Sain neljä näyttötehtävää ja kymmenen päivää aikaa niiden tekemiseen. Kaksi päivää on kulunut ja noin 70 prosenttia tehtävistä on tehty. Arveleminen ja ihmettely ovat jääneet ja hommat hoituvat napakasti mutta nautiskellen. Tämänpäiväisten istutusten jälkeen haalarin lahkeissa oli ainakin kilo savea.
Onneksi asuntolassa on pesukoneet. Hiki ei enää valu silmiin eikä
silmälaseihin: pujotin otsalleni juiceleskis-tyylisen hikinauhan.
Tuo ihmeellinen, idyllinen, monipuolinen taitavasti johdettu taimisto henkilökuntineen ja opiskelutovereineen on ollut minulle sekä terapia että lääke. Hirvittää millainen romahdus tulee kun kaikki loppuu. Mietin pääni puhki miten voisin päästä sinne töihin. Samaa on varmaan miettinyt moni opiskelija vuosien mittaan.
Syyskuun ensimmäisellä viikolla on ainakin neljä tapaamista. Sosiaalitoimi ja perheohjaajat tulevat meille pitämään palaveria. Menen puolison kanssa sairaalaan tapaamaan kahta psykiatrista sairaanhoitajaa. Käyn koululla esittelemässä liiketoimintasuunnitelmani. Tapaan erikoistuvan lääkärin vaikken oikein tiedä miksi. Ai niin, Kelaa varten se kai oli. Pitäisi varmaan taas kerran yrittää saada ajatukset kasaan ja koota ongelmat paperille. Avustaja, itsenäinen ulkoinen muisti siihen hommaan olisi tarpeen. Millaista se minun elämäni olikaan:
- ajatus kulkee tahmeasti, katkeilee ja hajoaa
- en ymmärrä mistä puhutaan
- pitkäjänteisyys puuttuu, luovutan jos ei heti onnistu
- lähimuisti ei toimi
- kaikki on aina hukassa
- en näe kookkaitakaan etsimiäni tavaroita vaikka ne ovat esim. pöydällä edessäni
- keskittymiskyky hukassa, en jaksa esim. lukea
- en jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa, oman perheenkään
- en useimmiten pysty vastaamaan puhelimeen jos en tiedä kuka soittaa
- aloitekyky kadoksissa, tuijottelen tyhjyyteen
Jatkuu ensi numerossa.
Perheterapiaan emme saaneet maksusitoumusta. En olisi varmaan jaksanut mennäkään.
Saimme pidettyä lasten kimppasynttärit sukulaisille. Oli hienoa tavata oma klaaninsa pitkästä aikaa. Kaikki he tulivat vaikken ole aikoihin jaksanut pitää yhteyttä tai osallistua heidän juhliinsa. Sää suosi ja väki turisi terassilla, kenelläkään ei ollut kiire pois. Koti esitti hetken aikaa siistiä.
Seulontamammografiasta sain terveen paperit. Seuraava kuvaus kahden vuoden kuluttua.
tiistai 22. elokuuta 2017
tiistai 8. elokuuta 2017
Sammakoita
Kesä lopuskelee ennen kuin kunnolla alkoikaan. Sateet kasvattivat perennoille ylipitkät varret ja ne lörtsähtivät pitkin pituuttaan maahan. Ehkä ensi vuonna on kesä?
Työssäoppiminen alkoi tänään melko turhauttavissa merkeissä: kesäkuun lopussa ahkeroimamme puuvartisten pistokkaat olivat saaneet heinäkuun aikana liikaa kosteutta ja aika iso osa niistä on mennyttä. Eloonjääneitä ruukuttelin, yhdistelin ja hoivailin tänään. Seurasin sivusilmällä nuoremman vuosikurssin opiskelijoita, jotka touhusivat samoissa askareissa kuin itse vuosi sitten. Ajan ratas pyörii kuin hamsterin juoksupyörä.
Taimiston puskasta pelmahti yllättäen varsin tervetullut vertaistuki lapsen asioihin! Meillä on vain kolme viikkoa yhteistä aikaa - mutta se on kolme viikkoa enemmän kuin osasin odottaa.
Sain vuotta aiemmin valmistuneelta puutarhurilta selkeät ja yksinkertaiset ohjeet liiketoimintasuunnitelman viimehetken viimeistelyyn. Itse olen kuitenkin vielä ohjeita yksinkertaisempi. Silmien ja ymmärryksen väliin on noussut seinä aivan kuin Limousinessa matkustajan ja kuljettajan väliin.
Perheohjaaja vei perheen yhden päivän retkelle. Olin aivan musertavan ahdistuksen vallassa ja pyysin puolisolta että saisin jäädä kotiin. Jäin. Lapsilla oli ollut hauska päivä. Puoliso ja ohjaajakin olivat oikein tyytyväisiä. Lasten kanssa oli sujunut odotettua paremmin.
Synkkyyskohtaukset toistuvat. En näe poispääsyä, helpotusta, vapahdusta. Omien murheiden ohella tuskailen maailman murheita Tyynenmeren jätepyörteestä auton alle jääneeseen sammakkoon. Välttelen yhä uutisia, en halua tietää miten huonosti meillä meneekään, miten maailma on täynnä kärsimystä, kaltoinkohtelua ja katastrofeja. Miten tyhmä ihminen onkaan, miten turhaa kaikki tää. On totisesti aika jonkin viisaamman lajin ottaa Tellus käsiinsä, lonkeroihinsa tai mihin ikinä. Ihminen myrkyttää itsensä pois pelistä. Toimintakykyiset ihmissiittiöt vähenevät hurjaa vauhtia.
Jätepyörteen pyöriessä pään sisällä yritän hymyillä lapsille: kaikki on hyvin, elämä on ihanaa. Mitä voin tehdä jotta heidän maailman- ja tulevaisuudenkuvansa olisi valoisa? Muistelen (sen vähän mitä muistan) omaa huoletonta, valoisaa lapsuuttani. Ensimmäinen muistamani synkkä pilvi nousi taivaalle vasta ylioppilaskeväänä Tšernobylin suunnasta. Jos en muuhun pysty, koetan ainakin vältellä ennenaikaista kuolemista.
Sain terapeutille ajan, joka peruttiin. Sain uuden, joka myös peruttiin. Sain kolmannen ja pääsin vastaanotolle asti. Perheohjaaja oli mukana, taivaan kiitos. Sain sanottua että mua ahdistaa aivan hirveästi teillä käyminen. Tunnen selvästi että mua ei haluta tänne enkä myöskään itse halua tänne. Jos en olisi ollut masentunut jo tullessani, olisin viimeistään nyt. Mistään hoitosuhteesta ei voi puhua. Olen viidellä käynnillä keskustellut neljän uuden ihmisen kanssa. Syyskuulle saan nähtävästi ajan viidennelle. Lääkäri ei kuulemma aio ottaa kantaa työkykyyni mutta kirjoittanee jonkinlaisen paperin Kelaa varten, jotta voin hakea Kelan tukemaan psykoterapiaan. Terapeutti lupasi kirjoittaa yhteenvedon työterveyttä varten. Kaikki tukihenkilöni ovat sitä mieltä että kuulun sairauslomalle paitsi lääkäri, joka minut voisi sinne passittaa. Hän ei ota kantaa.
Terapeutti (jonka olen tavannut kahdesti) haluaa meidät perheterapiaan. Yrittää saada ylilääkäriltä maksusitoumuksen kymmenen kerran jaksolle. Hänen mielestään minun yksilöterapiani ei ole niin tärkeää. Perheohjaajan (joka on myös terapeutti) mielestä perheterapiasta olisi varmasti paljon hyötyä mutta minun yksilöterapiani on sittenkin avainasemassa koko perheen hyvinvoinnin kannalta. Minun mielestäni kaikki #¤% auttavat tahot saisivat keskustella keskenään ilman että potilas toimii sanansaattajana ja ristiin menevien ohjeiden sulattona. En enää jaksa rämpiä eteenpäin kaiken tämän avun alla.
Työpaikalta kaadetaan sapenhajuista kakkaa niskaan. Esimies, joka otti ilmoitukseni mahdollisesta sairauslomasta ihan hyvin, on kuitenkin katsonut asiakseen levitellä tiedon alaisilleen ja ainakin yhdelle työpaikan ulkopuoliselle henkilölle. Olen sitten saanut kuulla etten voi kuukausia etukäteen vain ilmoittaa jääväni sairauslomalle ja että käytän törkeästi työnantajaa hyväkseni. Ihmettelen, mikä sitten olisi arvostelijan mielestä oikea tapa toimia. Jäädä sairauslomalle ilman varoitusta? Irtisanoutua, koska olen sairas? Entä jos työkyvyttömyyteni johtuisi sairaudesta, jonka ulkopuolinenkin voi nähdä? Siteeraan ystävää: "Kun tyhmyys ja ilkeys yhdistyy itse keksittyyn moraaliseen ylemmyyteen, syntyy pahaa jälkeä."
Työssäoppiminen alkoi tänään melko turhauttavissa merkeissä: kesäkuun lopussa ahkeroimamme puuvartisten pistokkaat olivat saaneet heinäkuun aikana liikaa kosteutta ja aika iso osa niistä on mennyttä. Eloonjääneitä ruukuttelin, yhdistelin ja hoivailin tänään. Seurasin sivusilmällä nuoremman vuosikurssin opiskelijoita, jotka touhusivat samoissa askareissa kuin itse vuosi sitten. Ajan ratas pyörii kuin hamsterin juoksupyörä.
Taimiston puskasta pelmahti yllättäen varsin tervetullut vertaistuki lapsen asioihin! Meillä on vain kolme viikkoa yhteistä aikaa - mutta se on kolme viikkoa enemmän kuin osasin odottaa.
Sain vuotta aiemmin valmistuneelta puutarhurilta selkeät ja yksinkertaiset ohjeet liiketoimintasuunnitelman viimehetken viimeistelyyn. Itse olen kuitenkin vielä ohjeita yksinkertaisempi. Silmien ja ymmärryksen väliin on noussut seinä aivan kuin Limousinessa matkustajan ja kuljettajan väliin.
Perheohjaaja vei perheen yhden päivän retkelle. Olin aivan musertavan ahdistuksen vallassa ja pyysin puolisolta että saisin jäädä kotiin. Jäin. Lapsilla oli ollut hauska päivä. Puoliso ja ohjaajakin olivat oikein tyytyväisiä. Lasten kanssa oli sujunut odotettua paremmin.
Synkkyyskohtaukset toistuvat. En näe poispääsyä, helpotusta, vapahdusta. Omien murheiden ohella tuskailen maailman murheita Tyynenmeren jätepyörteestä auton alle jääneeseen sammakkoon. Välttelen yhä uutisia, en halua tietää miten huonosti meillä meneekään, miten maailma on täynnä kärsimystä, kaltoinkohtelua ja katastrofeja. Miten tyhmä ihminen onkaan, miten turhaa kaikki tää. On totisesti aika jonkin viisaamman lajin ottaa Tellus käsiinsä, lonkeroihinsa tai mihin ikinä. Ihminen myrkyttää itsensä pois pelistä. Toimintakykyiset ihmissiittiöt vähenevät hurjaa vauhtia.
Jätepyörteen pyöriessä pään sisällä yritän hymyillä lapsille: kaikki on hyvin, elämä on ihanaa. Mitä voin tehdä jotta heidän maailman- ja tulevaisuudenkuvansa olisi valoisa? Muistelen (sen vähän mitä muistan) omaa huoletonta, valoisaa lapsuuttani. Ensimmäinen muistamani synkkä pilvi nousi taivaalle vasta ylioppilaskeväänä Tšernobylin suunnasta. Jos en muuhun pysty, koetan ainakin vältellä ennenaikaista kuolemista.
Sain terapeutille ajan, joka peruttiin. Sain uuden, joka myös peruttiin. Sain kolmannen ja pääsin vastaanotolle asti. Perheohjaaja oli mukana, taivaan kiitos. Sain sanottua että mua ahdistaa aivan hirveästi teillä käyminen. Tunnen selvästi että mua ei haluta tänne enkä myöskään itse halua tänne. Jos en olisi ollut masentunut jo tullessani, olisin viimeistään nyt. Mistään hoitosuhteesta ei voi puhua. Olen viidellä käynnillä keskustellut neljän uuden ihmisen kanssa. Syyskuulle saan nähtävästi ajan viidennelle. Lääkäri ei kuulemma aio ottaa kantaa työkykyyni mutta kirjoittanee jonkinlaisen paperin Kelaa varten, jotta voin hakea Kelan tukemaan psykoterapiaan. Terapeutti lupasi kirjoittaa yhteenvedon työterveyttä varten. Kaikki tukihenkilöni ovat sitä mieltä että kuulun sairauslomalle paitsi lääkäri, joka minut voisi sinne passittaa. Hän ei ota kantaa.
Terapeutti (jonka olen tavannut kahdesti) haluaa meidät perheterapiaan. Yrittää saada ylilääkäriltä maksusitoumuksen kymmenen kerran jaksolle. Hänen mielestään minun yksilöterapiani ei ole niin tärkeää. Perheohjaajan (joka on myös terapeutti) mielestä perheterapiasta olisi varmasti paljon hyötyä mutta minun yksilöterapiani on sittenkin avainasemassa koko perheen hyvinvoinnin kannalta. Minun mielestäni kaikki #¤% auttavat tahot saisivat keskustella keskenään ilman että potilas toimii sanansaattajana ja ristiin menevien ohjeiden sulattona. En enää jaksa rämpiä eteenpäin kaiken tämän avun alla.
Työpaikalta kaadetaan sapenhajuista kakkaa niskaan. Esimies, joka otti ilmoitukseni mahdollisesta sairauslomasta ihan hyvin, on kuitenkin katsonut asiakseen levitellä tiedon alaisilleen ja ainakin yhdelle työpaikan ulkopuoliselle henkilölle. Olen sitten saanut kuulla etten voi kuukausia etukäteen vain ilmoittaa jääväni sairauslomalle ja että käytän törkeästi työnantajaa hyväkseni. Ihmettelen, mikä sitten olisi arvostelijan mielestä oikea tapa toimia. Jäädä sairauslomalle ilman varoitusta? Irtisanoutua, koska olen sairas? Entä jos työkyvyttömyyteni johtuisi sairaudesta, jonka ulkopuolinenkin voi nähdä? Siteeraan ystävää: "Kun tyhmyys ja ilkeys yhdistyy itse keksittyyn moraaliseen ylemmyyteen, syntyy pahaa jälkeä."
maanantai 19. kesäkuuta 2017
Sinivaloissa
Lapsen kolme päivää työssäoppimassa ja kolme yötä opiskelija-asuntolassa sujuivat yllättävän hyvin. Saan lapset tekemään kanssani yhteistyötä, kun olen heidän kanssaan kahden. Jos paikalla on kaksi tai kolme ipanaa, peli on menetetty. Hänellä oli omia hommia taimistolla: kuljetti kasveja maitokärryllä ja kasteli hajottajalla, no, jotakuinkin kaiken. Kollegani järjesti hänelle bambukepeistä esteradan, saippuakuplia, ennätysaikojen juoksemista ja ties mitä viihdykettä.
