Osaankohan minä nyt sairastaa oikein. Pitäisi relata eikä niin kauheasti kelata. Pitäisi tehdä psykologin antamia tietoisen läsnäolon harjoituksia, altistaa itsensä niille joka päivä. Pitäisi olla itselleen lempeä ja hyväksyvä. Ajatukset menivät metsässä omia polkujaan, mietin miksi toiset meistä näyttävät jaksavan vaikka mitä kun taas toiset ovat tällaisia oman elämänsä haperoita. Elämäni on aina ollut aika helppoa, sujunut enimmäkseen toiveitteni mukaisesti, ei suuria tragedioita, ei sairauksia, ei erityislapsia, ei väkivaltaa, ei alkoholismia, ei yksinhuoltajuutta eikä enää edes allergioita. Siisti sisätyö sivistyneessä ilmapiirissä. Kuinka edes kehtaan uupua, onko minulla muka joku oikeus olla masentunut!
Iltapäivällä kahlasin menneen kesän perennojen keskellä keräämässä siemeniä kun työkaveri soitti. Olisi pitänyt muistaa jokin työasia viime keväältä. Hetkessä pääni ympärille kiertyi piukka vanne. Stressihormoni kohisi korvissani. Sain kiristymisen katkaistua hengitysharjoituksilla, mutta säikähdin sen voimakkuutta. Kykenenkö kahden viikon kuluttua enää avaamaan työpaikan oveakaan? Olenko luonut itsensä toteuttavan profetian? Perheen pärjääminen on kiinni jaksamisestani, en missään nimessä saa joutua työkyvyttömäksi tai olemme hukassa. Katkeanko juuri siksi, että on pakko jaksaa?
Lääkityksen ensimmäinen viikko mennään puolella annoksella, jotta kroppa tottuisi ilman kohtuuttomia sivuoireita. Lääke saattaa aiheuttaa flunssan kaltaisia oireita. Niitä onkin, mutta koko perheellä. Päätä vähän särkee, eivät auttaneet päiväunet eikä iltakävely. Lisää nappia naamaan ja nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti