Vauvauutisia, toimintaohjeita ja tanssia

Elämän kevät. Uusi suloinen pieni ihminen on syntynyt. Kummipoikani sai tyttären, jonka kummi minusta, ikivanhasta tädistä, tulee. Tässä kohtaa elämän rajallisuus iskee päin naamaa: kun neito kenties pääsee ripille, olen 65-vuotias. Kun hän kenties joskus viettää häitään, olen todennäköisesti jo vainaa.

Hiillostin puolison soittamaan vakuutusyhtiöön, koska peurakolariautosta ei ole kuulunut mitään. Vakuutusyhtiössä ei löydetty korjaamon lähettämää arviota. Korjaamo lähetti uuden. Korjaamon veikkaus on, että lunastukseen menee. Vakuutusyhtiöstä ei ole senkään jälkeen kuulunut mitään. Perjantaina peurakolari täyttää kuukauden. 

Toimintakykykeskuspäivän aamuna vein puolison töihin jotta sain autoni käyttööni. Lähdimme kotoa vähän yli neljä. Perheohjaaja ilmoittautui sairaaksi, joten jouduin pärjäämään omin nokkineni. Keskuksessa tapasin sosiaalityöntekijän ja lääkärin. Heidän työtapansa viehätti, oltiin samalla tasolla, melkein samassa veneessä. Onneksi ei ihan, sillä heidän veneestään löytyi omaani tarkempi kartta. Kävimme asioita läpi yli puolentoista tunnin ajan. Lääkäri toimi sihteerinä. Lähtiessä sain mukaani aanelosen mittaisen listan toimitaohjeita:

Toimita loppuvuoden lääkärintodistus työnantajalle ja varmista että hakevat Kelasta loput sairauspäivärahat. Toimita Kevaan kaikki mahdolliset lääkärintodistukset ja hakemus työkyvyttömyyseläkkeeseen, öö, siis määräaikaiseen kuntoutustukeen. Ilmoittaudu TE-toimistoon työttömäksi työnhakijaksi, hae kokoaikaista työtä mutta lisätietoihin että olet sairauslomalla. Siis mitä siis? Kyllä. Ihminen voi olla samaan aikaan viranhaltija, sairauslomalla ja työtön työnhakija. Viimeisin turvaa selustan taloudellisesti, sillä Kevan päätös voi kestää monta kuukautta. Hae ansiosidonnaista työttömyyskassasta lokakuun lopulla ellei Kevan päätöstä ole tullut. Toimita terveyskeskuslääkärille työterveyshuollosta saamasi B-lausunnot ja pyydä lähete psykiatrille. Pyydä Kevasta toimeksianto ammatillisen kuntoutustuen urasuunnittelupalvelua varten. (Tässä kohtaa pääni räjähti.) 

Keva vaatii kuntoutussuunnitelmaa. Aika kova vaatimus ihmiselle, joka on siinä kunnossa että tarvitsee ammatillista kuntoutusta. Väitän, että jos kykenisin laatimaan suunnitelman, kykenisin myös hoitamaan virkaani. Sitä varten tuo urasuunnittelupalvelu. Haha. Suunnittelen päätäni varten sopivan uran tyynyyn ja vedän peiton korville.

Kevaan soittamista varten tarvitsisin taas vähintään yhden iloisen puutarhapäivän. 

Terveyskeskuslääkäri ei ymmärtänyt miksi pitäisi tehdä lähete psykiatrille. Lähete menisi näet siihen samaan vihoviimeiseen puljuun, josta minut vastikään potkaistiin pihalle liian hyväkuntoisena. Kaiken muun hän ymmärsi hyvinkin: hänellä on itselläänkin erityislapsi. Tunsin tulleeni kuulluksi. Kokeilemme Voxran annoksen puolitusta. Soittoaika kahden viikon päästä ja vastaanottoaika marraskuulla kuntoutustuen jatkoarviota varten. Piti myös täyttää lupalappu, jolla tk voi pyytää työterveydestä paperini, mutta unohdimme sen kumpikin.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelman parit ovat tällä kaudella pöyristyttävän hyviä. Tai olivat ainakin ensimmäisessä suorassa lähetyksessä. Toki laulajattaren hartiat ovat supussa, radiojuontajalta puuttuu joustoa ja cheerleader pitäisi saada maadoitettua, mutta kaiken kaikkiaan kilpailijat ovat ällistyttävän hyviä heti alkuunsa. Ja opettajat parempia kuin muistinkaan. Ja Vappua on yhtä vaikea sietää kuin ennenkin. Tässä epäilemättä illan huumaavin esitys.

Ruumishuoneesta seuraavassa

Minulta on kyselty miksi kirjoitan niin harvoin. Ei ole ollut voimia eikä aikaa. Ei aikaa, ihmettelet. Sairauslomalla melkein vuoden päivät muttei ole ollut aikaa? Nii-in. En minä tiedä minne se menee. Aamutoimien ja iltatoimien välissä on tuskin mitään. Kämppä on kuin pommin jäljiltä. Ruokaa useimmiten ei ole ennen kuin puoliso tekee. Puutarhahommiakaan en ole liiemmälti paiskinut. Toukokuusta asti olen odotellut helteiden loppumista ja odottelen yhä.

