Koululla. Asuntolassa. Netissä ekaa kertaa läppärin ja kännykkäliittymän avulla. Ja puolison ja yhden ystävän avulla. Viidenkympin läppäri tuli hankittua loppuvuodesta opinnäytetyön tekemistä varten. Mies vaihtoi siihen käyttöjärjestelmän ja tunki sen sisuksiin jotain roinaa lisää. Toistaiseksi työ ei ole edennyt sanallakaan. Löysin sentään viikonloppuna muistitikun, jossa tekeleeni on. Tämä viikko tehdään liiketoimintasuunnitelmaan olennaisesti liittyvää viljelysuunnitelmaa ja siihen olennaisesti liittyviä kasvikohtaisia viljelykaavioita. Kaaviot sain tänään valmiiksi. Luulisin. Päädyin perennapuolelta yksivuotisiin koristekasveihin, koska perennoista en löytänyt sitäkään vähää tietoa. Kävelevä perennatietokirjani on vuorotteluvapaalla.
Taivahan onneksi yksi päivä käytetään orvokin kylvöön.
Kirjallisten koulutöiden tekeminen takkuaa siis tavallistakin enemmän. Luultavasti siksi, että subjektiivisesti arvioiden masennus on pahentunut. Jaksaminen menee alamäkeä ja luisto on hyvä. Sain vastikään kiireellisen lähetteen psykiatrille, joka toivottavasti ainakin päivittää mielialalääkkeet. Tai jotain. En tiedä mitä. Terapia tulisi tarpeeseen mutta on käytännössä aika vaikea toteuttaa, kun asun siellä sun täällä. Sairauslomakaan ei oikein tule kysymykseen: kotona vointi on huonompi kuin koulussa.
Teoriaopintoja on jäljellä vajaat viisi viikkoa ja niistä kolme on etäopintoja. Hiihtoloman jälkeen alkaa työssäoppiminen. Kun se syyskuussa loppuu, koulukin loppuu. Jo vähän aiemmin pitäisi tietää mitä tekee. Sen miettiminen nostaa stressipisteitä ja kelkkakeli senkun paranee. Mitä vaihtoehtoja minulla on? Järkevin vaihtoehto on palata virkatyöhön vähintäänkin talvikuukausiksi, sillä puutarhurin töiden saaminen lokakuusta alkaen on hippasen epätodennäköistä. Houkuttelevin vaihtoehto on irtisanoutua virasta saman tien ja jäädä etsimään puutarhurin töitä. Valinta ei olisi vaikea, jos olisi perheelle elanto. Puolisolla on viimein vakituinen työ (viiden kuukauden koeajalla) mutta palkka ei varsinaisesti hivele taivaita. Valinta ei olisi vaikea myöskään jos pääni olisi kunnossa. Kävelisin toimistoon ja kuittaisin ihan kohtuullisen palkkani loppuvuoden osalta melkoisen pienellä veroprosentilla. Ajattele mitkä näkymät: perheen molemmat aikuiset ansiotyössä! Sellainen tilanne meillä on ollut viimeksi vuonna 2003.
Ja vieläkin aiemmin pitäisi tietää millä elämme kesän ja syksyn. Aikuisopintorahani loppuu toukokuuhun.
Ja vieläkin aiemmin pitäisi tietää millä maksamme asuntolainan, kun lyhennykset alkavat helmikuun alusta. Vieläkö saisimme lyhennysvapaata?
Kaiken tämän miettiminen tuntuu ylivoimaiselta, on kuin tumma, korkea pystysuora seinä edessäni. Ja sitten, yhtäkkiä, kun koko perhe on ruokapöydän ääressä, kaikki syövät tyytyväisinä, sama ruoka kelpaa jokaiselle eikä kukaan pelleile, provosoi eikä kilju, kaikki huolet ovat pois pyyhkäistyt ja pienen tuokion verran sieluuni paistaa aurinko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti