Ninja katolla

Kuumaa, kuumaa. Olen todella onnellinen ilmalämpöpumpusta, joka viilentää kotimme 21 asteeseen. Ilmavirta käy suoraan tähän tietokoneelle. Eilen illalla oli ääni käheänä kun olin koko päivän istunut tässä. Huomaamatta. Aamulla kävin pissattamassa koirat ja söin pari ruisleipää. Seuraavan kerran kun irrotin katseeni työstä ja katsoin kelloa, se oli 17.30. Hups.  Mahtoiko tuo nyt olla semmoinen flow.

Muina päivinä onkin sitten ollut lapsen sairaalaan viemistä ja hakemista, psykoterapiaa ja nepsyvalmentajan sijaisen tapaamista. Myös työtä ja puutarhanhoitoa olen sinnikkäästi sovitellut joka arkipäivälle. Viikonloppu menee puutarhahommissa ja Enni Mustosen Sotaleskeä lukiessa. Olen ollut kirjaston jonossa keskiajalta asti ja nyt kirja on hyppysissäni. Laina-aikaa jäljellä kaksi päivää. Pitäisi hetkeksi irrottaa näpit mullasta. Kellon viisarit ja päivät kalenterissa kiitävät ylinopeutta.

Kuopuksen omahoitaja sairaalan osastolla ilmoitti tehneensä lastensuojeluilmoituksen, kun lapsi ruokapöydässä kertoili miekkailleensa kodin keittiöveitsillä vuosi sitten. Teki mieli vastata, että hän on muuten siinä aika taitava. Nepsyvalmentajan sijainen leikki lasten kanssa piilosta puutarhassa tänään ja suit sait tämä samainen tenava kiipesi talon katolle. Tämä nyt vaan on tätä meidän elämää. Ei tätä voi ymmärtää ellei ole itse kokenut.

Osastolta tuli aluksi viestiä, että tsirp tsirp, kaikki sujuu hyvin (ja minä revin hiuksia päästäni). No, nyt vieraskoreus on alkanut karista ja lapsi käyttäytyy kuten kotonakin eli ei reagoi puheella ohjaamiseen millään tavoin. Aivan kuin ei kuulisi lainkaan. Hoitajat ovat myös ehtineet huomata, että sitä ohjaamista tarvitaan koko ajan jos on tarve saada lapsi tekemään jotain. Ei riitä että kehottaa pesemään hampaat ja ohjaa lapsen pesupaikalle. Pitää vartioida, että lapsi oikeasti tekee sitä mitä piti. Ja muistuttaa häntä kymmeniä kertoja. Ei tätä voi ymmärtää ellei ole itse kokenut.

Isommalle kotinepsyllekin tarvitaan ohjeistusta. Eilen, kun tulin töihin jo aamusta ja lopetin vasta illalla, lapsi oli maannut puhelin kädessä olkkarin lattialla koko päivän. Ei ollut peseytynyt, pukeutunut eikä syönyt mitään. Huomisesta alkaen katsotaan auttaako Papunetin avulla askartelemani kuvitettu opaste aamutoimista ja koiralenkistä suoriutumisessa. Ja puhelimen takavarikko kunnes hommat on hoidettu. Jos ei auta, työnteon mahdollisuuteni kapenevat entisestään. Ei tätä voi ymmärtää ellei...

Ystäväperhe osallistuu avoimiin puutarhoihin ja kysyi haluanko tulla heidän pihaansa myymään taimia. Haluanhan minä. Olen jo ruukuttanut aikamoisen määrän ja kolme viikkoa on vielä aikaa. Ihanaa hommaa. Ja aivan oikein: ei tätäkään moni voi ymmärtää. 

 '

Jalosyreeni 'Sensation' kukkii juuri nyt.

Jättipotti

Saimme täysosuman opettajalotossa. Pienemmän nepsyn opettaja palaa syksyllä opintovapaalta ja minua harmitti että joudumme luopumaan sijaisesta, joka on aivan timantti. No, ilmeni, että sijainen on saanut viran yläkoulun puolelta ja hänestä tulee syksyllä isomman nepsyn opettaja. Ja pienemmän ope on opintovapaansa aikana opiskellut nepsyvalmentajaksi. Ei nyt millään kovin paljon paremmin olisi voinut mennä tämä.