Sain kutsun kuulemistilaisuuteen, joka liittyy työsuhteen päättämiseen työntekijästä johtuvista syistä. Eipä minulla ole mitään uutta kerrottavaa, joten en katso tarpeelliseksi mennä.

Sain puutarhurivieraita. Kolme ihanaa luokkakaveria. Tiesin, että kyläilypäivästä tulee hauska, mutten tiennyt että niin hauska. Vierailimme myös suosikkipuutarhallani.

Sain siitä päivästä virtaa niin paljon, että kykenin monen viikon ahdistuksen jälkeen soittamaan toimintakykykeskukseen. Tiesitkö, että sellainen on olemassa? En minäkään. Työterveyslääkäri tiesi. Sinne on nyt aika varattuna. Pääsen kertomaan jälleen uusille ihmisille kaiken. Jee. Jo puhelimessa minulle painotettiin ettei pidä mennä irtisanoutumaan itse etten saa karenssia. No juu, en mene. Senhän tähden tässä virkasuhteen löysässä hirressä on roikuttu kolme vuotta.

Perheohjaaja, jonka kanssa on kuvattu voimauttavasti ja muisteltu tulevaisuutta, vei minut tänään kuntosalille. Jouduin menemään ihmisten ilmoille bussilla, koska peuran pentele vei alkuviikosta toisen automme. Kuntosali sijaitsee terveyskeskuksen alakerrassa heti ruumishuoneesta seuraavana. Ylimmäisenä ilmoitustaululla oli elvytysohjeet. Edellisestä kuntosalikäynnistä on vähintään kuusitoista vuotta. Huomenna on kipiänä muukin kuin jalkapohjat.

Kerroin nepsyvalmentajalle, että lasten kanssa pitää kouluaamuisin kävellä noutopaikkaan kylän keskustaan kello seitsemäksi. Olemme kaikki kolme (koirista puhumattakaan) tykänneet näistä aamukävelyistä, mutta luulen että ajoissa ehtiminen käy ennen pitkää raskaaksi. Nepsyvalmentaja soitti saman tien kunnan sivistysjohtajalle ja latasi sellaisen diagnoositällin että johtaja luultavasti ihmettelee vieläkin mikä häneen iski. Hän laati yllättävän nopeasti sivistyneen päätöksen, jonka perusteella taksi hakee lapset kotiosoitteesta ja jättää paluumatkalla tuonne kilometrin päähän, jotta saavat vähän liikuntaakin. Kunta ei huomannut ilmoittaa päätöksestä meille, joten odottelimme taksia noutopaikassa samaan aikaan kun taksi odotteli meitä kotiosoitteessa. Sittemmin kyydit ovat lähteneet sujumaan oikein mukavasti. Oma hommansa tietysti siinäkin, että saa nepsylapsen pysymään tallessa pihassa tai edes kuulomatkan päässä kunnes taksi ehtii tulla.

Kuopus harrastaa parkouria. Ohjaaja sanoi että laji vetää adhd-lapsia puoleensa. Ekan tunnin jälkeen lapsi natisi että siellä on tylsää, en halua mennä. Tokan tunnin jälkeen tämä ryhmän pikkuisin hyppi ja hihkui ja niin melkein minäkin. Hän onnistui paitsi kuuntelemaan ohjeita myös toimimaan niiden mukaan ja niin vain lopputunnista päätti voltin jaloilleen.

Uusimmassa bdi-lomakkeessa on synkimmät lukemat ikinä. Vaikka koen ilon hetkiä, taustalla vaanii herkeämättä musta masennuksen yö. Kun ajatukset lähtevät alamäkeen, silloin mennään eikä meinata. Aloitan paljon asioita mutta lopetan kesken miltei yhtä paljon. Pyykit saattavat olla narulla kuivumassa kuukaudenkin. Muisti on vähintään yhtä surkeassa jamassa kuin vuonna 2013. Popsin pillereitä kaksin käsin mutten ole tämän kummoisemmassa kunnossa. Escitalopram. Voxra. Pregabalin. Thyroxin. D-vitamiini, kalaöljy, jodi, B12-vitamiini... Nepsyvalmentaja seurasi kahtena päivänä kuinka meinasin nukahtaa istualleni lapsi sylissä ja arveli että taidan olla hieman väsynyt. Nukunko hyvin. No nukun. Verensokeri-, kilpirauhas- ja vitamiiniarvot ovat kunnossa. Varastorautaa ei ole tsekattu, ehkä pitäisi.

Kolmonen, kutonen ja ysi

Kesäkuun alussa vietimme esikoisen rippijuhlat. Enimmät siivottiin, makeat leipomukset tilasin tutulta emännältä ja suolaiset hain kaupan pakastimesta. Erityislapset jäivät kotiin katselemaan telkkaria kun lähdimme esikoisen ja puolison kanssa kirkkoon. Kaikista ohjeistuksista huolimatta ipanat istuivat yhä sohvalla yöpuvuissaan kun tulimme kirkosta. Toinen heistä ei näyttäytynyt juhlavieraille lainkaan vaan piilotteli koko päivän sängyssään peiton alla. Sukulaisia, kummeja ja perheystäviä, myös lomaperhe, tuli kirkon kautta ja ilman ja suurin osa myös poistui ennen kuin ehdin kunnolla huomatakaan. Juhlan puhahdus.

