Ruokapöydässä, hammaspesulla, kävelyllä. En ymmärrä aiheesta mitään. Olen kotonani ja perheessäni ulkopuolinen. Minun small talk -keskustelunavaukseni eivät kiinnosta ketään. Sekä kotona että töissä altistun kohtalaisen taajaan myös uuden tekniikan pakko-oppimiselle - juuri kun olen melkein oppinut käyttämään edellistä, nyt jo täysin museotavaraa olevaa laitetta tai ohjelmaa. Eilen yritin lukea bloggerin ohjeita ja kehittää blogini ulkoasua, mutta tarvitsisin ohjeet joiden avulla saisin selvää ohjeista. Epätoivoista.

Tänään paistoi aurinko ja maassa oli uusi lumi. Pakkasta oli sopivasti. Puoliso aloitti työt, me muut koko konkkaronkka vietimme lomapäivää takapihalla. Minä tosin myös pyykkinarun luona, varastossa ja autotallissa. Koetin löytää lasten luistimet. Löysin vain yhden parin. Jossain niitä on iso kassillinen. Ehkä joskus koittaa päivä jolloin tavarat ovat järjestyksessä hyllyillä. Vielä ei ole järjestystä eikä hyllyjä, kun ei ole kaikkia väliseiniäkään.

Lapset rakentelivat lumesta pyramideja ja muuta mitä nyt pakkaslumesta ilman vettä voi. Kun heitin Pikille keppiä, koko tenavalauma juoksi koirina perässä. Ilahduin kun sain heidät liikkeelle. Oikeastaan ilahduin jo siitä että sain heidät ulos. Tietenkin vasta pitkän vitkuttelun ja hermojen kiristelyn jälkeen mutta kuitenkin sain.

Kaiken tavaran vähentämisen keskellä olen saanut päähäni haluta Iittalan Verna-viinilaseja. Maito- ja vesilaseiksi, arkikäyttöön muumimukien rinnalle. Puskan takaa tuli tämä mielihalu vaikka ne ovat miellyttäneet silmääni aina. Tein tänään aika pikkuruisen tarjouksen nettikirpparilla ja se meni läpi. 12 uutta lasia alle puolella käyvästä hinnasta.

Posti toi netissä värkkäämäni valokuvakirjan, puutarhalehden ja siemenluettelon. Yksi vuoden parhaista postipäivistä siis. Vasta valokuvakirjan ehdin katsella läpi. Ilta meni esikoisen kanssa Scrabblea pelatessa. Puolison ilta meni peratessa: naapuri toi kolme kuhaa.

Kiitollisuuspäiväkirjaa en ole muistanut kuukausiin. Tänään muistan sen, koska olen erityisen kiitollinen Suomen talvesta. Puhtaasta, kuivasta ja kauniista. Poissa on pitkänpitkä pimeys, märkyys ja kura. Lumi laskeutui taivaasta kuin armahdus ja peitti kaiken lian ja loan valkeudellaan.