Työttömyyskassasta tuli kirje, jossa kerrottiin että minulle on 1.10. alkaen maksettu aiheettomasti työttömyyspäivärahaa, koska olen ollut Kevan leivissä. Rahat peritään takaisin. Ikinä en ole ollut niin lähellä hirttäytymistä kuin tuon kirjeen saatuani. En ehtinyt (enkä olisi kyennytkään) samana päivänä alkaa selvitellä asiaa, onneksi, sillä seuraavana päivänä tuli työttömyyskassasta uusi kirje, jossa kerrottiin että Keva on maksanut kaiken tarvittavan ja minulle jää maksettavaksi nolla euroa. Yhtään en ymmärrä mitä hölöpömpömppää tuo kaikki oli enkä jaksa sillä päätäni vaivata, mutta mietiskelin vaan, että kuinka paljon itsemurhayrityksiä aiheuttaa se, että tuollaisia kirjeitä paiskotaan postissa niille, jotka eivät ole henkisesti ihan vahvimmillaan.

Olen käynyt sairaalassa neljä kertaa viimeisten kahdeksan päivän sisään. Joka kerta palaveri eri porukan kanssa. Pää on ihan sekaisin. Monenlaisia Kelan lomakkeitakin täyteltiin ja perhekuntoutusasioita tutkittiin. Piiperöni lähtee maanantaina viideksi viikoksi lastenpsykiatrian osastolle. Viikonloput ja helatorstain on tietysti kotona. Isompi sai tänään matikankokeesta ysi puoli, veti sen vessanpöntöstä ja istui loppupäivän pöydän alla. Se on kuulkaa kymppi tai ei mitään. Näin se menee. Juuri kun melkein ehdit rentouttaa hartiat että huhhuh, meillähän menee nyt ihan mukavasti (ja ehdit kertoa sen hoitotahollekin), niin kaboom.

Yritin taas varata kiireetöntä aikaa terveyskeskuksesta sille lääkärille, joka on perillä asioistani. Tarvitsen ajan toukokuun puolelle sairausloman jatkamisen takia. Enkä edes tiedä tarvitsisinko koko saikkua Kevan puolesta, mutten todellakaan aio selvittää asiaa. Enkä kokeilla periikö Keva tuet takaisin jos en olekaan enää saikulla. Eipä mitään aikoja ole tietenkään, soita kuule maanantaiaamuna päivystykseen, tämä lääkäri päivystää silloin niin annetaan sulle päivystysaika. Joo. Siinä kai sitten vartissa hoidetaan se toinenkin asiani, tehdään suunnitelma lääkkeiden vähentämiseksi ja lopettamiseksi. Päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että syön niitä turhan päiten. Mieliala on korkealla ja virtaa piisaa. Johtuuko keväästä, parannellusta ruokavaliosta, CPAP-laitteesta vai mistä. Ehkä kaikesta.

Pihalla odottaa kymmenen kuution multakuorma. Akillesjänne antaa välillä tehdä puutarhahommia, välillä se on niin kipeä, että 800 mg:n Buranan jälkeenkin väännän itkua. Otapa tuostakaan selvä. Tällä viikolla olen maannut kukkapenkissä kitkemässä vuohenkelloa. Ja syönyt pois vuohenputket.

Mene pihalle, mene metsään, luonto on herännyt, kaikki vihertää, linnut laulavat, tuomet tuoksuvat, mene pihalle, mene metsään! Sillä pian, ällistyttävän pian se on ohi. Sain eilen uuden epäjärjestelmäkameran, kallein investointi itseeni ikinä, ja nyt taidan lähteä kokeilemaan sitä. Kädet vähän tärisevät siltä varalta jos se todella on niin hyvä kuin esitteissä luvataan. 

 

Varaston nurkalla

Uudet kuulokkeet päähän ja Ed Sheeran soimaan. Litteroitavaa ei ole tänään ilmaantunut. Mikä on ihan hyvä, sillä aamupäivään on jo mahtunut yksi terveyskeskuskäynti. Tiistaina oli alakoulun ja yläkoulun välinen siirtopalaveri ja perjantaina menee nelisen tuntia psykoterapiareissulla. Eilen sain juuri ja juuri työn valmiiksi ennen kuin piti lähteä parkouriin. Siinä tapoin sentään kaksi kärpästä yhdellä ajolla: sillä välin kun kuopus urheili, löysimme asperger-lapselle kesäkengät. Se ei ole aivan yksinkertaista, sillä esimerkiksi minkäänlaiset nauhakengät eivät tule kysymykseen eikä lapsen(kaan) pinna riitä kovin pitkään etsintään. Nyt kuitenkin onnisti: heti ensimmäinen kauppa ja toiset lapsen sovittamat kengät. Tänään ne olivat jo käytössä. Liikuntatunnilla pelattiin pesistä ja hyvin kuulemma toimivat.