Heinäkuussa kävimme kirkkoherranvirastossa jättämässä keskimmäisen lapsen eroilmoituksen. Kirkkoherra raapi päätään ja ihmetteli että ei kai tämä voi näin mennä. Muu perhe kuuluu kirkkoon ja yksi eroaa saadakseen opiskella tiettyä oppiainetta peruskoulussa. Eikun kyllä se vaan niin menee, totesi kirkkoherra ylemmältä taholta kysyttyään. En tiedä kuinka paljon ylemmältä. Nyt on lapsi erotettu  kirkosta ja pääsee opiskelemaan elämänkatsomustietoa. Toivottavasti se sujuu paremmin kuin uskonnon opiskelu, joka ei sujunut ollenkaan.

Kesä on ollut niin kuuma, että jopa minä olen käynyt uimassa luonnonvesissä ensimmäisen kerran ehkä 20 vuoteen. Paljon Jaakon päivän jälkeen. Jaakolla oli tänä vuonna sekundakivi. Oikeastaan missään muualla ei ole voinut ollakaan kuin järvessä, autossa (ilmastointi) tai olkkarissa (ilmalämpöpumppu). Puutarhaa koetin siivota Avoimet Puutarhat -tapahtumaan asti, sen jälkeen en ole siellä paljon käynytkään. Nurmikko on kadonnut, sen tilalla kasvaa voikukkaa, piharatamoa ja rönsyleinikkiä. Istutusta odottavat perennat ja pensaantaimet käristyvät ruukuissaan vaikka olen hilannut ne varjoon. Kesäkukkaistutusten suhteen olen jo luovuttanut kokonaan. Ei jaksa kastella.

Ilmalämpöpumpun vaikutuspiirissä oleskellessa tulin katsoneeksi Netflixistä The Crown -nimisen sarjan molemmat tuotantokaudet jotka tähän mennessä on julkaistu. Aivan hurmaava sarja, aivan hurmaavat näyttelijät. Yksityiskohdissa on ollut tsekkaamista, sen on täytynyt olla käsittämättömän massiivinen urakka. Hämmentävää oli, että sarjan nuori prinssi Philip muistuttaa huomattavan paljon tosielämän prinssi Harrya.

On yhtäkkiä elokuu. Selviydyin kesästä hengissä. Tiukkaa teki varsinkin silloin, kun sekä nepsyvalmentaja että psykoterapeutti olivat yhtä aikaa lomalla. Onneksi perheohjaajalla ei ollut kesällä lomaa. Hän kävi kerran viikossa liikuttamassa lapsia ja pyysi minua mukaan voimauttavan valokuvauksen projektiinsa. Suostuin. Poseerasin kukkapuskissa, kotiseutumuseolla ja koiraröykkiöissä, tai pikemminkin yritin olla poseeraamatta. Lopputulosta tuskin tullaan julkisuudessa näkemään. Koirien kanssa metsässä otetut kuvat onnistuivat parhaiten, kun en ehtinyt jäykistelemään ja edellisten sessioiden kuvat nähtyäni ymmärsin pitää suuni kiinni.

Sairauslomaa on elokuun loppuun. Sairauspäivärahapäiviä on jäljellä kuukauden verran. Viime tapaamisella työterveyslääkäri kirjoitti luvallani työkyvyn arviointiin, siihen samaan lomakkeeseen joka täytetään työhöntulotarkastuksissa, etten sovellu nykyiseen työhöni. Lisätietoihin laittoi vielä, että tilanne ei todennäköisesti tule muuttumaan ainakaan seuraavan vuoden aikana. Nyt odotetaan työnantajan seuraavaa siirtoa. Työterveyslääkärin mukaan se on irtisanominen. Esimies ei tiedä sanoa vielä mitään - henkilöstöhallinto on lomalla. Mitä kuntouttavaan työtoimintaan tulee - en ole tehnyt yhtään mitään.

Huomenna alkaa koulu. Vaatteet on katsottu valmiiksi, kenkien jalkaan mahtuminen tsekattu, todistukset allekirjoitettu ja sujautettu reppuihin. Puoliso on taivaan kiitos lomalla nyt. Yksi lapsi pitäisi saada ajoissa bussiin (matkakortti on muistettu ladata) ja kaksi taksiin. Taksikyydit on kilpailutettu, palvelun tuottaja on vaihtunut, reitit ovat vaihtuneet eikä lapsia haeta enää kotipihasta. Noutopaikka on noin kilometrin päässä meiltä, mikä on todella hyvä asia liikunnan kannalta. Ongelmaksi jää vain se, miten lapset saa sinne ajoissa, kun pihaan saaminenkin oli lähes ylivoimaista (ja kuljetusoppilaita oli tuolloin vain yksi). Samoin mietityttää miten muutoksista jumittuva asperger-lapsi saadaan vieraan auton ja kuljettajan kyytiin lainkaan. Olen laatinut itsekseni strategian: puoliso vie lapset taksille ja ajaa taksin perässä koululle. Rohkaisee aspergeria ja ekakertalaista nousemaan taksin kyytiin ja vie ekakertalaisen perille asti luokkaan (tai mihin ikinä pitääkään ekana mennä). Kolmonenhan menee uuteen kouluun, aivan vieraiden ihmisten keskelle. Vaikka kävimme keväällä koululla tutustumassa, luokkakavereita saati opettajaa emme ole nähneet. Niin no, emme tiedä onko opettajaa olemassakaan. Keväällä ei ollut. Olen odotellut jonkinlaista Wilma-viestiä siitäkin asiasta. Taksinkuljettajalta odotan puhelua selvittääkseni missä tarkalleen ottaen pitää olla ja moneltako. Voi olla että hänellä on aika monta puhelua puhuttavana tänään.

