Lauantai. Eräs herttainen ihminen kuuli mökkilomaepäonnestamme ja tarjosi perheensä mökkiä meille venetsialaisviikonlopuksi. Kävimme päivällä mökillä pullakahvilla koko perhe, kuopus pääsi isänsä kanssa soutelemaan. Illaksi palattiin kotiin, puolison kanssa turvavälillisiin ylioppilasjuhliin ja juhlien jälkeen mökille saunomaan. Koska oli Nuku Yö Ulkona, yövyimme mökin terassilla. Lapset yöpyivät ensimmäistä kertaa ikinä kolmistaan kotona.
Sunnuntai. Mökiltä tullessa bongasimme kurkiperheen. Autosta nousematta sain napattua niistä muutaman kuvan. Ne ovat komeita lintuja vaikka näyttävätkin kurjilta, ehheh. Illemmalla bongasin torista ilmaisen kirjahyllyn samaa sarjaa mitä meillä on ennestään parissa huoneessa. Olohuoneen vanha hylly olikin vähän hajalla, joten ei kun hommiin. Puoliso lähti hakemaan hyllyä ja palasi kukkuraisen kuorman kanssa. Kirjahyllyn lisäksi kuormassa oli uudenkarheat ruokapöytä ja tuolit, suomalaista tuotantoa. Olin vähän että mitä. Puoliso oli myös luvannut hakea seuraavana päivänä 120-senttisen runkopatjan ja laverin. Tässä kohtaa olin jo paljon että mitä. Selitykseksi sain, että tavaran luovuttajalla oli kuun vaihteessa kiire saada 3h+k tyhjäksi.
Ekaa kuormaa tuodessa puolison selkä kipeytyi niin, että kotiin päästyään hän kykeni tuskin liikkumaan. Oli varmaan nostanut jotenkin huonosti. Muistutin, että pitää perua se kalusteiden haku. Puoliso ei antanut periksi vaan taivutteli minut ja esikoisen noutomiehiksi. Ensin piti tietysti purkaa edellinen kuorma. Kannoimme kamat esikoisen kanssa sisään ja kokosimme kirjahyllyn saman tien. Hieno tuli. Ja ehjä.
Maanantaiaamuna miehen saattajaksi lääkäriin, viikko saikkua ja rajut lääkkeet. En ole ennen ajanut peräkärryn kanssa kuin traktoria ja sitäkin vain kahdesti viisi vuotta sitten. Perille kuitenkin päästiin. Noutopaikka oli kerrostalo. Oven eteen pääsi kävelytien levyistä talon seinään päättyvää kaarteista luiskaa, jyrkkää alamäkeä. Ajoin alas, esikoinen irrotti peräkärryn, kurvasin viheralueelle mistä peruutin talon ja jyrkänteen väliselle edellistäkin kapeammalle polulle, kampesin auton parista 90 asteen mutkasta, teini kiinnitti kärryn ja kas, ajoneuvoyhdistelmä oli käännetty. Kuormaan tuli tälläkin kerralla ylimääräistä tavaraa niin paljon kuin kärryyn ja autoon mahtui aina kukkaruukuista vuodevaatelaatikkoon. Yllättäen ja pyytämättä kuten entinen faksi.
Tiistaina jätin pullataikinan kohoamaan ja kipaisin 80 kilometrin matkan puolison työpaikalla viemässä papereita ja avaimia. Auto kehotti tarkistamaan peräkärryn vasemman takavalon vaikka kärry oli kotipihassa koko reissun ajan. Ennätin leipoa korvapuustit ja keittää kahvit juuri ja juuri ennen kuin tupaan pölähti tukihenkilöparvi, jonka kanssa oli sovittu palaveri. Heitä on nyt jo kolme, jokaiselle lapselle oma. Ja lisäksi se kokkaava kotipalveluihminen. Uusimmalle tulokkaalle sanelin ensimmäiset työt kuin parempikin työnjohtaja. Kerrankin olin täsmälleen selvillä siitä millaista apua tarvitsemme. Hienovaraisesta vihjeestä tukihenkilöt ymmärsivät myös kantaa sängyn peräkärrystä pirttiin. Koko kesän lattialla nukkunut keskimmäinen sai mieleisensä napakan sängyn ja laveri muutti terassille.