Muutenkin assin kanssa on saanut leijua: siirtopalaveri sujui kivasti ja jätti luottavaisen olon. Opettaja kertoi, että hyvinä päivinä lapsen kanssa on todella ilo työskennellä. Wilmaan paukkuu plussaa niistä hyvistä päivistä nyt aika usein, kokeista tulee kymppejä, lapsi hoitaa läksynsä ja kotityönsä oma-aloitteisesti ja hyvillä mielin - ja kaiken huipuksi tänään teki itse itselleen välipalan.

Parisuhdeaikaa pääsiäisen pyhinä. Puoliso askarteli kierrätyslaudoista kukkavaraston edustalle uudet portaat ja pienen seinäkkeen, joka peittää muoviruukkuröykkiöt ohikulkijoiden katseilta. Minä koulin kesäkukan taimia siinä vieressä kuulosuojaimet päässä, hiukset sirkkelinpurussa. Yhdessä teimme marjapensaille uudet tuet ja pidimme pieniä puutarha-aiheisia aivoriihiä, joista yhden tuloksena päätimme hävittää tyrnipensaat. Lapset vetelehtivät pääsiäisen tietysti enimmäkseen sisällä katsomassa Netflixiä, mitä nyt muutaman kerran poikkesivat trampoliinilla.

Uudesta porrasnurkkauksesta taitaa tulla minulle mieleinen oleskelupaikka. Eilen illalla istuskelin siellä tuulettamassa hermojani sillä välin kun puoliso paimensi nepsyjä yöpuulle.

Escitalopram loppui. Apteekissa ei ollut, meni tilaukseen. Pääsiäinen kiilasi väliin. Kun lääke viimein oli noudettavissa, puoliso unohti hakea. Olen nyt ollut ilman niin monta päivää että lopettaminen jo houkuttelee. Olossa en ole havainnut mitään muutoksia ellei oteta lukuun tavallista viihdyttävämpiä juonellisia unia.

Akillesjänne on kiukkuinen. Fysioterapeutti antoi jumppaohjeet, ison laskun sekä uuden ajan vappuaatoksi. Olen jumpannut ja yrittänyt lepuuttaa ohjeiden mukaan, mutta metsään on päästävä ja koiria lenkitettävä. Puutarhakin kutsuu seireenin lailla. Mietin miten vähän olenkaan osannut arvostaa nilkkojani ja jänteitäni niinä vuosina kun tein satoja ja tuhansia pehmeitä ja liukuvia nousuja ja laskuja vaikkapa foksin tai valssin pyörteissä. Miten vähän huomaankaan iloita (ja huolehtia!) niistä kehon osista, jotka yhä hoitavat hommansa valittamatta: sydän, keuhkot, ruuansulatus, valtaosa nivelistä ja niin edelleen. Olen sentään aika onnekas.

Lopputili tuli ja painelimme välittömästi huonekaluliikkeeseen. Uusi sänky tulee näinä päivinä. Sillä toivottavasti sitten pärjäilläänkin seuraavat 10-15 vuotta. Uusi ruohonleikkuri tuli toissapäivänä. Sillekin toivotaan pitkää ikää. Maksoin myös käyttöluoton pois ja visan nollille ensimmäisen kerran sitten vuoden 2011. On kovin vapauttavaa elää pienen pieni hetki niin, ettei ruokakaupassa tarvitse miettiä pankkitilin saldoa. Niitä hetkiä jatkossa tuskin tulee. 

Entinen (nepsy) poikaystävä soitti vahingossa. Hauska puhelu siitä tuli, vaikka kilpailimmekin siitä, kummalla menee kurjemmin. Uskomatonta kyllä, kaveri voitti. Ääni, jutut ja vauhti eivät olleet 20 vuodessa muuttuneet miksikään. Tunsin itseni hetken nuoreksi jälleen. Nuoreksi, jolla nilkat toimii.