Ysiluokalle menevän esikoisen lukujärjestys on Wilmassa niin kuin pitääkin. Kuudesluokkalaisen ekasta koulupäivästä tiedetään, että se alkaa kasilta ja kaksi ensimmäistä tuntia on liikuntaa. Pikajuoksua. Kolmasluokkalaisen koulupäivästä ei tiedetä mitään muuta kuin että sekin alkaa kasilta. 

Mainitut koululaiset ja puoliso eivät tosin ole vielä Suomessakaan.

Klassikkopelargoni 'Appleblossom Rosebud'

Nojailua

Viidesluokkalaisen erityisopettaja pääsi tällä kertaa mukaan sairaalan verkostopalaveriin. On hienoa ja arvokasta, että hän osallistui. Nautin, kun lääkäri saa tuoreen tiedon suoraan opettajalta, ilman välikäsiä. Liikutun, kun näin moni ihminen tekee töitä lapseni hyväksi. Koulu sujuu monelta osin todella hyvin ja tähän asti omissa oloissaan viihtynyt lapsi on keväällä alkanut jopa osallistua suosittuun välituntileikkiin, polttopalloon. Pienessä päässä kehittyy kuitenkin mystisiä jumeja. Lapsi on päättänyt, että maanantait ovat huonoja päiviä. Niinpä hän ei suostu maanantaisin tekemään koulussa mitään. Hän on päättänyt, että kouluruoka on pahaa. Niinpä hän ottaa vain näkkärin ja lasin maitoa. Teen hänelle eväät aivan kuin äitini aikoinaan minulle. Hän on päättänyt, että uskonto on syvältä. Siis myös oppiaineena. Niinpä hän ei suostu koskemaan ussankirjaan ja nappasi kokeesta nelosen. Nähtävästi päädymme erottamaan hänet kirkosta, jotta hän voi siirtyä opiskelemaan elämänkatsomustietoa. Hän on luvannut opiskella sitä. Murrosikä on myös tyhmä ja jyrkästi kieltäydyttävä asia. Sen kanssa meille voi tulla vielä hiki, siitä kun ei voi erota.

Mainitsin palaverissa tokaluokkalaisen koulukiusaamisesta. Suunsoitosta ja nimittelystä. Nyt kun kuulin asiasta toisen lapsen äidiltä, kävi selväksi, ettei ole kysymys pelkästään siitä että lapseni kokee (äitinsä tavoin) asiat itseensä kohdistetuiksi silloinkin kun ne eivät sitä ole. Nepsyvalmentaja¹ tarttui asiaan heti ja kertoi, että lapsi on puhunut siitä myös hänelle. Valmentaja pyysi opettajan puhelinnumeron ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, hän oli sopinut tapaamisen koululle. Valmentaja, kiusaajat, kiusatut ja erityisopettaja kokoontuivat ja keskustelivat kiusaamisesta. Minun ei tarvinnut kuin nojautua taakse ja huokaista syvään. Valmentaja sanoi, että jos tällä palaverilla ei ole toivottua vaikutusta, seuraavaan kutsutaan kiusaajien vanhemmat mukaan. Enempää emme ehtineet asiasta keskustella, kun hän jo kiiruhti viemään lapset uimaan. Pitkään ja riemullisesti he polskivat 15-asteisessa vedessä. Minä nojauduin taakse ja huokaisin syvään. Seuraavana iltana isä vei lapset uimaan. Kiitän siitä, että uimakelpoinen ranta on näin lähellä.

Aamuisin en ole nojaillut taakse. Huokaillut kylläkin. Adhd-lapsi vie viimeisetkin mehut. Herätys klo 7, lapsi nousee hyvässä lykyssä rapsuttelun ja selkähieronnan jälkeen klo 7.30, ehkä pesee hampaat ja syö puuron kun minä syötän. Pukeutumiseen menee muistuttelemalla seuraavat puoli tuntia, muistuttelematta seuraavat puoli vuotta. Tänään sain lapsen ovesta pihalle klo 8.23, koulu alkaa klo 8.30 ja matkaan menee määrittelemätön aika, minimissään 20 minuuttia. Taivas, armahda. Mikään diagnoosi ei selitä tätä. Mikään muukaan ei selitä tätä. Lapsen järjessä ei ole vikaa. Kuulossakaan ei ole. En kerta kaikkiaan ymmärrä enkä varsinkaan jaksa. Adhd-sopeutumisvalmennuskurssi tulee tarpeeseen.

