Erikoinen päivä

Kutsua lääkärille ei ole kuulunut mutta olo on silti hiukan valoisampi. Kävin vuodattamassa huoleni koulutusohjaajalle, joka lupasi auttaa itse ja järjestää käytännön apua siltä osin kuin pystyy. Aloin arvostaa kyseistä ammattikuntaa ihan uudella tavalla kuultuani hänen kysyvän

Oletko mahdollisesti aika vaativa itseäsi kohtaan?

vaikka olin vasta pääsemässä valittamisen alkuun. Muutenkin hän tuntui olevan heti kartalla ja kyselevän oikeita kysymyksiä. Väitti ettei kirjallisia tehtäviä tarvitse ottaa niin vakavasti, vähempikin työ niiden eteen riittää.

Viljelysuunnitelma nytkähtikin olennaisesti eteenpäin, kun sain apua ihan oikealta kasvihuoneyrittäjältä. Helpotti kummasti. Liiketoimintasuunnitelmaa en ole vilkaissutkaan tämän etäviikon aikana. Olen laiskotellut. Nukkunut yötä päivää. Arvelin, että se saattaa auttaa olotilaan. Taisin olla oikeassa.

Asuntolainalle saatiin taas yksi vuosi lyhennysvapaata. Kannattavaa liiketoimintaahan se pankin kannalta on, mikäs ettei. Korot ovat kuitenkin koko ajan kopisseet ajallaan.

Väsymys, masennusoireet, painonnousu jne. eivät välttämättä johdu kilpirauhasen vajaatoiminnasta mutta niillä voi silti hyvinkin olla tekemistä kilpirauhashormonin kanssa: soluissani ei ehkä ole riittävästi reseptoreita hormonille. Ei vastaanottoa. Mitä todennäköisimmin olen ns. säästöliekkitilassa. En nyt ala sönkätä aiheesta enempää, kun asiat löytyvät oikein ja selkeästi esitettyinä jo mainostamastani Kaisa Jaakkolan kirjasta Hyvän olon hormonidieetti. Hyvin motivoiva kirja. Ensimmäiset asiat joihin ryhdyn on 

*riittävä nukkuminen
*verensokerin heilahtelun hillintä ruokavaliolla
*päivittäin D3-vitamiini, Omega 3 -kalaöljykapselit, magnesiumtauraatti (iltaisin) ja sinkki

Jääkaappiin on ilmestynyt paljon vihreitä asioita ja rahkaa, kuivakaappiin pellavansiemeniä ja linssejä. Pakastimen marjavarasto hupenee niin että ropina käy. Suolistobakteerikanta pitää saada kuntoon, siksi ruokalusikallinen hapankaalia joka päivä. Maksaa pitää avittaa, siksi parsakaalia ja vihreää teetä. Ja niin edelleen. Kysyin puolisolta tuntuuko hänestä koskaan että menen äärestä laitaan. Kyllä, todellakin. Mutta näyttää siltä että hän on pikkuisen lähtemässä mukaan.

Tänään oli erikoinen päivä. Esikoinen kokkasi kotona ensi kertaa: laittoi päivälliseksi spagettia ja jauhelihakastiketta. Hänellä on seiskaluokalla kotitaloutta ja mikä yllätys, hän on innostunut siitä. Itse tehdyt ruuat ovat ihan sairaan hyviä. No juu, tämä ainakin oli. Teini aikoo ottaa kotitalouden myös kasiluokalle valinnaisena. Lukija ei ehkä osaa ihmetellä tätä riittävästi ennen kuin kerron, että kyseessä on entinen pullasorsa ja nirsoilun maailmanmestari. 

Keskimmäinen muru, kieltäytymisen maailmanmestari, tyhjensi tiskikoneen iloisesti hyräillen - raivottuaan tietenkin ensin ettei tyhjennä ollenkaan, ei tyhjennä kuin yläkorin ja ettei edes tiedä mihin mikäkin astia kuuluu. 

Puoliso laittoi iltapalaksi rahkapannarin takariviin unohtuneesta maitorahkasta, joka oli parasta ennen viime marraskuuta. Meillähän ei ruokaa heitetä pois ennen kuin se itse kävelee. Pannari oli taivaallisen hyvää.

