Palaveriperjantai

Tänään viimein toteutui sosiaalitoimen kotikäynti esikoisen asioissa. Nepsyvalmentaja oli onneksi mukana ja sanoi perheen asiat suoraan. Esikoisen asiat päräytin minä. Toiveissa on saada ainakin kesän ajaksi tukihenkilö myös esikoiselle, joka on kuormittunut paitsi teini-iästä, koronaeristäytymisestä ja etälukiosta, myös nuoremmista sisaruksistaan. Tuen tavoitteena on saada esikoinen ulos huoneestaan. Palaverissa hän toi selkeästi esiin sen, ettei halua jotain ihmeen ventovierasta elämäänsä. Silloin nepsyvalmentaja kysyi, että entä jos tukihenkilö olisi hän. No se olisi ok, vastasi nuoremme.

Kun lopussa kysyttiin, miltä tämä suunnitelma äidistä vaikuttaa, ilmoitin, että muuten se olisi ollut ihan ok, mutta tyhjiinhän se raukeaa, kun asiat siirtyvät tältä kartoituspartiolta "meidän sosiaalityöntekijämme" hoidettaviksi. Sen, joka ei ole koskaan näyttäytynyt, soittanut eikä vastannut nepsyvalmentajan ja yliopistosairaalan lastenpsykan puheluihin eikä soittopyyntöihin. Partion poistuttua nepsyvalmentaja sanoi, että kiva kun sanoin suoraan. Hänhän ei ole sellaisessa asemassa, että voisi sosiaalityöntekijää noin suoraan arvostella. Minä tunnen pikkuhiljaa olevani. Yli puolen vuoden tyhjän päällä oleminen pätevöittää kummasti.

Jos sossu nyt saadaan kaivettua esiin ja hän tekee asialliset päätökset, nepsyvalmentaja saa sovitella kalenteriinsa perheemme kolmannenkin lapsen.

Nepsysisarukset ovat olleet lähiopetuksessa miltei koko etäopiskelujakson ajan. Eilen sinne palasivat muutkin oppilaat. Kuopus teki aamulla tenän ja ilmoitti, että kurkku on kipeä. Eihän siinä ollut vaihtoehtoja, ilmoitin taksiin ja kouluun, että lapsi on sairaana, vaikka tiesin, että kurkkukipu on enemmän psyykkistä kuin virusperäistä. Tänään lapsi rohkaistui lähtemään kouluun. Keskimmäinen meni jo eilen aika vähällä jupinalla, vaikka koulu muuttuikin uusien käytäntöjen myötä tyhmäksi. Aspergerin näkökulmastahan muutos = tyhmä. Wilmasta sainkin sitten lukea, ettei lapsi ollut pystynyt osallistumaan tunneille koko päivänä. Tänään tuntimerkinnät näyttävät jo vähän paremmilta.

Äitienpäivänä menin puolison kanssa aamulenkille sille kauniille metsäpolulle, jonka olen jo pitkään halunnut hänelle näyttää. Juuri edellisenä viikonloppuna olin raivannut polun esiin kaadetun vesakon alta ja ajatellut, että tämähän vaikuttaa hyvältä: metsää ei ainakaan kaadeta, kun sitä on tähän tapaan siistitty. Enemmän väärässä en olisi voinut olla: nyt koko metsä oli kadonnut. Polun sijaan lenkkeilimme metsäkoneen pyörän uraa pitkin. Eipä siinä, metsänomistajalla on toki kaikki oikeus hoitaa ja myydä omaisuuttaan. Sellaista lakia kuitenkin toivoisin, ettei metsiä kaadettaisi pesintäaikaan.

Lopuksi sää. Koko talvena ei ole ollut niin kylmä ja niin paljon lunta kuin nyt toukokuussa. Talven mittaan ennustin monta kertaa, että äitienpäivänä valkovuokot saavat lumipeitteen. Ennustukseni meni pieleen. Lumipeite tuli vasta seuraavana päivänä. Tomaatintaimet ovat kasvihuoneen sijaan makuuhuoneessa, kurkut vielä siemenpussissa ja kiinnostus puutarhahommia kohtaan kohmeessa.