Tangoa tanssimassa elokuussa 1994

Sananraivausta

Pudotin Pregabalinin puoleen. Jos kerran lääkäri ei ota kantaa, otan sitten itse. Ajattelin vähitellen purkaa lääkitystä käänteisessä järjestyksessä. Lopetan ekana sen minkä olen viimeisenä aloittanut. Nyt menee vielä 300 mg/vrk.

Akillesjänteen kipu ei hellitä ainakaan pelkällä levolla. Sain lopulta aikaiseksi ontua lääkärin vastaanotolle. Hän osoitti piirroskuvasta pienen tyynymäisen pehmusteen akillesjänteen ja kantaluun välistä ja arveli että siinä on tulehdus - ja kehotti edelleen lepäilemään. Huomenna menen sairaalaan jalkojen ultraäänitutkimukseen ja siitä viikon päästä jalkafysioterapeutille. Painoa on tässä lepäillessä tullut taas muutama kilo lisää, mikä tuskin edistää jalan paranemista. Puoliso parka saa nousta puoli tuntia entistäkin aikaisemmin ja kipaista koirien kanssa aamulenkille. Keskimmäinen tenava hoitaa päivälenkin ja esikoinen iltalenkin. Kauniina päivinä vien karvakaverukset muutamaksi tunniksi takapihalle.

Kuusiaita ja omenapuut on leikattu ja perennojen varret siivottu istutusalueilta, sinnikkäästi ja ehkä epäviisaasti, tuskaisin ilmein ja välillä ääneen valittaen. Kesäkukkien kylvöt eivät ole lähteneet käyntiin. Ensimmäinen kerta ikinä. Vain hontelot revonhäntävauvat huojuvat valoa kohti. Tomaatit puskevat ensimmäisiä kasvulehtiä. Puoliso ruuvailee uutta terassia.

Tietokoneellani asuva käenpoika löysi isänsä varastosta uuden joutuisan näppäimistön entisen vähän tahmean tilalle. Sekä näppäimistön rapinaääni että litterointinopeuteni kasvoivat ihan merkittävästi. Ja hiiren nopeus. Kun siirrän hiirtä puoli milliä, kursori on jo puolimatkassa kirkonkylälle. Työaikani on nyt kuusi tuntia päivässä. Hirvittää vähän. Ei ehkä muuten, mutta kalenterissa on melkein joka päivälle, keskelle päivää, jokin häiriötekijä. Psykoterapia tai sairaalakäynti, joka vie tunnista neljään. Ja kaikki voimat. Iltaisin työnteko häiriintyy pahasti nuorista henkilöistä jotka ravaavat vaatimassa omaa vuoroaan. Siis koneelle, ei äidin seuraan tietenkään.

Verven tyyppi soitti eilen ja ihasteli, kun kerroin miten työnteko on sujunut ja millaisia 14 henkilön tunnistamista vaativia tiedostoja olen litteroinut. Sanoi, ettei minun pidä hermostua jos työnantajasta johtuvista syistä jää joku päivä väliin. Kuten juuri nyt, kun litteroitavaa ei ole. Tsekkasin äsken, että maaliskuun saldoksi tuli kymmenen tiedostoa, noin yksitoista tuntia tekstiksi muutettua puhetta. Ei löisi leiville. Olen alkuun litteroinut liikaa niinku- ja tavallaan -tyyppisiä täytesanoja. Tämän kuun alusta aloin karsia loputkin. Visiiri päähän ja raivaussaha käyntiin.

Kuopus aloitti eilen erityiskorvattavan adhd-lääkkeen kokeilun. Toivon, että lääke toimisi, mutta vielä enemmän toivon, ettei siitä aiheutuisi tyhmiä haittavaikutuksia. Pään nykimisiä, hallusinaatioita, itsetuhoisuutta ja niin edelleen. Ensimmäisenä iltana lapsi tavalliseen tapaansa lenteli viserrellen seinästä seinään ja minä nauroin sohvalla, että hyvin näyttää lääke rauhoittavan. Kuukauden lääkkeet maksoivat Kela-korvauksen jälkeen noin 90 euroa. Onneksi on maksukatto. 
 
Voisin katsella tätä koko päivän. Ja kuunnellakin tietysti. Mutta varsinkin katsella. Olen rakastunut. Mutta ei, näkemiin Ed, sain uutta litteroitavaa. Työpäivän jälkeen onnun vähäksi aikaa takapihalle kuuntelemaan lintujen laulua. 