Sitä ennen on kuitenkin asperger-sopeutumisvalmennuksen jälkimmäinen jakso, viisi päivää poissa kotoa. Yksi naapuri on nakitettu kastelemaan taimet ja kissat. Toinen on luvannut hoitaa koirat niin että ne asuvat työpäivän ajan kotonaan ja illat ja yöt heillä. Olisipa kissanluukku ja koiranluukku. Ja ruokinta-automaatit kuin lehmillä navetassa.

Floran ja faunan osalta asiat ovat siis jotakuinkin kunnossa. Erityislapset ja teini eivät ainakaan ääneen vastusta reissua. Puoliso on onnellinen saadessaan huilata viikon töistä ja päästessään valmiiseen ruokapöytään. Minä sen sijaan en mitenkään jaksaisi mennä. Olla sosiaalinen. Keskustella ja askarrella ja ties mitä. Vaikka on tuttu paikka ja mukaviksi havaitut ihmiset. Kunpa voisi vain heiluttaa perheen matkaan ja huljua viikon yksin kotona. Sillä pian, aivan pian loppuvat nämä lyhyetkin hengähdystauot, koulupäivän mittaiset.

Koulujen kesälomasta selviytymiseni avainhenkilöt ovat nepsyvalmentaja ja kunnan perheohjaaja. Ainakaan jälkimmäisellä ei ole paljonkaan kesälomaa.

Nuori etäpsykiatrini on nähtävästi tehnyt lähetteen endokrinologille, sillä sain keskussairaalan sisätautiosastolta kutsukirjeen. Kävinpä siis eilen sekä työterveyden että keskussairaalan määräämissä verikokeissa. Sairaala oli ohjeita antaessaan unohtanut, ettei maaseudun labroissa olla töissä joka päivä. Labrahoitaja ilmoitti ensi töikseen että minun on käytävä sairaalassa otattamassa osa kokeista. Sitten hän päätyi kuitenkin yrittämään, ehtisikö sekä lingota että jäädyttää näytteen työpäivänsä puitteissa. Jos näyte ei ole kunnolla jäässä, se menee pilalle kierrellessään ympäri maaseutua. Nähtävästi jäädyttäminen kuitenkin tällä kertaa onnistui. Valtaosa 20 arvosta näkyy jo kanta.fi:ssä ja kaikki ovat viitearvojen sisällä. Kilpirauhasarvotkin: T3 5,4; T4 12,3 ja TSH 0,45.

¹https://sannisshining.fi/nepsy-valmennus/

Sitaatteja

Sosiaalitoimen palaverissa tuli odotettavissa ollut kuolonisku perhekuntoutukselle. Sen sijaan erityislapsillemme myönnettiin ammatillinen tukihenkilö vuodeksi, kummallekin. Tuttu ihana tukihenkilö käy meillä tästälähin kaksi kertaa viikossa. Ja kunnan oma perheohjaaja yhtenä aamuna. Jään nojailemaan koululääkärin vankkaan mielipiteeseen perhekuntoutuksen jatkamisen välttämättömyydestä ja odottelemaan mitä kunnan lääkinnällisen kuntoutuksen työryhmän taholta kuuluu. Palaverin päätteeksi perheohjaajat halasivat, hyvästelivät ja itkivät. Minusta ei tuntunut miltään. Vasta seuraavina päivinä ilmestyi tunne. Vatsassa tuntui samalta kuin parisuhteen päättyessä, jätetyksi tullessa.

Työterveyslääkäri oli tyytyväinen keräilemiini verenpainelukemiin ja käyttämääni mittariin. (Onnistuin tekemään kohtuullisen parin viikon kotiseurannan, kun mittari tönötti koko ajan keskellä ruokapöytää.) Koska tyroksiinista ei voi todeta olleen mitään haittaa ja hyvässä lykyssä siitä on ollut hieman hyötyä, annos nostettiin 50 mikrogrammaan. Verenpaineen tarkkailua tulee jatkaa ja kolmen viikon kuluttua käydä verikokeessa. Seuraavaa tapaamista suunnitellaan toukokuun lopulle, ensin lääkärin ja heti perään lääkärin ja esimiehen kanssa. (Sopiva päivämäärä löytyikin jo ja minun oli tarkoitus kuitata että se sopii minullekin, mutta painoin väärästä napista ja keskusteluketju siirtyi sähköpostin arkistoon, jota en löydä poikkeuksellisen kärsivällisistä etsinnöistä huolimatta.)

Lääkäri kysyi (kuten monesti aiemminkin) miten todennäköisenä pidän, että voisin palata "nykyiseen" työhöni. Olemassaolevaan virkaani. Aika paljon pitäisi tapahtua. Toimitilojen ja työtehtävien pitäisi muuttua jotta pystyisin palaamaan. Osan henkilöstöstäkin pitäisi vaihtua, jotta haluaisin palata, tuumin itsekseni. 