Hyviä asioita

Puhuin tänään pitkästä aikaa psykoterapeutin kanssa. Jäin itsekin ihmettelemään kuinka paljon hyviä asioita ja iloisia kuulumisia minulla oli kerrottavana. Tässä tiivistelmä: Olemme kaikki terveinä. Kaksi nuorinta käyvät nyt lähiopetuksessa, mikä pyyhkäisi stressikuormastani valtaosan pois. Nuorin on luokkansa ainoa lähiopetuksessa käyvä. Viikonloppuna lapset unohtivat mankua sisälle ja viettivät monta tuntia puutarhassa. Töitä on edelleen hauska tehdä ja sain asiakkaalta positiivista palautetta; hän halusi nimenomaan juuri minut haastattelunsa litteroijaksi, koska edellisten töiden pohjalta saattoi todeta, että minun olivat parhaita. Mätkyjä tuli aivan puskista, mutta puoliso keräsi kokoon kaikki mahdolliset vähennykset ja tilanne muuttui huomattavasti valoisammaksi. Valoisasta puheen ollen aamuseitsemältä voi mennä metsään lenkille ja siellä on jo täysi päivä. Ja linnut laulavat kuin sademetsässä ikään. Puutarhan mullasta nousee sieltä täältä iloisia kevääntuojia, joiden perässä pyllistelen kamera kaulassa. Yhtenä päivänä sain puhelut sosiaalitoimesta, kouluterveydenhoitajalta, yliopistosairaalan lastenpsykan psykologilta ja luokanvalvojalta. Kolme ekaa tiedusteli miten meillä menee ja miten voisivat auttaa ja neljäs kertoi että hienosti menee.

Pelargonit on lähetetty kaikille niitä tilanneille. Tomaatit, chilit, liuskamiinanköynnökset, revonhännät, keijunmekot, ryhmä- ja kääpiösamettikukat, sormustinkukat, tähkälaventelit, pallomatarat, isojumaltenkukat, ahkeraliisat, mustanmerenruusut, uudet pelargonipistokkaat ja ties sun vaikka mitkä ovat hyvässä kasvussa. Osa esikasvatettavista on vielä kylvämättä ja osa odottaa koulimista. Japaninvaahterat ja muut eksoottiset autotallissa talvehtineet puuntaimet selviytyivät vaikkei niitä kasteltu kertaakaan talven aikana. Nyt ne aukovat ja oikovat lehtiään auringonpaisteessa kukkavaraston ovensuussa. Kasvihuone pitäisi tyhjentää puutarhakalusteista ja pestä. Ruokapöytä on hiottu ja odottaa öljyämistä. Orvokkeja haluaisin istuttaa, mutta taimistolle en halua mennä. Tai ylipäätään mihinkään muualle kuin metsään. Puoliso on kärsivällisesti tuonut kauppareissuiltaan narsisseja, multaa ja kukkakeppejä, ehkä pyydän tuomaan orvokitkin.

Lasten isoäidille teetin netissä pienen valokuva-albumin perheen viime aikojen tekemisistä. Albumin sommittelu on parasta mitä tiedän. Miinukset siitä, että kuvafirma ei osaa postittaa sitä ulkomaille, joten valmis albumi tekee kierroksen meidän kautta.

Olen kännykkäpasianssikoukussa. Paras tulokseni on minuutti 22 sekuntia. Brittiläisiä puutarhaohjelmia on myös tullut katseltua Youtuben kautta. Tätä maitotilan emännän laulua olen luukuttanut luureissa silloin kun siellä ei ole litteroitavaa: 

Hijo de la Luna 

Kaunista kevättä sinulle. Voi hyvin ja pysy terveenä! 

 

Sodanaikainen oravatorvi

Matin päivä, pelargonien kesäkausi alkaa. Sadekauden jälkeinen auringonpaiste houkutteli kuitenkin ulkohommiin. Leikkasin omenapuut aika reilulla kädellä ja siivoilin vähän perennanvarsia. Ja pelasin koirien kanssa jalkapalloa. Juuri kun olin lähdössä sisälle, kompastuin istutusalueen reunakiveen ja jalka tuli maahan sen verran hankalasti että pohjelihas rusahti. Vanha puutarhakoulussa (tanssimalla) saatu vamma tykkäsi kyttyrää. Loppupäivä menikin kylmä-kompressio-kohoasentohoidossa. Kuopus passasi ruokaa ja kännykkää eteen, esikoinen kävi ripustamassa pyykit ja lupasi hoitaa koirien huomisen aamulenkin(kin).

Tuijan päivä ja Nestorin päivä menikin sitten pelargoneja ja niiden pistokkaita hoivaillessa. Toin emokasveja varastosta huoneenlämpöön ja valoon niin paljon kuin sain mahtumaan. Pystytin hyllyjä terassin ovien ikkunoiden eteen ja napsin pistokkaita niin paljon, että kaikki mahdolliset paikat ovat nyt pelargonien vallassa. Vasta pelargonien myyntitapahtuman jälkeen maaliskuun lopulla voi kuvitellakaan tekevänsä kesäkukkien kylvöjä.