Kotona ahdistun. Samat sotkut ja romppeet lattioilla ja sohvilla viikosta toiseen, vessa kerta kerralta tahmaisempi, tiskipöytää ei näy ryönävuoren alta vaikka meillä on tiskikone, kaikki pestyt pyykit huojuvana pinona keinutuolissa, lapset syövät mitä sattuu ja milloin sattuu, alkavat riekkua silloin kun pitäisi rauhoittua aterialle tai iltatoimiin ja makaavat pimeässä peiton alla kännykkäzombeina silloin kun pitäisi riekkua. Näen selkeästi miten puolison jaksaminen vähenee ja vähenee. Ei jaksa enää piitata kodin kunnosta ja organisoida lapsia siivoamaan jälkensä. Puolison työnkuva on muuttunut, yhtenäkään päivänä ei enää saa kuitattua kaikkea työlistalla olevaa eikä ylitöitä saa tehdä, joten lista pitenee päivä päivältä. Kotona mies on poissaoleva, hajamielinen tai unessa. Lapset eivät saa kontaktia, minusta puhumattakaan.
Totesin etten jaksa suoriutua työpaikalle puhumaan esimiehen kanssa ja päätin, ettei minun tarvitsekaan. Lähetin sähköpostin, jossa pyysin varautumaan siihen, etten ehkä palaa työhön vaan jään sairauslomalle - ja irtisanoudun jos onnistun saamaan muuta työtä. Esimies otti tiedon vastaan ihan hyvin. Olihan masennus hänellä tiedossa ennestään.
Suurin ponnistuksin sain hoidettua asioita. Lopetin kaikki postimyyntitilaukseni (vitamiinit ja hivenaineet) ja lähetin Kelaan opintotukihakemuksen. Tosin sieltä ei ole kuulunut mitään. Sittemmin selvisi, että kannattaisi hakea opintotukea myös heinäkuulta, saattaisin saada sillä perusteella että teen lopputyötä.
Viime viikonloppu oli epätavanomaisen vauhdikas mutta samalla yllättävän uuvuttamaton. Heti kun olin päässyt koulusta kotiin, pakkasin auton täyteen viime aikoina ruukuttamiani perennoja ja lähdin kahdeksi tunniksi paikkakunnan kesätorille myymään niitä. Tienasin reilut sata euroa, jotka luovutin puolisolle ja kehotin ostamaan ruokaa. Yöllä pesin pyykkiä ja pakkasin laukkua. Lauantaiaamuna lähdin monen tunnin ajomatkan päähän puutarhaharrastajien kesäretkelle. Reissu olisi jäänyt rahattomalta väliin, mutta pääsin ilmaiseksi ystävällisen hörhökollegan kyydissä. Yövyimme isolla porukalla kotkalaisen puutarhaystävän kotona. Puhuimme vähän kasveista ja paljon elämästä. Nauroimme paljon, nukuimme vähän ja sunnuntaina kiersimme käsittämättömän upeat Kotkan puistot. Hulppeat alppiruusut ja räiskyvän kirkasväriset atsaleat olivat juuri nyt täydessä kukassa. Myöhään illalla pääsin kotiin, purin ja pakkasin laukun, halasin perheen ja lähdin koululle.
Puolen yön aikaan ajelin koulukaupungin sisääntulotiellä. Vilkaisin ärtyneenä peilistä, että taas joku #¤%&:n idiootti ajaa peräpuskurissa kiinni. Pian välähti sininen valo ja perään punainen. Poliisi pysäytti minut ja teki tiettäväksi, että autoni määräaikaiskatsastus olisi pitänyt hoitaa viimeistään viikko sitten, toisin sanoen rouvan kaara on ajokiellossa. Eipä ole moinen käynyt mielen vieressäkään. Konstaapeli jätti kuitenkin ystävällisesti sakon kirjoittamatta. Kysyi kyllä haluanko, mutta lupasin pärjätä ilman. Lupasin myös hoitaa asian saman tien. Niinpä kävin tänään katsastuksessa kesken näytön. Autosta ei löytynyt huomautettavaa, sata euroa kiitos.
Näytössä lisätään kasveja. Kivikkotuhkapensasta, varjoyrttiä, timjamia, herttavuorenkilpeä, mustaherukkaa, ohotanmarunaa... Siemenestä, pistokkaasta, juuriversosta... Työpäiviä on yhdeksän, tehtäväkokonaisuuksia viisi. Yhden sain valmiiksi tänään ja toisen alulle, vaikka menin aamulla tehtävät saatuani sisäiseen paniikkiin. Melkein kuulin hätäännyksen ja räpiköinnin, kun ajatukset syöksyivät pakoon ja piiloutuivat mikä minnekin. Yritän hengitellä syvään ja löytää huomiseen mennessä edes jokusen.
Kotona ahdistun. Samat sotkut ja romppeet lattioilla ja sohvilla viikosta toiseen, vessa kerta kerralta tahmaisempi, tiskipöytää ei näy ryönävuoren alta vaikka meillä on tiskikone, kaikki pestyt pyykit huojuvana pinona keinutuolissa, lapset syövät mitä sattuu ja milloin sattuu, alkavat riekkua silloin kun pitäisi rauhoittua aterialle tai iltatoimiin ja makaavat pimeässä peiton alla kännykkäzombeina silloin kun pitäisi riekkua. Näen selkeästi miten puolison jaksaminen vähenee ja vähenee. Ei jaksa enää piitata kodin kunnosta ja organisoida lapsia siivoamaan jälkensä. Puolison työnkuva on muuttunut, yhtenäkään päivänä ei enää saa kuitattua kaikkea työlistalla olevaa eikä ylitöitä saa tehdä, joten lista pitenee päivä päivältä. Kotona mies on poissaoleva, hajamielinen tai unessa. Lapset eivät saa kontaktia, minusta puhumattakaan.
Totesin etten jaksa suoriutua työpaikalle puhumaan esimiehen kanssa ja päätin, ettei minun tarvitsekaan. Lähetin sähköpostin, jossa pyysin varautumaan siihen, etten ehkä palaa työhön vaan jään sairauslomalle - ja irtisanoudun jos onnistun saamaan muuta työtä. Esimies otti tiedon vastaan ihan hyvin. Olihan masennus hänellä tiedossa ennestään.
Suurin ponnistuksin sain hoidettua asioita. Lopetin kaikki postimyyntitilaukseni (vitamiinit ja hivenaineet) ja lähetin Kelaan opintotukihakemuksen. Tosin sieltä ei ole kuulunut mitään. Sittemmin selvisi, että kannattaisi hakea opintotukea myös heinäkuulta, saattaisin saada sillä perusteella että teen lopputyötä.
Viime viikonloppu oli epätavanomaisen vauhdikas mutta samalla yllättävän uuvuttamaton. Heti kun olin päässyt koulusta kotiin, pakkasin auton täyteen viime aikoina ruukuttamiani perennoja ja lähdin kahdeksi tunniksi paikkakunnan kesätorille myymään niitä. Tienasin reilut sata euroa, jotka luovutin puolisolle ja kehotin ostamaan ruokaa. Yöllä pesin pyykkiä ja pakkasin laukkua. Lauantaiaamuna lähdin monen tunnin ajomatkan päähän puutarhaharrastajien kesäretkelle. Reissu olisi jäänyt rahattomalta väliin, mutta pääsin ilmaiseksi ystävällisen hörhökollegan kyydissä. Yövyimme isolla porukalla kotkalaisen puutarhaystävän kotona. Puhuimme vähän kasveista ja paljon elämästä. Nauroimme paljon, nukuimme vähän ja sunnuntaina kiersimme käsittämättömän upeat Kotkan puistot. Hulppeat alppiruusut ja räiskyvän kirkasväriset atsaleat olivat juuri nyt täydessä kukassa. Myöhään illalla pääsin kotiin, purin ja pakkasin laukun, halasin perheen ja lähdin koululle.
Puolen yön aikaan ajelin koulukaupungin sisääntulotiellä. Vilkaisin ärtyneenä peilistä, että taas joku #¤%&:n idiootti ajaa peräpuskurissa kiinni. Pian välähti sininen valo ja perään punainen. Poliisi pysäytti minut ja teki tiettäväksi, että autoni määräaikaiskatsastus olisi pitänyt hoitaa viimeistään viikko sitten, toisin sanoen rouvan kaara on ajokiellossa. Eipä ole moinen käynyt mielen vieressäkään. Konstaapeli jätti kuitenkin ystävällisesti sakon kirjoittamatta. Kysyi kyllä haluanko, mutta lupasin pärjätä ilman. Lupasin myös hoitaa asian saman tien. Niinpä kävin tänään katsastuksessa kesken näytön. Autosta ei löytynyt huomautettavaa, sata euroa kiitos.
Näytössä lisätään kasveja. Kivikkotuhkapensasta, varjoyrttiä, timjamia, herttavuorenkilpeä, mustaherukkaa, ohotanmarunaa... Siemenestä, pistokkaasta, juuriversosta... Työpäiviä on yhdeksän, tehtäväkokonaisuuksia viisi. Yhden sain valmiiksi tänään ja toisen alulle, vaikka menin aamulla tehtävät saatuani sisäiseen paniikkiin. Melkein kuulin hätäännyksen ja räpiköinnin, kun ajatukset syöksyivät pakoon ja piiloutuivat mikä minnekin. Yritän hengitellä syvään ja löytää huomiseen mennessä edes jokusen.
tiistai 30. toukokuuta 2017
Kirva ja kaivinkone
Perheen asiat teettävät töitä ja palavereissa ramppaamista mutta näyttävät myös kallistuvan aavistuksenomaisesti parempaan päin. Ainuttakaan täyttä viikkoa ei taida tähän työssäoppimisjaksoon mahtua, sillä jokainen palaveri aiheuttaa koko päivän poissaolon, pahimmassa tapauksessa kahden päivän. Juhannuksen ympärillä on kaksi näyttöviikkoa, silloin ei toivottavasti ole muuta.
Perhetyöntekijät käyvät meillä elokuulle asti joka toinen lauantai. Tosin viime lauantaina tulikin vain toinen heistä ja seuraavana sovittuna päivänä ei pääse kumpikaan. Ja heinäkuu on tietysti lomaa.
Oman kunnan nimetyn sosiaalityöntekijän kanssa viimeisin palaveri sujui asiallisissa ja positiivisissa merkeissä. Otin hänet vastahakoisesti oman pöytäni ääreen, mutta tällä kertaa todella tunsin tulevani kuulluksi ja ymmärretyksi. Mietin kuka sossulle on sanonut ja mitä. Puoliso tuli ajatelleeksi, että ehkä hänelläkin on jokin lääkitys - joka tällä kertaa oli tasapainossa. Tai sitten perhetyöntekijäin läsnäolo vaikutti.
Olen pohdiskellut omaa miellyttämisenhaluani ja vaativuuttani, täydellisyyden vaatimista itseltä ja virheen mahdollisuuden kammoksuntaa. Kaikkein eniten pelkään että tulee sanomista. Haluan toimia aina niin ettei voi tulla. Tällaisilla ajattelu- ja toimintatavoilla pitäisi tiemmä olla juuret lapsuudessa. Aiemmin en ole niitä nähnyt, mutta nyt verho on ehkä hieman raollaan. 1970- ja 1980-luvuilla ei tiedetty erityisherkkyydestä mitään. Hiljainen, sisäänpäin kääntynyt ja hitaasti lämpiävä tenava oli ujo ja turhan arka. Syömätön lapsi oli yksiselitteisesti nirso. Luultavasti minusta on tuntunut, että minussa oli jotain vikaa, en täyttänyt odotuksia. Vaikkei sitä ehkä ole minkäänlaisilla sanoilla sanottu, olen aistinut tai tulkinnut sen. Tästä eteenpäin en ole vielä päässyt enkä ehkä pääsekään ilman ammattilaisen apua.
Terapeuttini on edelleen poissa töistä. Lääkärini soitti, kyseli miten voin ja pahoitteli väliinputoamistani. Hän kertoi että terapeutti tuskin palaa töihin ja hän itsekin on vaihtamassa työpaikkaa. Sain ajan saman keskuksen sosiaalityöntekijälle (nyt vain odottelen kauanko menee ennen kuin hänkin pakkaa kamppeensa) ja tapasin hänet eilen. Hän lupasi selvitellä millä elämme sen ajan, jolloin aikuisopintotukea ei enää tule mutta opinnot jatkuvat. Saatan saada Kelan opintotukea. Toivottavasti hän voi myös selvittää, voinko saada lääkäriltä lausunnon, joka toimisi niin vahvana perusteena virasta irtisanoutumiselle, etten joutuisi karenssiin. Perhetyöntekijän mukaan tämä on mahdollista. Sosiaalityöntekijä lupasi järjestää minulle lääkäriajan tätä varten.
Puhuimme pitkään siitä, miksi haluan nykyisestä virastani pois. Olenko pohtinut asiaa joka kantilta vai tekemässä hätäratkaisua? Arvioinko työn sopimattomuutta masennuksen läpi vai realistisesti? Onko mahdollista vaihtaa rakennusta jossa työskentelen? Voiko muuttaa työnkuvaa? Onko jokin osa tehtävistäni mieluisia, sellaisia joista suoriutuisin jatkossa? Sossu tuntui ymmärtävän vuodatukseni. Hän sanoi ettei töissä pidä olla omien arvojen vastaisesti. Jollekin säännöllinen, hyvä palkka on riittävä arvo. Joku toinen pitää tärkeämpänä sitä että kokee työnsä merkitykselliseksi. Kerroin, etten viranhoidossa oikein koskaan ollut varma mitä, miten ja miksi pitää tehdä. Sain jatkuvasti eteeni kysymyksiä, joihin en tiennyt vastauksia, ja yhä uusia miljoonan ikonin tietokoneohjelmia, joihin en saanut koulutusta. Aika tuntui pysähtyneen, työpäivä uuvutti, happi loppui, miltei nukahdin istualleni. Pienetkin työtehtävät vaativat suuren ponnistuksen. Puhelin oli toiseksi tärkein työvälineeni ja suurin kauhistukseni. Johtajuus oli hukassa. Tunsin etten ymmärrä mistään mitään ja odotin, milloin muut huomaavat sen. Taimistolla olen varma siitä mitä teen ja miksi teen. Ja jos joskus en tiedä, kysyn ja saan selkeän vastauksen. Työpäivä on läpeensä kiva ja loppuu ennen kuin ehdin kelloa vilkaistakaan. Kroppa väsyy toisinaan, mieli ei koskaan. Työpaikkaohjaaja vertasi minua kirvaan: aina intoa täynnä hyökkäämässä seuraavan kasvin kimppuun.
Sovimme sosiaalityöntekijän kanssa, että terapia-asiaan palataan vasta syksyllä, jolloin olen lopettanut kahdella paikkakunnalla asumisen ja paikalliset terapeuttiresurssit on ehkä saatu jonkinlaiseen kuosiin.