Puoliso yritti hankkia kuukauden karanteenissa yskineelle lukiolaiselle koronatestiajan. Olin edellisellä viikolla yrittänyt saada häntä lääkäriin, mutta sinne ei päässyt. Myöskään kouluun ei päässyt, koska yskä. Kas kummaa, koronatestiinkään ei päässyt, koska sairaus on kestänyt jo näin pitkään. Tässä kohtaa puoliso avautui terveyskeskuksen suuntaan ja erinäisten puhelujen jälkeen lukiolaiselle järjestyi johtavan tartuntatautilääkärin lupa koulunkäyntiin ja puhelinnumero, johon voivat soittaa kaikki ne, joilla on asiasta huomauttamista.
Kyselin puolisolta pitäisikö hänen autolleen jotenkin erikseen kertoa, ettei sillä ole kärryä perässä. Puoliso kehotti irrottamaan adapterin. Niinku minkä? Yritin, en osannut. Kipaisin asioille 40 km haamukärry perässä.
Keskiviikkoaamuna psykoterapeuttini tuli kotikäynnille. Tai koti ja koti, ensin vein hänet metsään koiralenkille ja sen jälkeen puutarhaan. Siinä se puolitoista tuntia hujahtikin. Totesimme, että kolmen vuoden yhteinen matkamme on myös hujahtanut ja lähestyy loppuaan.
Torstaina litteroin. Hain lukiolaisen koulusta. Auto kehotti tarkistamaan peräkärryn perävalon eikä uskonut, vaikka selitin kuuluvalla äänellä, että kärry oli jo aikapäiviä palautettu omistajalleen. Lukiolainen pyöritteli silmiään ja irrotti adapterin.
Perjantaina uudestaan puolison kanssa lääkäriin ja toinen viikko saikkua. Ohjeistin kotipalveluihmistä. Litteroin.
Lauantaina yhdeksän ja sunnuntaina 12 tuntia puutarhahommia niin suuren innoituksen vallassa, että Tanssii Tähtien Kanssa unohtui. Onneksi kaiken voi nykyään katsoa myöhemminkin (ja kyllä kannattikin!). Nurmikon leikkuuta, leikkurin kiroamista, perennojen nostoa, jakoa ja putsausta, istutusalueiden ja kulkuväylien kitkentää, yhden ison ruusupensaan ja sen miljoonan juurivesan poisto, mullan kärräystä, perennojen istutusta ja kastelua. Juuri kun olin sunnuntai-iltana saanut homman valmiiksi ja hipsin saunaan, alkoi ihana sade.
Maanantaina esikoisen kanssa viemään lajitellut jätteet ja ostamaan ruokaa. Mennen tullen oli tavaraa farmariauton täydeltä. Perheenisänä oleminen on työlästä, erityisesti jos pitää samaan aikaan olla myös äiti.
Tiistaina (huomenna) tulee ensin kotipalveluihminen ja pari tuntia myöhemmin kaksi tukihenkilöä, joiden on määrä viedä koko perhe makkaraa paistamaan kodalle. Tai päinvastoin. Perhe nimittäin tietää kodan sijainnin, henkilöt eivät. Vähän hirvittää kun selkäpotilas väittää pystyvänsä lähtemään mukaan.
Toisella kädellä olen koko viikon naputellut joutilasta tavaraa tarjolle paikalliseen roskalavaryhmään ja kämppä alkaa taas pikkuhiljaa muistuttaa enemmän asuntoa kuin huonekaluliikkeen varastoa. Lisäksi olen pitänyt iltaisin terassilla autokoulua esikoiselle. Tänään opin, että peräkärryn kanssa saakin ajaa korkeintaan kahdeksaakymppiä. Hups.
Ja sitten nämä nuoremmat kullanmurut. Jokaisesta arjen pienestä rutiinista joutuu nepsyjä joka päivän jokainen hetki muistuttamaan, jankuttamaan ja huolehtimaan, että se tulee tehdyksi. Syö. Juo. Ruuat jääkaappiin. Peseydy. Harjaa hampaat ja hiukset. Lopeta hampaiden harjaaminen. Tee läksyt. Pakkaa reppu. Puhelin pois. Vaihda yöpuku. Mene nukkumaan. Vaatteet likapyykkiin ja puhtaat kaapista. Muista eväät. Takki! Äkkiä nyt, taksi tulee. Joka-aamuiset flunssaoireet onneksi katosivat kun kävi ilmi, että sairauslomalla ei saa käyttää kännykkää, tietokonetta eikä telkkarin kaukosäädintä.
Ja mitäs muuta. No, semmoista vaan mietiskelen, että kun nuorisolla on tylsää, miksei heille tule mieleen, että hei, ruvetaan porukalla virkkaamaan pipoja keskosille. Tai mennään vanhainkodille ja kysytään voidaanko ulkoiluttaa asukkaita. Ei. Niille tulee mieleen, että ruvetaan heittelemään ohi ajavia autoja kivillä.