Torstin päivänä sain 2/3 lapsista usutettua mukaan koiralenkille. Jalkavamma on toipunut hyvin. Teimme kunnon pitkän lenkin ihanassa auringonpaisteessa. Lapset huolehtivat koirista, minä kamerasta. Kaikki viihtyivät ja olivat hyväntuulisia, ei tappelua eikä narinaa. Löysimme lenkin varrelta vanhan maakellarin ja pohdimme sodanaikaisen vartiotornin kohtaloa. Lievän väärinkuulemisen tuloksena siitä tosin tuli oravatorvi. Lopun päivää istuin koneen ääressä litteroimassa. Kerrankin oli mitä litteroida.

------------------------

Kaapon päivä. Otteita asperger-perheen korona-arjesta. Kotvan kotikoulua käytyään seiskaluokkalainen asperger-lapsi ilmaisi haluavansa mieluummin kouluun. Eilen erityisopettaja soitti ja kertoi että tämä on mahdollista. Lapsi oli edelleen sitä mieltä, että haluaa kouluun. (Se sama lapsi, joka vuosien ajan hoki, että koulu on tyhmä, hän ei halua kouluun, miks koulu on olemassa, siellä ei opi mitään.) Ilmoitin lapselle saman tien, että suihkussa on käytävä joko illalla tai aamulla. Aamulla lapsi meni jumiin, koska vaadin suihkuun menoa. Sieltä kuulemma tulee kylmää vettä. Kävin laskemassa kylmät vedet pois. Vieras taksi tuli hakemaan eri aikataululla kuin normaalisti ja vei lapsen päiväkotiin. Lapsi soitti sieltä hädissään, että oli saanut ohjeen odottaa siellä kunnes joku tulee hakemaan. Soitin erityisopettajalle, joka ei vastannut. Soitin lapselle, joka ei myöskään vastannut. Erityisopettaja soitti takaisin, jolloin kerroin mitä lapsi oli sanonut. Tieto oli erityisopettajalle aivan uusi.  Hän lupasi lähteä hakemaan lasta päiväkodista. Soitin lapselle, lapsi ei vastannut. Erityisopettaja soitti klo 8:08 ja kertoi, että lapsi on koululla ja kaikki on kunnossa. Klo 8:14 lapsi soitti ja hoki, että haluaa kotiin haluaa kotiin haluaa kotiin haluaa kotiin haluaa kotiin haluaa kotiin. Sain sen verran rauhoiteltua, että lupasi keskustella asiasta erityisopettajan kanssa. Suljin puhelimen ja aloitin hampaidenpesutaistelun adhd-lapsen kanssa. Lukiolainen on kotikoulussa myös, häntä en ole tänään vielä nähnyt.

Puoliso käy edelleen töissä (ja kaupassa) ihmisten ilmoilla, kuitenkin on nyt saanut suojapuvun ja hengityssuojaimen, joita tulee käyttää jos joutuu työskentelemään ihmisten asunnoissa. Nepsy-valmentaja käy meillä edelleen kuten muissakin kodeissa, myös lastenkodissa. Siinä mielessä keskimmäisen lapsen koulunkäynti ei tuo olennaista muutosta koronan meille tulon todennäköisyyteen. Nepsyvalmentajalla on sopimus vain tämän kuun loppuun eikä sosiaalityöntekijä eikä johtava sosiaalityöntekijä vastaa puhelimeen. Nepsyjen kaikki muut tukitoimet on jo keskeytetty ja lastenpsykiatrian avohoidon sairaanhoitajamme määrätty osastolle, josta somaattisen hoidon parhaiten taitavat on siirretty muille osastoille. Terveyskeskus yritti perua luomenpoistoni jonka olen varannut ylihuomiseksi. Sain sen pidettyä.

Koska myös tapahtumat on peruttu, ryhdyin myymään pelargonintaimia netissä postitse saadakseni tilaa kylvöksille. Olen saanut kauppoja tehtyä, mutta joudun vielä odottamaan sään lämpenemistä ennen kuin voin postittaa. Tomaatit, chilit, petuniat, ahkeraliisat, isokirjopeipit, pilkkulehdet ja keijunmekot ovat hyvässä kasvussa ja valmiina valtaamaan vapautuvat tilat.