Yksi lähiajan haasteista on koululaisten kesäloma. Pienimmän tuon muutamaksi päiväksi toppiin mukaan. Työpaikkaohjaajalta, ohjaavalta opettajalta ja asuntolanhoitajalta on lupa. Sitä en sitten osaa sanoa, mitä työnteosta tulee pienokaisen mukana ollessa. Ja mitä tulee lasten koko kesäkuusta, kun isä on töissä ja äiti topissa. Kokopäiväistä tietokoneella ja puhelimella viihtymistä, syömisen ja juomisen, ulkoilun ja kesän unohtamista kai.
Eilen aamulla nousin puoli seitsemältä ja kävin laskemassa lapset. Yksi puuttui. Kyselin sisaruksilta. Vanhin tiesi kertoa että nuorin lähti jo. Ennen puolta seitsemää kouluun, joka alkaa puoli yhdeksältä ja jonne on 900 metriä matkaa. Jännitti kai ettei vain myöhästy uimahalliretkeltä. Kävin katsomassa ja viemässä retkieväät. Siellä se istui, pieni mytty koulun portailla, lippa silmillä, seinään nojaten. Minun rakkaani. Tänä aamuna neuvoin puhelimessa keskimmäiselle miten hän antaa pienimmälle särkylääkkeen. Keskimmäinen, joka kotona ollessani on niin pieni, että minun pitää voidella hänen leipänsä, oli yhtäkkiä iso, pätevä, tärkeä ja taitava. Lähes virallinen. Pienimmän päätä kuulemma särki ja jalat olivat poikki. Yskäkin voi tarttua toisiin, ei mitenkään voi mennä kouluun. Sain hänet viimein taivuteltua koulutielle taas kerran - vaikka vielä lähdön hetkellä tuli yksi puhelu: en voi mennä kouluun, en löydä lenkkareita.
Kesäkukkien taimet ja talvetetut kasvit muuttivat viikonloppuna katetulle terassille, tomaatit kasvihuoneeseen. Pelargoneille ja verenpisaroille vaihdoin multia useamman päivän ajan. Ei enää pakkasia tälle keväälle, kiitos. Kesäkukkakasvatuksiani ihmettelen joka kevät: olen esikasvattanut mitä mieleen juolahtaa miettimättä mitä niillä teen, mihin istutan ja sopivatko yhteen. Joka vuosi myös kylvän jotakin lajia tolkuttomat määrät. Joka vuosi päätän, että esikasvatan ensi keväänä vain köynnöksiä ja samettikukkia. Hah.
Pelargoneja oli tarkoitus vähentää. Maaliskuussa niitä oli 108, nyt noin 130 vaikka muutama on kuollut.
Topissa olemme lisänneet kasveja siemenestä, pistokkaasta, sivusilmusta, versosta, jakamalla ja varttamalla. Tänään ruukutin, lannoitin, kalkitsin, leikkasin ja tuin talvella varttamani omenapuut. Olemme myös sekä perustaneet että siistineet puutarhan monivuotisia istutuksia - ja ajaneet kaivinkoneella! Kapine osoittautui paljon helppokäyttöisemmäksi kuin Avant, jonka kanssa olen milloin etupyörät ilmassa, milloin kauhallinen haketta kyydistä pudonneena äkkipäisten liikkeiden vuoksi. Anna kaasua vähän, mitään ei tapahdu. Anna vähän enemmän, lennähdät viisi metriä eteenpäin, hattu lentää päästä kuin Aku Ankalla.
keskiviikko 26. huhtikuuta 2017
Muutto peilikuvaan
Uusi yhdentoista viikon työssäoppimisjakso on alkanut. Kesäkuun loppuun asti paiskitaan taimistohommia perennojen, pensaiden ja puiden tuottamista opiskellen. Top-paikkani on paras ja ihanin kuviteltavissa oleva ja top-ohjaajani on niin timanttinen ettei sitä edes voi kuvitella ellei ole itse nähnyt. On hyvin vapauttavaa työskennellä, kun työnjohto on priimaa. Tiedän koko ajan mitä, miten ja miksi teen nyt ja seuraavaksi. Kun kysyn, saan saman tien selkeän vastauksen. Kun unohdan, saan kertauksen ilman ihmettelyä ja silmien pyörittelyä. Hintana parhaasta mahdollisesta opetuksesta ja mielenrauhaa huokuvasta opiskelumiljööstä on se, että asun koululla kaiken kesää.
Tänään opin, miten ja miksi kuusen ja pihdan taimelle tehdään uusi latva. Olin kuvitellut, että puut vain kasvavat taimistolla kaikessa rauhassa kunnes tulevat myynti-ikään. Mitä vielä. Niiltä pätkäistään aina välillä latva, mikä aiheuttaa leikkuukohdan alapuolisten silmujen aktivoitumisen ja puun tuuhistumisen. Sopivasta yläoksasta taivutellaan vähitellen uusi latva tukikepin avulla. Samaa hommaa teimme viime syksynä omenapuille. No ja minkä tähden puun sitten pitää tuuhistua? Koska tuuhea puu menee kaupaksi, normaalia luonnollista kasvutapaansa noudattava ei.
Viime perjantaina muutin. Aamulla en vielä tiennyt asiasta mitään, mutta puoli neljään mennessä iltapäivällä olin muuttanut ja tehnyt loppusiivouksen. Tein tilaa nuorelle opiskelijalle, joka oli tullut kiusatuksi entisessä solussaan. Mielelläni vaihtaisin muutaman sanan niiden #¤%& pässinpäisten idioottien kämppäkaverien kanssa. Uusi asunto on entisen peilikuva, minkä pitäisi tehdä hyvää aivoille, heh. Eilen sain asuntolanhoitajalta muurahaisbaarin ja nyt uuden residenssin puistattavat alivuokralaiset näkyvät kaikonneen. Käyttöohjeessa luvattiin, että ne katoavat kahdessa viikossa, mutta en ajatellut reklamoida.
Uusi terapeuttini sairastui ilmeisen vakavasti, koska siltä suunnalta ei ole kuulunut pihaustakaan. Tai sitten minut on vain unohdettu. Tai ehkä uusi vastaanottoaika on jälleen lähetetty osoitteeseen, jossa asuin 17 vuotta sitten. Ei, en ole soittanut ja kysellyt perään. Jos pystyisin sellaiseen, en tarvitsisi terapiaa. Tänään en ottanut lääkkeitäni, koska ne loppuivat eilen eikä ollut rahaa käydä apteekissa. Iltapäivällä olo oli kuin ukkosen edellä. Otsalohko tuntui painavalta ja olo väsyneen hälläväliltä. En tiedä johtuiko lääkkeen puutteesta vai levottomasti nukutusta yöstä. Ukkosta ei ainakaan tullut.
Kotona puutarhahommat ovat alkaneet nihkeästi. Perennanjämät ja talvisuojat olen saanut siivottua pois ja puuvartiset jätteet kuskannut kylän juhannuskokkoon. Muutaman betonisomisteen toin varastosta ja sirottelin sinne tänne etupihalle. Eipä siellä paljon muuta olisi voinut tehdäkään, kun lunta tulvillaan on raikas talvisää. Montako vuodenaikaa mahtuu yhteen päivään?
Pelastakaa Lapset ry oli vähällä löytää meille tukiperheen mutta ei sitten kuitenkaan. Huoneet eivät riittäneet. Joskus pessimistikin pettyy. Uusia perheitä koulutetaan toukokuussa, jospa siellä olisi meille oma?