Hyvän mielen vaikeuksia

Psykoterapeutilla on tapana kysyä mitä minulle kuuluu. Yleensä seuraa syvä hiljaisuus. Ei mitään tietoa. Uskomaton fiilis. Aivan tyhjät aivot. Mitä olen tehnyt viime aikoina? Kalenterimerkintöjä muistellen yleensä lähtee lopulta jotain purkautumaan. Samaan tapaan yritän nyt vääntää kokoon blogipäivityksen.

Maanantaina meille asennettiin hälytysjärjestelmä. Nyt meille ei kannata enää murtautua. Ei sen puoleen että aiemminkaan olisi kannattanut. Systeemiä kaupattiin ovelta ovelle ja olin täysin varma että puoliso sanoo kiitos ei. Olin väärässä. Nyt on joka ovessa tunnistin, kukkavarastoa myöten. On savutunnistin ja vesitunnistin. Liiketunnistinkamera. On lasin särkymisäänen tunnistin. On kulkuavaimet ja älypistorasia. Kauko-ohjaus kännykällä ja mahdollisuus asettaa 24 tunnin koodi vaikkapa lemmikkien hoitajalle. Ja kolme lasta, jotka osasivat ja muistivat ekasta päivästä lähtien käyttää järjestelmää.

Tiistaina käytiin kuopuksen kanssa verikokeessa ja sydänfilmissä. Odotellaan uuden lääkkeen erityiskorvattavuutta. Ensi viikolla käydään vielä tapaamassa lastenpsykan lääkäriä ennen kuin aloitetaan kokeilu. Minultakin otettiin verikoe, psykiatrin vastahakoisesti määräämä ferritiini. Lapset kävivät nepsyvalmentajan kanssa isossa kaupungissa kissakahvilassa ja minä psykoterapiassa. Lapset olivat ihastuksissaan: olivat nähneet kaikki kahvilan kissat ja paijanneet niitä. Minä näin vilaukselta entisiä työkavereita.

Keskiviikosta en muista mitään. Lue: kalenterissa ei ole merkintöjä.

Torstaina kävin sairaanhoitajalla luomenpoistossa. Sen jälkeen mentiin pizzalle koko perhe joulupukilta saadun lahjakortin turvin. Hyvää oli, ei voi kiistää. Kiitos, pukki.

Tänään perjantaina 1. maaliskuuta aloitin työkokeilun. Tutkimushaastattelujen litterointia etätyönä. Suomenkieliset litteroitavat oli juuri eilen jaettu tekijöille mutten jäänyt nuolemaan näppejäni vaan tein englanninkielisen testilitteroinnin. Juuri äsken sain jo palautteenkin, hyvin kuulemma meni ja englanti on lisätty toiseksi työskentelykielekseni. Ensimmäisen kuukauden ajan työaikani on neljä tuntia päivässä.

Ystävä arvuutteli eilen millä laululla hän yllättäisi minut SuomiLOVE-ohjelmassa (jota en ole katsonut). Veikkasin jotain Nylon Beatin tuotannosta. Ehei, se olisi Tehosekoittimen Vaikeudet. Verraton hyvän mielen biisi joka saa nauramaan vieläkin, vuosikymmenien jälkeen, ja tuo muistoja yhteisistä seikkailuistamme.

Aurinko paistaa. Ensi kuun jälkeen on toukokuu.

 

Hyviä uutisia

Kävin jälleen uudella vierasperäisellä psykiatrilla. Menin vähän äreänä ja ankein ennakko-odotuksin, mutta vastassa oli nuori, fiksu, kartalla oleva ja suomea osaava erikoistuva lääkäri. Juteltiin puolitoista tuntia. Lääkäri kyseenalaisti pyytämäni varastorautaverikokeen tarpeen, koska hiljattain tarkistetut hemoglobiini ja punasoluarvo ovat hyvät. Kysyin onko hän kuullut raudanpuutteesta ilman anemiaa. Myönsi kuulleensa ja vähän myöhemmin teki muina miehinä labralähetteen. Hän tarkisti jostain vanhasta potilaskertomuksesta, että olen ollut sairauslomalla kaksi viikkoa siinä kohtaa missä oikeasti olin puoli vuotta. Hymyilin, että eipä ole vielä tullut vastaan sellaista lausuntoa tai epikriisiä missä ei olisi ollut mukana vähän puuta heinää. Niin no, nauroi lääkäri, lupaan, ettei sellaista ole tulossa nytkään. Tuli kumminkin. Löysin koko perusteellisesta b-lausunnosta vain yhden ylimääräisen k-kirjaimen.