Kahdelta viime tapaamiselta omakannasta otteita työterveyslääkärin merkinnöistä:

"Perhetilanteen haastavuus kuvautuu nyt hyvin. Kuvauksen perusteella ymmärrettävissä, että perhe imee energiaa. Kuvaa selvästi alentuneen stressinsietokyvyn, ei juurikaan siedä vastoinkäymisiä arjessa. Herkästi menee hermot tilanteissa. Miehellään hyvät hermot ja antaa tästä kiitosta miehelleen. Hermostuessaan nopea mielialan romahtaminen. Yleisesti mieliala vaihtelee edelleen, ollut myönteistäkin kokemusta. Selvä krooninen depressio kuvautuu.

Nykytila (status): Depressiivinen, hidastuneisuutta.

"Perhedynamiikka ja tilanteet ovat hyvin huomiointia vaativia ja energiaa kuluttavia. Tällä hetkellä on molemmilla lapsilla ammatillisen tukihenkilön käynnit kerran viikossa ja kunnan kautta tukikäynti kerran viikossa aamutoimien yhteydessä. Toiveissa vielä, että perhetyö saisi jatkoa, jolloin saisi myös itselleen perhearkeen tukea. Oma psykoterapia käynnissä 4 x 45 min kuukaudessa, joista 2 kertaa toteutuu netissä ja 1 kerta yhdistettynä fyysisenä vastaanottona 1.5 tuntia.

Lääkitys tarkistettu : Cardace 10 mg 1x1, Bisoprolol 2.5 mg 1x1, Escitalopram 10 mg 1x1, Pregabalin 300 mg 1x2, Voxra 300 mg 1x1 ja Thyroxin 0.025 mg 2x1.

Perusmieliala jo pitkään depressiivinen ja toimintakyky arjessa huomattavan rajoittunut.

Nykytila (status): Verenpaine omalla mittarilla : 122 / 88 ja 138 / 88 sekä auskultoiden : 132 / 98. Yt hyvä, orientoitunut. Looginen, rauhallinen. Antaa pitkäaikaisesti väsyneen ja depressiivisen vaikutelman."

Mietin monenlaisia taloudelliseen ja psyykkiseen selviytymiseen liittyviä asioita, joiden selvittämiseen tarvitsisin perheohjaajan tukea, jota minulla ei enää ole. Minulla on Kevan ammatillisen kuntoutuksen päätös, joka on voimassa vielä syksylläkin. Mutta onko se voimassa muuhunkin kuin puutarha-alan työhön. Mikä voisi olla sellainen työ, johon pystyisin ja jossa jaksaisin. Mistä sellaisen voisi löytää. En jaksa edes mennä työvoimatoimistoon. Pillahtaisin vain itkuun. Voinko joutua työttömyyspäivärahan suhteen karenssiin, kun työnantaja purkaa virkasuhteen sairauteni vuoksi. Miten pärjään ilman mielenterveystoimistoa ja työterveyshuoltoa, pelkän terveyskeskuksen alati vaihtuvan omalääkärin varassa. Miten sellainen pystyy tekemään tarvittavat lausunnot Kelaan ja ties mille viranomaiselle mikäli sairauteni jatkuu. Miten sellainen pystyy auttamaan minua olotilojeni iskiessä. Buaah, mitä enemmän mietin, sitä toimintakyvyttömämmäksi muutun. Yöunet kaikkoavat kunnes itken itseni uneen.

Kunnan perheohjaaja tuli aamulla. Huuteli eteisestä huomenta. Minä huutelin kylppäristä apua. Yhden lapsen olin saanut hammaspesulle asti puoli tuntia myöhässä. Taksin tuloon 20 minuuttia aikaa. Toinen kiskoi yhä peittoa korville sängyssään. Kyytiläinen saatiin pihalle aikataulussa, läksyt tekemättä. Toinen lähti ohjaajan kanssa kävelemään koululle päin koulun alkamisen aikaan.

Perheohjaaja palasi. Täytimme yhdessä sosiaalityöntekijän ehdottaman ryhmätoiminnan hakulomaketta. Sosiaalityö sitoutuu kustantamaan lystin, jos pääsemme mukaan. Pienin lapsi lähtisi mukaan riemurinnoin, kuulemma jopa yksin. Isommallekin toiminta luultavasti sopisi hyvin, jos hänet vain saisi hyväksymään ja tottumaan. Lomake herätti kysymyksiä. Ohjaaja ehdotti että soittaisin ja kysyisin. En soita, sanoin. Ohjaaja soitti.

Tyroksiini vai superpähkinä

Työterveyslääkäri kirjoitti sairausloman 31.8.2018 asti. Toimintakykyni näyttäytyy hänelle kovin heikkona. Niin kauan kuin kaikki menee hyvin eikä mistään tarvitse stressaantua, pärjään hienosti. Työelämä vain ei ole sellaista. No, eikä elämä ylipäänsä. Kun pienikin takku osuu kohdalle, toimintakykyni valuu viemäristä. Lannistun täysin. Puoliso oli mukana vastaanotolla. Lääkäri kiitteli kovasti ja oli hyvillään, vaikken minä huomannut että puoliso olisi koko aikana osallistunut keskusteluun kahta lausetta enempää. Enkä myöskään huomannut keskustelua perheen dynamiikasta.