Joka ilta kämpillä suunnittelen liiketoimintasuunnitelman tekoon ryhtymistä. Ikävä kyllä tässä tapauksessa hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Sen sijaan olen keskittynyt vaihtokauppoihin. Olen päässyt eroon kämpille kulkeutuneista pelargonien varmuuskopioista, joille olisi piankin täytynyt vaihtaa mullat ja isommat ruukut. Vaihtarina olen saanut muun muassa varastohyllyn, päiväkahvit ja kehtolehden taimen.
Tänään opin, miten ja miksi kuusen ja pihdan taimelle tehdään uusi latva. Olin kuvitellut, että puut vain kasvavat taimistolla kaikessa rauhassa kunnes tulevat myynti-ikään. Mitä vielä. Niiltä pätkäistään aina välillä latva, mikä aiheuttaa leikkuukohdan alapuolisten silmujen aktivoitumisen ja puun tuuhistumisen. Sopivasta yläoksasta taivutellaan vähitellen uusi latva tukikepin avulla. Samaa hommaa teimme viime syksynä omenapuille. No ja minkä tähden puun sitten pitää tuuhistua? Koska tuuhea puu menee kaupaksi, normaalia luonnollista kasvutapaansa noudattava ei.
Viime perjantaina muutin. Aamulla en vielä tiennyt asiasta mitään, mutta puoli neljään mennessä iltapäivällä olin muuttanut ja tehnyt loppusiivouksen. Tein tilaa nuorelle opiskelijalle, joka oli tullut kiusatuksi entisessä solussaan. Mielelläni vaihtaisin muutaman sanan niiden #¤%& pässinpäisten idioottien kämppäkaverien kanssa. Uusi asunto on entisen peilikuva, minkä pitäisi tehdä hyvää aivoille, heh. Eilen sain asuntolanhoitajalta muurahaisbaarin ja nyt uuden residenssin puistattavat alivuokralaiset näkyvät kaikonneen. Käyttöohjeessa luvattiin, että ne katoavat kahdessa viikossa, mutta en ajatellut reklamoida.
Uusi terapeuttini sairastui ilmeisen vakavasti, koska siltä suunnalta ei ole kuulunut pihaustakaan. Tai sitten minut on vain unohdettu. Tai ehkä uusi vastaanottoaika on jälleen lähetetty osoitteeseen, jossa asuin 17 vuotta sitten. Ei, en ole soittanut ja kysellyt perään. Jos pystyisin sellaiseen, en tarvitsisi terapiaa. Tänään en ottanut lääkkeitäni, koska ne loppuivat eilen eikä ollut rahaa käydä apteekissa. Iltapäivällä olo oli kuin ukkosen edellä. Otsalohko tuntui painavalta ja olo väsyneen hälläväliltä. En tiedä johtuiko lääkkeen puutteesta vai levottomasti nukutusta yöstä. Ukkosta ei ainakaan tullut.
Kotona puutarhahommat ovat alkaneet nihkeästi. Perennanjämät ja talvisuojat olen saanut siivottua pois ja puuvartiset jätteet kuskannut kylän juhannuskokkoon. Muutaman betonisomisteen toin varastosta ja sirottelin sinne tänne etupihalle. Eipä siellä paljon muuta olisi voinut tehdäkään, kun lunta tulvillaan on raikas talvisää. Montako vuodenaikaa mahtuu yhteen päivään?
Pelastakaa Lapset ry oli vähällä löytää meille tukiperheen mutta ei sitten kuitenkaan. Huoneet eivät riittäneet. Joskus pessimistikin pettyy. Uusia perheitä koulutetaan toukokuussa, jospa siellä olisi meille oma?
Joka ilta kämpillä suunnittelen liiketoimintasuunnitelman tekoon ryhtymistä. Ikävä kyllä tässä tapauksessa hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty. Sen sijaan olen keskittynyt vaihtokauppoihin. Olen päässyt eroon kämpille kulkeutuneista pelargonien varmuuskopioista, joille olisi piankin täytynyt vaihtaa mullat ja isommat ruukut. Vaihtarina olen saanut muun muassa varastohyllyn, päiväkahvit ja kehtolehden taimen.
tiistai 28. maaliskuuta 2017
Puistojumppaa ja terapiaa
Viimeksi vaikeaa, tänään täysin toivotonta. Mikään ei ole ikinä ollut niin vaikeaa kuin Bloggeriin kirjautuminen. Edes minä en usko että kyse voi olla pelkästään käyttäjän tyhmyydestä. Itku pääsi, mutta lopulta pääsin minäkin. Ja muistanko vielä miten se - jotenkin vahingossa - tapahtui? En tietenkään.
Ei voi väittää etten saisi apua. Käyn noin kerran kuussa puolison kanssa sairaalassa tapaamassa kahta varsin nopeaälyistä psykiatrista sairaanhoitajaa, puhumassa perheemme asioista. Käyn yksilöterapiassa, tai olen käynyt kerran; seuraavan sovitun ajan koittaessa terapeutti oli sairaana. Meillä kotona käy toukokuun puoliväliin asti kolme kunnan rahoittamaa perheohjaajaa. Psykiatrisia sairaanhoitajia hekin. Ja lomaperhe lupautui vastedes hoitamaan lasten paluukyydin.
Perjantaina sain parhaan uutisen moneen vuoteen: perheemme on voittanut taistelun hieman ennen kuin sen oli määrä alkaa. Edes yhden tunnelin päässä näkyy valoa, eikä se välttämättä ole pikajunan valo. Uutisen ja käytännön toteutuksen välisen ajan vietän tapojeni mukaisesti epäuskon, malttamattomuuden, hermostumisen ja perinteisen tunkkiajattelun merkeissä. Stressihormoni kohisee korvissa.
Kaiken avun ja tuen ja lottovoittoon verrattavan uutisen ilmaantumisen jälkeen voisi luulla että mielialani olisi kohentunut. Mitä vielä. Hyvän uutisen jälkeen tunsin välittömästi notkahduksen voinnissani. Mietin olenko pinnistellyt jaksaakseni taistelussa ja nyt kun huomasin ettei tarvitsekaan, voin romahtaa rauhassa. Aloitekyvyttömyys, sosiaalinen arkuus sekä kiusallinen vilkkaan mielikuvituksen ja katastrofiajattelun liitto kukoistavat.
Ennen vanhaan tulipaloja sammutettiin sammutusketjun avulla: kylän väki asettui riviin ja ämpärit siirtyivät käsistä käsiin veden ja tulen välillä. Viikonloppuna perheemme muodosti samantapaisen ketjun. Minä ojensin varastosta pelargoneja puolisolle, joka ojensi ne koira-aidan yli esikoiselle, joka ojensi ne terassin kaiteen yli keskimmäiselle, joka ojensi ne ulko-ovella seisseelle kuopukselle, joka nosteli ne sisälle pöydälle. Kaikki pelakuut isoja amppeleita lukuun ottamatta ovat nyt huoneenlämmössä ja lannoitekastelussa. Olen siistinyt kasvit ja osasta olen leikannut pistokkaita. Mullat päätin vaihtaa vasta kun sen tarkenee tehdä ulkona. Puoliso nikkaroi ikkunalle hyllyn niin että saan kukat valoon kahteen kerrokseen. Paikoin ne ovat keveiden metallihyllyjen avulla kolmessa tai neljässäkin kerroksessa.
Verenpisaroiden varsia raaputtelin vihreää väriä etsien. Osasta löysin. Eloonjääneet nostettiin niin ikään huoneenlämpöön ja valtaosa on jo alkanut pukata lehtiä.
Tomaatit, keijunmekot ja kesäasterit on koulittu. Nukenkaulukset ja ryhmäsamettikukat ovat vuorossa seuraavaksi. Uusia kylvöksiä on kymmenkunta rypälerasiallista niin sisällä kuin pihallakin.