Psykiatrilta suoraan sairaalaan lastenpsykiatrialle verkostopalaveriin. Hienosti menee, lapset pärjäävät oikein mukavasti, ovat edistyneet vaikka haasteita toki on edelleen, perheellä menee mukavasti, mies vaihtaa työpaikkaa, minulla alkanee työkokeilu, hyminää hyminää. Ilmoitin, että olen ihan loppu. Tarvitsen apua. Saamamme tukitoimet eivät riitä. Lapsille tarvitaan joku paikka, joka ottaa heidät vastaan säännöllisesti, vähintään viikonlopuksi neljän viikon välein. Nepsyvalmentajan mielestä parempi olisi kolmen viikon välein. Loppujen lopuksi saimme yhden lapsen terapiajonoon, toisen osastojonoon ja hänelle haetaan erityiskorvattavuutta ympärivuorokautiselle lääkkeelle. Sosiaalitoimen perheohjaaja selvittelee voisimmeko saada rahoituksen lastenkotiin, perhekotiin tai muuhun vastaavaan. Nepsyvalmentajan mukaan paikkoja kyllä löytyy kunhan saadaan rahoitus. Jäi hyvä fiilis, tulin kuulluksi. Minut otettiin tosissaan.

Nepsyvalmentajan ammattitaito ja omistautuminen ällistyttävät minua edelleen. Vastikään hän sai taivuteltua as-lapsen käyttämään toista kylppäriä. Vuosia jatkunut joka-aamuinen vessa- ja hammaspesusota loppui - tai ainakin elämme välirauhan aikaa. Valmentaja myös otti assin kanssa puheeksi taajemman viikonloppulomailun ja kyseli millainen perhekodin pitäisi olla. Koti on paras paikka enkä halua sieltä lähteä mihinkään, vastasi lapsi. Mutta jos on ihan pakko, niin ainakin pitäisi olla eläimiä. Lisäksi pitäisi olla mukavat ihmiset, hyvää ruokaa ja lupa käyttää puhelinta. Valmentaja lisäsi vielä toiveen, ettei paikka olisi kovin kaukana.

Vervestä ei ole kuulunut mitään kahteen viikkoon. Ei haittaa. Minulle riittää hyvin se, että saan jotenkuten hoidettua oman sirkukseni. Ja jokusen siementaimen ja pistokkaan.

Ammattiliiton lakimiehestä sen sijaan kuului. Hän selvitteli lomaraha-asiaani kuukauden päivät ja sai viimein työnantajalta laskelman, jonka mukaisesti minulle maksetaan lomarahat kun työsuhde loppuu huhtikuussa. Luulin että kyse on muutamista satasista mutta kyse olikin tuhansista euroista. Joita en itse koskaan olisi ymmärtänyt kysellä, vaikka lomarahat jossain vaiheessa mielessä käväisivätkin. Työttömyyskassan ihminen puolestaan ilmoitti, etteivät lomarahat vaikuta ansiosidonnaiseen päivärahaan millään tavoin. Hm. Kannattaa olla liiton jäsen. 

Netflixissä on ahmintavuorossa sairaalasarja Resident, jossa olen ihastunut erityisesti tylyyn kirurgi Mina Okaforiin ja sisätautilääkäri Conrad Hawkinsiin. Sarjassa on jotain samaa kuin 1990-luvulla aktiivisesti seuraamassani ER:ssä. Siinä rinnalla ahmin sarjaa When Calls the Heart, jossa eletään 1900-luvun alkua pienessä Hope Valleyn kaupungissa. Tätä sarjaa voi katsoa myös lasten kanssa. (Sairaalasarjaa ei voi hetkittäin katsoa itsekään.)

Elämää suomalaismetsässä

Kuin kulisseissa kulkisi

Myöhään eilen illalla olin ruokkimassa kissoja kodinhoitohuoneen ikkunan ääressä, kun liiketunnistinvalo ulkona syttyi. Jäin odottamaan mikä otus esiin mönkii, kun kerran kaikki omat olivat sisällä. Odotin kissaa, mutta tulikin pikkuruinen peura, sellainen Niko lentäjän poika, ison koiran kokoinen. Asteli hitaasti ja varovasti, välillä patsaaksi jähmettyen. Reitti oli selvillä: suorinta tietä lintulaudan alle pudonneita siemeniä syömään. Katselin lumoutuneena. Lisää kaatolupia toivoisin silti.