Lääkäri ehdotti tyroksiinikokeilua, jonka aloitinkin saman tien 25 mikrogramman annoksella. (Vaikken edes ollut lukenut Risulinnun kiintoisaa kommenttia ennen kuin tänään.) Ensimmäisenä tyroksiinipäivänä leikkasin kuusiaidan. Pensassaksilla. Toisena päivänä siivosin terassin ja lahjoitin runsaalla kädellä roinaa nurkista Facebookin roskalavaryhmässä. Kolmantena päivänä siivosin pihan. Koko pihan. Tänään - ja tämä on hämmästyttävin kaikista - osallistuin perheen kanssa sukulaisten juhliin puolentoista tunnin ajomatkan päässä kotoa. Jaksoin siis ensinnäkin kantaa itseni ja toiseksi pyydystää ja pukea lapset sekä uhkailla ja kiristää heidät kyytiin. Ja kuunnella kolme tuntia taukoamatonta "mähaluankotiin"-vinkunaa.

Vointi on parempi, olen toimeliaampi, en tarvitse sänkyyn vetäytymisiä kesken päivän. Voihan se tietysti johtua ensimmäisistä lämpimistä keväisistä päivistäkin. Verenpaine ja syke ovat samalla ihan hyvällä tasolla kuin ennen tyroksiinin aloitusta eikä muitakaan haittavaikutuksia ole ilmennyt. Kahden viikon päästä kontrollikäynti ja mahdollisesti annoksen tuplaus. Olen toiveikkaalla mielellä. Samalla muistan kuitenkin sen, ettei tämä ole ensimmäinen kerta kun kokeilen tyroksiinia. Minähän popsin sitä ainakin puolet opiskeluajastani enkä huomannut sen erityisemmin auttavan tai pois jättämisen heilauttavan vointiani mihinkään suuntaan.

Tänään juhlissa sain hämmästyttäviä, yllättäviä ilouutisia. Oho, sanoin, minulta on tainnut jäädä joku jakso näkemättä. Koko kausi, nauroi sukulainen. Lämpö läikehtii sydämessä ja hymy karehtii huulilla vieläkin.

Viime viikolla perheohjaaja neuvoi ja kuopus teki täytekakun valmiiseen pohjaan. Siitä tuli kaunis ja herkullinen. Juhlistimme yhden ajanjakson päättymistä. Perheohjaajat olivat yhdessä kirjoittaneet perheellemme kirjeen. Yksi heistä luki sen meille ääneen ja itki. Moneen otteeseen on aiemminkin mainittu, miten hienoa perheemme kanssa on työskennellä, kun olemme mukana ja otamme tarjotut ideat ja avun vastaan. Se ei ole itsestäänselvyys. Saatan vielä palata tuon kirjeen kauneimpiin lauseisiin.

Uutta viikkoa kohti. Maanantaina menen kuopuksen kanssa vaihteeksi sairaalaan tapaamaan (hänelle uutta) lääkäriä. Keskiviikkona on psykoterapia. Perjantaina on sosiaalitoimen ja perheohjaajien palaveri meillä kotona. Perheohjaajat ehdottivat että lapsetkin osallistuisivat. Ei, sanoo asperger-lapsi. Menette sen verran myöhemmin kouluun. Ei, sanoo as-lapsi. Pääsette perheohjaajien kyydillä. Ei, sanoo as-lapsi. Ammatillisesta tukihenkilöstään hän käyttää nimitystä hyypiö.

Pyysin hernekeitolta anteeksi

Taas on rampattu kaupungissa. Joka päivä tällä viikolla. Maanantaina sairaalassa miehen kanssa. Tiistaina optikolla lapsen kanssa. Keskiviikkona sairaalassa lapsen kanssa. Torstaina työterveyslääkärillä. Samalla reissulla myös labrassa ja lapsen kanssa koululääkärillä.

Kotonakin olen pitänyt vastaanottoa. Tiistaina otin vastaan psykoterapeutin netin välityksellä ja keskiviikkona klo 7.30 kaksi perheohjaajaa ihan tuossa keittiön pöydän ääressä.

Maanantaina sairaalassa vanhempien tukikäynnillä kerroin miten olin uhkaillut lapsia huostaanotolla. Sinä aamuna yksi nukkui pommiin ja myöhästyi koulusta tunnin, toinen oli pienessä kippurassa ruokapöydän alla ja huusi olevansa sairas, kolmas makasi sohvalla kunnes putosi makaamaan lattialle. Olin aivan hilkulla antaa periksi ja mennä itsekin lattialle maate mutta äidyin sitten keuhkoamaan että jos minä en saa teitä kouluun, teille etsitään sellainen koti joka saa. Ja kai siinä on totuuden siemen: tehostetut tukitoimet meillä jo on, mikä muukaan se seuraava keino on, jos minä lopun. Sairaalan keskustelukumppanimme olivat sitä mieltä että tämän sammakkoni olisi hyvä pomppia sosiaalitoimen korviin. Kaiken kaikkiaan he toivat esiin painokkaan mielipiteensä nepsyvalmennuksen aloituksen ja perhekuntoutuksen jatkamisen puolesta. Nyt kun on saatu valoa näkyviin tunnelin päähän, ei ole aika sanoa että morjens, jatkakaa siitä keskenänne. Hyvähän heidän on huudella kun ei ole heidän rahoistaan kyse.