Painoni on pudonnut muutaman kilon. Seitsemän tunnin päivittäisellä puistojumpalla ja kurinalaisella syömisellä lienee osuutta asiaan. Lisäksi jokunen gramma läskiä lienee raivaussahalla rymistellessä vaihtunut lihaksiin. Seuraus: ei tee mieli makeita herkkuja enää. Kovin jäykkä olen kaikesta venyttelystä ja magnesiumista huolimatta, eikä se tunnu maitohapolta. En usko että kysymys on yksin iästäkään. En silti jaksa tähän hätään keksiä kauhuskenaarioita, koska olen kivuton ja fyysisesti toimintakykyinen.
Ei voi väittää etten saisi apua. Käyn noin kerran kuussa puolison kanssa sairaalassa tapaamassa kahta varsin nopeaälyistä psykiatrista sairaanhoitajaa, puhumassa perheemme asioista. Käyn yksilöterapiassa, tai olen käynyt kerran; seuraavan sovitun ajan koittaessa terapeutti oli sairaana. Meillä kotona käy toukokuun puoliväliin asti kolme kunnan rahoittamaa perheohjaajaa. Psykiatrisia sairaanhoitajia hekin. Ja lomaperhe lupautui vastedes hoitamaan lasten paluukyydin.
Perjantaina sain parhaan uutisen moneen vuoteen: perheemme on voittanut taistelun hieman ennen kuin sen oli määrä alkaa. Edes yhden tunnelin päässä näkyy valoa, eikä se välttämättä ole pikajunan valo. Uutisen ja käytännön toteutuksen välisen ajan vietän tapojeni mukaisesti epäuskon, malttamattomuuden, hermostumisen ja perinteisen tunkkiajattelun merkeissä. Stressihormoni kohisee korvissa.
Kaiken avun ja tuen ja lottovoittoon verrattavan uutisen ilmaantumisen jälkeen voisi luulla että mielialani olisi kohentunut. Mitä vielä. Hyvän uutisen jälkeen tunsin välittömästi notkahduksen voinnissani. Mietin olenko pinnistellyt jaksaakseni taistelussa ja nyt kun huomasin ettei tarvitsekaan, voin romahtaa rauhassa. Aloitekyvyttömyys, sosiaalinen arkuus sekä kiusallinen vilkkaan mielikuvituksen ja katastrofiajattelun liitto kukoistavat.
Ennen vanhaan tulipaloja sammutettiin sammutusketjun avulla: kylän väki asettui riviin ja ämpärit siirtyivät käsistä käsiin veden ja tulen välillä. Viikonloppuna perheemme muodosti samantapaisen ketjun. Minä ojensin varastosta pelargoneja puolisolle, joka ojensi ne koira-aidan yli esikoiselle, joka ojensi ne terassin kaiteen yli keskimmäiselle, joka ojensi ne ulko-ovella seisseelle kuopukselle, joka nosteli ne sisälle pöydälle. Kaikki pelakuut isoja amppeleita lukuun ottamatta ovat nyt huoneenlämmössä ja lannoitekastelussa. Olen siistinyt kasvit ja osasta olen leikannut pistokkaita. Mullat päätin vaihtaa vasta kun sen tarkenee tehdä ulkona. Puoliso nikkaroi ikkunalle hyllyn niin että saan kukat valoon kahteen kerrokseen. Paikoin ne ovat keveiden metallihyllyjen avulla kolmessa tai neljässäkin kerroksessa.
Verenpisaroiden varsia raaputtelin vihreää väriä etsien. Osasta löysin. Eloonjääneet nostettiin niin ikään huoneenlämpöön ja valtaosa on jo alkanut pukata lehtiä.
Tomaatit, keijunmekot ja kesäasterit on koulittu. Nukenkaulukset ja ryhmäsamettikukat ovat vuorossa seuraavaksi. Uusia kylvöksiä on kymmenkunta rypälerasiallista niin sisällä kuin pihallakin.
Painoni on pudonnut muutaman kilon. Seitsemän tunnin päivittäisellä puistojumpalla ja kurinalaisella syömisellä lienee osuutta asiaan. Lisäksi jokunen gramma läskiä lienee raivaussahalla rymistellessä vaihtunut lihaksiin. Seuraus: ei tee mieli makeita herkkuja enää. Kovin jäykkä olen kaikesta venyttelystä ja magnesiumista huolimatta, eikä se tunnu maitohapolta. En usko että kysymys on yksin iästäkään. En silti jaksa tähän hätään keksiä kauhuskenaarioita, koska olen kivuton ja fyysisesti toimintakykyinen.
keskiviikko 22. helmikuuta 2017
Enkat
Hikihän siinä taas tuli kun yritin kirjautua Bloggeriin. Olenkohan kertaakaan onnistunut ilman tekstarikoodi- ja salasananvaihtorumbaa. Retrosumuaivolle ihan tuskaa tämä nykymeno, kohta ei kai pääse ruokakauppaankaan ellei ovella muista jotain koodia.
Mikään ei tee lapsia niin sairaiksi kuin äidin hiihtoloma. Kuume pitää mitata joka aamu ja mittaria syytetään kun kuumetta ei ole. Maha on kipeä ja polvikin murtunut, silti natsiäiti hätistää kouluun. Tänä aamuna kuopus valitti että yhtään ei ole semmoinen normaali olo. Ilmoitin ettei ole minullakaan. Ollut vuosiin. Siihen mennessä kun kaikki vaatteet viimein on taisteltu päälle ja puuro naamariin, sairaudet onneksi ovat yleensä päässeet unohtumaan. Huomasin että teini hipsii koulutielle tyhjin vatsoin. Tänä aamuna paistoin hänelle kysymättä munakkaan ja hyvin teki kauppansa. Kotiäidin homma olisi minulle ehkä sopiva nyt, kun lapset ovat kaikki kouluikäisiä. Näinä kotonaoloviikkoina olen huomannut, että kyllä täällä yhdelle aikuiselle hyvinkin koko päiväksi työtä riittäisi.
Siirsin juuri puolison tilille viimeiset 17 euroa omaltani. Niillä pitäisi perheen pärjätä seuraavaan lapsilisään eli perjantaihin asti. Onneksi pakastimesta löytyy vielä mehua, marjoja ja joulukinkkua. Nettikirpparille laitoin myyntiin suksiboksin ja kasan pieneksi jääneitä lastenvaatteita. Boksille löytyi ostaja saman tien, eri asia milloin hän ilmestyy rahan kanssa kohteeseen.
Uusi lääkäri onnistui hienosti kaivautumaan sen kakkakasan alta, minkä hänen päälleen kippasin. Hän sanoi jotain sen tyyppistä kuin onhan sulla tossa, nosti essitalopram-annosta viidellä milligrammalla (nyt 20 mg/vrk), lupasi omasta putiikistaan minulle "työntekijän" ja suositteli Kelan terapiaa. Kaksi muutakin on suositellut sitä minulle aiemmin, mutta rahaahan ei ole. Lääkäri käski kysyä koululta opintojen kevennysmahdollisuutta (opiskelisin 40-prosenttisesti sairauspäivärahan turvin jolloin opintotuki ehkä ei kuluisi) sekä sosiaalitoimesta voisiko Kelan terapiani rahoittaa ehkäisevän lastensuojelun (tai jotain sinne päin) toimenpiteenä. BDI-kyselystä tuli enkat, 37 pistettä. Kolme pistettä enemmän kuin syksyllä 2013.