Herran haltuun, ystäväni. Pysy terveenä.

Unta kuulaan

Uusi vuosi. 20-luku, charlestonin vuosikymmen, eiku.

Kun kysytään mitä minulle kuuluu, huomaan kertovani perheen ja lasten kuulumisista. Ehkä minulle ei sitten kuulu mitään? Blogia ei tule niin päivitettyä, kun oma kirjoittamisen tarve on laantunut. Lasten kuulumiset eivät sinänsä sovi blogin otsikon alle enkä katso oikeudekseni edes kirjoittaa niistä julkisesti.

Mieliala aaltoilee. Aallonharjalla teen töitä, syön terveellisesti, kuntoilen. Aallonpohjassa en. Kaksi mielialalääkettä on edelleen käytössä ja Kelan psykoterapian viimeinen vuosi menossa. Tapaamisia on harvennettu enkä niitä enempää kaipaakaan. Koetan keskittyä riittävään yöuneen ja kunnolliseen ravintoon ja hoidan uniapneaa tunnollisesti. Joinakin päivinä en silti jaksa mitään.

Kuopus sai juuri oman huoneen. Puoliso maalasi sen valkoiseksi ja yhden seinän asukkaan toivevärillä. Hankittiin uusi kappaverho, matto, lipasto ja valaisin. Kirjahylly sävy sävyyn löytyi roskalavaryhmästä. Aiemmin nepsyt, vilukissa ja kuumis, asuivat samassa huoneessa. Nyt helpottaa: toisella on patteri täysillä, toisella ikkuna auki.

Huonemuutoksen johdosta tietokone muutti olohuoneeseen. Tai ei kokonaisuudessaan muuttanut, vaan puoliso rakensi kokonaan uuden keskusyksikön. Kun kuumiksen huone saadaan järjestykseen, kone muuttaa sinne. Damokleen atk roikkuu kuitenkin koko ajan yllämme: puoliso ja lapset ovat sitä mieltä, että tarvitsemme kolmannen pelikelpoisen kokonaisuuden. Olen ilmoittanut, että muutan siinä vaiheessa pois.

Kirjoitin eilen pitkän blogitekstin Wordiin, koska en päässyt kirjautumaan blogiini. Kesken kirjoittamisen ryhdyin ruokkimaan lapsia ja unohdin koko tekstin. En tallentanut eikä tallentanut kukaan muukaan. Tänään pääsin kirjautumaan blogialustalle, joka tekee automaattitallennuksia muutaman minuutin välein. Jää edes jotain.

Luen Matthew Walkerin kirjaa Miksi nukumme. Kirja on paikoin unettava, mikä sille eduksi katsottakoon, mutta sisältää myös paljon herättävää tietoa unen voimasta. Sallinette suoran lainauksen:

 "Tutkijat ovat kehittäneet vallankumouksellisen uuden hoitomenetelmän, joka jatkaa elämääsi. Se parantaa muistiasi ja lisää luovuuttasi, Se saa sinut näyttämään viehättävämmältä. Se pitää sinut solakkana ja vähentää ruokahaluasi. Se suojaa sinua syövältä ja dementialta. Se torjuu vilustumiset ja flunssan. Se pienentää sydänkohtausten ja aivohalvausten riskiä - diabeteksesta puhumattakaan. Se saa sinut tuntemaan itsesi onnellisemmaksi, vähentää masennuksen oireita ja taipumusta ahdistukseen. Oletko kiinnostunut?"

Kyseessä ovat riittävän yöunen todistetut hyödyt. Väitteiden todistusaineistona on yli 17 000 huolellisesti tarkastettua tutkimusraporttia.

Pelargonin ja keijunkukan siemenet odottavat kylvämistä. Viime vuonna lupasin itselleni, etten enää kasvata perennoja siemenestä ja muutenkin alan supistaa puutarhan perennavalikoimaa. En pitänyt lupaustani. Siemeniä on jo tullut kahdesta osoitteesta ja vielä toisista kahdesta on tulossa. Kylvöinto vielä puuttuu. Ehkä sekin tulee valon ja auringon myötä.

Lunta on tänä talvena ollut parina päivänä. Soisin sitä olevan - tai koirien vuoksi edes pakkasta. Metsässä lenkkeily on silti mielekästä. Siellä on puhdasta, kaunista ja tyyntä. Viikonloppuisin saan myös yhden lapsista mukaani. Toimivat, kivuttomat jalat ovat suuri ilo.