Perheohjaajat muistuttivat että pitää olla armollinen itselleen. Jos lapset saavat rakkautta, huolenpitoa ja - unohdin jo mikä se kolmas kaunis sana oli - niin huostaanotolle ei ole mitään tarvetta. Minä siihen että joojoomutku yhteiskunnalla on vaatimuksensa. Lapset pitää saada kouluun. He siihen että oletkos saanut. Minä että no joo. Mutta vaikeaa se on. Lapset eivät väsy ja nukahda iltaisin ajoissa koska eivät ulkoile. Ja he eivät ulkoile, koska minä en jaksa ajaa heitä pihalle. Perheohjaajat muistuttivat että kun sulla on tässä adhd-lapsi, asperger-lapsi ja teini niin on erinomainen suoritus kun kaksi heistä on ajoissa ja kolmas melkein ajoissa koulussa melkein joka päivä. Ja että jos ongelmia on ollut kaksi vuotta, kuntoutuminen kestää ainakin neljä vuotta. Jahuu. He kirjoittavat lausunnon jossa suosittelevat työnsä jatkumista kunnan perheohjaajan työparina.

Koululääkärintarkastuksessa asperger-lapsi (joka vielä eilen ilmoitti ettei aio tulla lainkaan) istui ensin mytyssä tuolilla mutta valtaosan ajasta pyöri ympyrää selällään lattialla. Lääkäri oli äärimmäisen lempeä ja kärsivällinen, kyseli, kehui ja kannusti ja ihmeen kaupalla sai katsottua silmät ja ryhdin ja kuunneltua sydämen. Lapsi vastasi enimmäkseen ääntelemällä ja elehtimällä, puhetta ei juuri kuultu. Lääkäri kysyi missä terapiassa lapsi käy (ei missään!) ja kertoi olevansa mukana siinä mystiseltä kuulostaneessa kunnan lääkinnällisessä kuntoutustyöryhmässä, joka päättää nepsyvalmentajan saamisesta. Hän oli vahvasti sitä mieltä ettei nepsyvalmentaja riitä vaan myös perhekuntoutukselle on välttämättä saatava jatkoa. Pyysin hänet mukaan seuraavaan sairaalan verkostokokoukseen ja annoin nivaskan nimiä ja yhteystietoja. Miten ihmeessä meille (tai kenellekään meitä tukevalle taholle) ei ole aiemmin tullut mieleen ottaa koululääkäriä mukaan tähän remmiin.

Optikkoreissulla mukanani ei ollut lattialla pyörivää vinkuvaa hahmoa vaan älykäs, hauska ja huumorintajuinen verbaaliakrobaatti. Sama lapsi.

Sama lapsi myös järkyttyi kun kerroin että mielestäni hernekeitto on pahaa. Hän jätti syömisen kesken ja paineli omaan huoneeseensa. Aikanaan hänkin palasi huomauttaen tuohtuneena ettei voi enää syödä hernekeittoa koska äiti sanoi että se on pahaa. Tilanne laukesi vasta kun pyysin anteeksi sekä lapselta että keitolta. Luulin tuntevani lapseni hyvin, mutta tämä välikohtaus yllätti. Vaikka yleensä tuntuu siltä, ettei äidin puheilla ole mitään merkitystä, näköjään niillä joskus on.

Työterveyslääkäri jaaritteli jotain perhedynamiikasta ja kyseli kodin ulkopuolisista aikuiskontakteista. Kaikki nekin liittyvät jollain tavoin lapsiin ja perheeseen. Muutaman kerran vuodessa tapaan puutarhaharrastajia ja ne ovatkin vuoden parhaita päiviä. Seuraavalla tapaamisella vajaan kahden viikon päästä selviää sairausloman jatko. Varattiin pitkä vastaanottoaika ja puoliso on tervetullut mukaan jos haluaa. Siihen mennessä on saatu myös verikoetulokset. Nuori psykiatrini nimittäin otatti vastikään kilpirauhaskokeet vaikka endokrinologi viime konsultaatioyrityksellä nauroi hänet pihalle. Näistä tuloksista työterveyslääkärikin on hyvin kiinnostunut ja kertoi että voimme tehdä lääkityskokeilun pienellä annoksella vaikka vajaatoimintaa ei olisi. Eikä sitä ole. Koetuloksia ropisi jo kännykkään:

• B-Leuk 6.5
• B-Hb 134
• B-Trom 266
• P-T4-V 9.7
• P-TSH 0.97

Kaikki normaalin rajoissa. T3 kestää pitempään, vastaus ei välttämättä tule vielä ensi viikollakaan pääsiäisen pyhien vuoksi.

Kaikille yllä mainituille lääkäreille, sairaanhoitajille, ja ohjaajille kuvailin vointiani tikapuuvertauksella: jokainen tukitapaaminen on yksi piena. Katson kalenterista milloin on seuraava ja sen kalenterimerkinnän voimin ponnistelen ja kurkotan siihen päivään asti.