Inhoan yli kaiken kysyä mitään miltään viranomaiselta, varsinkaan sosiaalitoimesta. Pakon edessä nyt soitin pitäkää tunkkinne -henkisen puhelun ja vastaus oli odotettu ei. Kelalta voi hakea terapiaan toimeentulotukea. Jos (ja kun) sitä ei myönnetä, voidaan sosiaalitoimessa selvitellä perheen rahatilannetta kokonaisuudessaan ja sen pohjalta pohtia terapia-asiaa, mutta harvinaista sen maksaminen on. Toimeentulotukeahan olemme jo sosiaalitoimesta ennättäneet pariin otteeseen hakea, mutta olemme olleet aivan liian varakkaita. Nyt kun tuki on siirretty Kelan hoidettavaksi, arvaan, ettei rahahana ole ainakaan löysemmällä. Tulevat sosiaalitoimesta kumminkin meille ensi maanantaina hymisemään, anteeksi, selvittelemään asioita, saa nähdä miten isolla konklaavilla.
Lääkäri lupasi soittaa huomenna ja kysyä mitä minulle vastattiin. Koululta kysyin vain kuinka paljon voin olla työssäoppimisesta poissa. 40-prosenttista opiskelua en kysynyt, sehän vain pitkittäisi opintoja ja opintovapaani loppuu joka tapauksessa syyskuussa. Koululle päin piti vähän kiehahtaa ennen kuin työssäoppimisasiani saatiin sille tolalle mille pitikin. Onneksi sain sieltä samaan rytäkkään myös tiedon, etteivät poissaolot (joita vääjäämättä tulee täydeltä laidalta lasten asioissa, vaikken terapiaan pääsisikään) haittaa, kunhan omaksun näytössä tarvittavat tiedot. Periaatteessahan riittäisi vaikka osallistuisin pelkästään näyttöihin. Hehe. On vahvasti sellainen olo kuin en olisi mitään koulua käynytkään. Mitä olen oppinut, mitä on jäänyt muistiin? Toivoa sopii että edes käytännön tilanteessa jotain palautuu. Nyt pää vain humisee tyhjyyttään.
Jollain tapaa omituisen valoisana koen sen, että masennuksen vuoksi pitämäni sairauslomat ovat lääkärin mukaan vastikään vanhentuneet. Rikos on vanhentunut. Tarvittaessa voin tehdä uuden.
Kävin eilen kokeilemassa koirien ulkoilutusta metsätiellä. Itkemättä en siellä päässyt kävelemään. Päkiään pisti ankarasti, ontua piti ja varoa. Ensi viikolla pitäisi olla työssäoppimassa puuvartisten kasvien hoitoa, saa nähdä miten se jalkapuolena onnistuu.
Mikään ei tee lapsia niin sairaiksi kuin äidin hiihtoloma. Kuume pitää mitata joka aamu ja mittaria syytetään kun kuumetta ei ole. Maha on kipeä ja polvikin murtunut, silti natsiäiti hätistää kouluun. Tänä aamuna kuopus valitti että yhtään ei ole semmoinen normaali olo. Ilmoitin ettei ole minullakaan. Ollut vuosiin. Siihen mennessä kun kaikki vaatteet viimein on taisteltu päälle ja puuro naamariin, sairaudet onneksi ovat yleensä päässeet unohtumaan. Huomasin että teini hipsii koulutielle tyhjin vatsoin. Tänä aamuna paistoin hänelle kysymättä munakkaan ja hyvin teki kauppansa. Kotiäidin homma olisi minulle ehkä sopiva nyt, kun lapset ovat kaikki kouluikäisiä. Näinä kotonaoloviikkoina olen huomannut, että kyllä täällä yhdelle aikuiselle hyvinkin koko päiväksi työtä riittäisi.
Siirsin juuri puolison tilille viimeiset 17 euroa omaltani. Niillä pitäisi perheen pärjätä seuraavaan lapsilisään eli perjantaihin asti. Onneksi pakastimesta löytyy vielä mehua, marjoja ja joulukinkkua. Nettikirpparille laitoin myyntiin suksiboksin ja kasan pieneksi jääneitä lastenvaatteita. Boksille löytyi ostaja saman tien, eri asia milloin hän ilmestyy rahan kanssa kohteeseen.
Uusi lääkäri onnistui hienosti kaivautumaan sen kakkakasan alta, minkä hänen päälleen kippasin. Hän sanoi jotain sen tyyppistä kuin onhan sulla tossa, nosti essitalopram-annosta viidellä milligrammalla (nyt 20 mg/vrk), lupasi omasta putiikistaan minulle "työntekijän" ja suositteli Kelan terapiaa. Kaksi muutakin on suositellut sitä minulle aiemmin, mutta rahaahan ei ole. Lääkäri käski kysyä koululta opintojen kevennysmahdollisuutta (opiskelisin 40-prosenttisesti sairauspäivärahan turvin jolloin opintotuki ehkä ei kuluisi) sekä sosiaalitoimesta voisiko Kelan terapiani rahoittaa ehkäisevän lastensuojelun (tai jotain sinne päin) toimenpiteenä. BDI-kyselystä tuli enkat, 37 pistettä. Kolme pistettä enemmän kuin syksyllä 2013.
Inhoan yli kaiken kysyä mitään miltään viranomaiselta, varsinkaan sosiaalitoimesta. Pakon edessä nyt soitin pitäkää tunkkinne -henkisen puhelun ja vastaus oli odotettu ei. Kelalta voi hakea terapiaan toimeentulotukea. Jos (ja kun) sitä ei myönnetä, voidaan sosiaalitoimessa selvitellä perheen rahatilannetta kokonaisuudessaan ja sen pohjalta pohtia terapia-asiaa, mutta harvinaista sen maksaminen on. Toimeentulotukeahan olemme jo sosiaalitoimesta ennättäneet pariin otteeseen hakea, mutta olemme olleet aivan liian varakkaita. Nyt kun tuki on siirretty Kelan hoidettavaksi, arvaan, ettei rahahana ole ainakaan löysemmällä. Tulevat sosiaalitoimesta kumminkin meille ensi maanantaina hymisemään, anteeksi, selvittelemään asioita, saa nähdä miten isolla konklaavilla.
Lääkäri lupasi soittaa huomenna ja kysyä mitä minulle vastattiin. Koululta kysyin vain kuinka paljon voin olla työssäoppimisesta poissa. 40-prosenttista opiskelua en kysynyt, sehän vain pitkittäisi opintoja ja opintovapaani loppuu joka tapauksessa syyskuussa. Koululle päin piti vähän kiehahtaa ennen kuin työssäoppimisasiani saatiin sille tolalle mille pitikin. Onneksi sain sieltä samaan rytäkkään myös tiedon, etteivät poissaolot (joita vääjäämättä tulee täydeltä laidalta lasten asioissa, vaikken terapiaan pääsisikään) haittaa, kunhan omaksun näytössä tarvittavat tiedot. Periaatteessahan riittäisi vaikka osallistuisin pelkästään näyttöihin. Hehe. On vahvasti sellainen olo kuin en olisi mitään koulua käynytkään. Mitä olen oppinut, mitä on jäänyt muistiin? Toivoa sopii että edes käytännön tilanteessa jotain palautuu. Nyt pää vain humisee tyhjyyttään.
Jollain tapaa omituisen valoisana koen sen, että masennuksen vuoksi pitämäni sairauslomat ovat lääkärin mukaan vastikään vanhentuneet. Rikos on vanhentunut. Tarvittaessa voin tehdä uuden.
Kävin eilen kokeilemassa koirien ulkoilutusta metsätiellä. Itkemättä en siellä päässyt kävelemään. Päkiään pisti ankarasti, ontua piti ja varoa. Ensi viikolla pitäisi olla työssäoppimassa puuvartisten kasvien hoitoa, saa nähdä miten se jalkapuolena onnistuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)