C-papin kanssa on sujunut mukavasti. Laite on unipoliklinikan etäseurannassa ja sieltä hoitaja soitteli ja kertoi, että hyvin menee. Iltaisin heti maskin laittamisen ja laitteen käynnistyksen jälkeen uloshengitys tuntuu hankalalta, mutta kun hetken malttaa rauhassa hengitellä eikä menetä hermojaan, hengitys alkaa sujua vaivattomasti ja uni tulee tuutimatta. Aamulla maskia ei enää huomaakaan. Kuvittelen hieman piristyneeni, en radikaalisti kuitenkaan. Kunhan saan itseni järjestykseen eli nukkumiseen käytettävän ajan riittäväksi ja unirytmin säännölliseksi, näen todelliset vaikutukset. Muistin paranemista nyt ainakaan ei ole havaittavissa.

Verven kanssakin on sujunut mukavasti. Ihmiseni siellä innostui kovasti löytämästäni mahdollisesta työkokeilupaikasta ja lupasi tänään ottaa selvää, kelpaako se Kevalle. Ja jos kelpaa, ottaa yhteyttä myös mahdolliseen työnantajaan. Työ olisi etätyötä, tutkimushaastattelujen litterointia kotikoneella. Testilitterointina oli Juice Leskisen haastattelu.

Myös puoliso on työpaikan vaihtopuuhissa. Kävi eilen haastattelussa ja kolmen päivän kuluttua piti tuleman tieto. Äsken sain kuitenkin  häneltä viestin, että on tullut valituksi ja aloittaa kuukauden kuluttua uudessa työssä. Se on hieman kevyempää, paremmin palkattua ja parikymmentä kilometriä lähempänä kotia kuin nykyinen. 

Kävin toissapäivänä gynekologilla. Papa-näytteen otto on osoittautunut hankalaksi, minkä vuoksi sain lähetteen sairaalaan. Lääkäri ei ollut eilisen teeren poika, mutta joutui koko välinearsenaalinsa kokeiltuaan toteamaan, että olen ainutlaatuinen tapaus. Kohtua ei löydy, kohdunsuuta ei tavoiteta, näytettä ei pystytä ottamaan. Hihitellen poistuin vastaanotolta. Hienoahan se on olla ainutlaatuinen.

Psykiatrin aikaa odottelen yhä, sieltä suunnalta ei ole kuulunut pihahdustakaan. Kai se lähettää minut magneettikuvaukseen, jossa todetaan, että otsalohkoja ei löydy. Mieliala on ollut kohtalaisen valoisa ja kepeä viime aikoina joitakin syviä kuoppia lukuun ottamatta.

Optikollekin pitäisi varmaan mennä. Luulin taannoin litistettyä pillimehupakkausta lapsen kännykäksi. Nyt hänellä on loputtoman hauskaa mehupurkki korvallaan.

Viime viikkoina olen käyttänyt kaiken mahdollisen ajan Netflixissä Gilmoren tyttöjen parissa. Olen ahminut kaikki seitsemän kautta putkeen ja jatkona ilmestynyt minisarja on juuri ahminnan alla. Sarja on varmaan aikanaan tullut tv:stä. Rakastan sitä, ettei tarvitse odottaa viikkoa nähdäkseen seuraavan jakson. Ja sitä seuraavan, ja vielä yhden.. Eikä tarvitse katsella mainoksia.

Ulkona on puhdasta, raikasta ja aivan valkoista. Lunta on paljon. Pidän lumitöistä ja nautin aikaansaamistani ehyistä korkeista valleista pihan kulkuteiden reunoilla. Kunnes kuopus tulee koulusta. Jostain syystä aina valleja ja umpihankea pitkin, 120-senttisen koira-aidan ja istutusten yli. Metsässä ei ollut käynyt tänään kukaan, polku oli ummessa. Kahlasin sen aamulla koirineni koko matkalta. Puissakin lunta on paljon, on ollut monta päivää tyyntä ja pakkasta. Epätodellisen kaunista. Tuntuu kuin kulisseissa kulkisi.