Ja mitä minä tein sillä välin kun perhe uurasti? Hoivailin pari tuntia pelargonikokoelmaani talvetustilassa ja luin tuoreen puutarhalehden. Siinä on pitkä juttu pelargoneista.

Eka kerta

Koululla. Asuntolassa. Netissä ekaa kertaa läppärin ja kännykkäliittymän avulla. Ja puolison ja yhden ystävän avulla. Viidenkympin läppäri tuli hankittua loppuvuodesta opinnäytetyön tekemistä varten. Mies vaihtoi siihen käyttöjärjestelmän ja tunki sen sisuksiin jotain roinaa lisää. Toistaiseksi työ ei ole edennyt sanallakaan. Löysin sentään viikonloppuna muistitikun, jossa tekeleeni on. Tämä viikko tehdään liiketoimintasuunnitelmaan olennaisesti liittyvää viljelysuunnitelmaa ja siihen olennaisesti liittyviä kasvikohtaisia viljelykaavioita. Kaaviot sain tänään valmiiksi. Luulisin. Päädyin perennapuolelta yksivuotisiin koristekasveihin, koska perennoista en löytänyt sitäkään vähää tietoa. Kävelevä perennatietokirjani on vuorotteluvapaalla.

Taivahan onneksi yksi päivä käytetään orvokin kylvöön.

Kirjallisten koulutöiden tekeminen takkuaa siis tavallistakin enemmän. Luultavasti siksi, että subjektiivisesti arvioiden masennus on pahentunut. Jaksaminen menee alamäkeä ja luisto on hyvä. Sain vastikään kiireellisen lähetteen psykiatrille, joka toivottavasti ainakin päivittää mielialalääkkeet. Tai jotain. En tiedä mitä. Terapia tulisi tarpeeseen mutta on käytännössä aika vaikea toteuttaa, kun asun siellä sun täällä. Sairauslomakaan ei oikein tule kysymykseen: kotona vointi on huonompi kuin koulussa. 

Teoriaopintoja on jäljellä vajaat viisi viikkoa ja niistä kolme on etäopintoja. Hiihtoloman jälkeen alkaa työssäoppiminen. Kun se syyskuussa loppuu, koulukin loppuu. Jo vähän aiemmin pitäisi tietää mitä tekee. Sen miettiminen nostaa stressipisteitä ja kelkkakeli senkun paranee. Mitä vaihtoehtoja minulla on? Järkevin vaihtoehto on palata virkatyöhön vähintäänkin talvikuukausiksi, sillä puutarhurin töiden saaminen lokakuusta alkaen on hippasen epätodennäköistä. Houkuttelevin vaihtoehto on irtisanoutua virasta saman tien ja jäädä etsimään puutarhurin töitä. Valinta ei olisi vaikea, jos olisi perheelle elanto. Puolisolla on viimein vakituinen työ (viiden kuukauden koeajalla) mutta palkka ei varsinaisesti hivele taivaita. Valinta ei olisi vaikea myöskään jos pääni olisi kunnossa. Kävelisin toimistoon ja kuittaisin ihan kohtuullisen palkkani loppuvuoden osalta melkoisen pienellä veroprosentilla. Ajattele mitkä näkymät: perheen molemmat aikuiset ansiotyössä! Sellainen tilanne meillä on ollut viimeksi vuonna 2003.

Ja vieläkin aiemmin pitäisi tietää millä elämme kesän ja syksyn. Aikuisopintorahani loppuu toukokuuhun. 

Ja vieläkin aiemmin pitäisi tietää millä maksamme asuntolainan, kun lyhennykset alkavat helmikuun alusta. Vieläkö saisimme lyhennysvapaata?

Kaiken tämän miettiminen tuntuu ylivoimaiselta, on kuin tumma, korkea pystysuora seinä edessäni. Ja sitten, yhtäkkiä, kun koko perhe on ruokapöydän ääressä, kaikki syövät tyytyväisinä, sama ruoka kelpaa jokaiselle eikä kukaan pelleile, provosoi eikä kilju, kaikki huolet ovat pois pyyhkäistyt ja pienen tuokion verran sieluuni paistaa aurinko.

Joululomaa lusimassa

Yllätyksekseni huomaan, että tätä blogia lukee vieläkin joku. Vaikkei kukaan sitä oikeastaan edes kirjoita. Vaatisi rauhaa ja keskittymistä, joka on hukassa, kuten kaikki muukin omaisuuteni useimmiten. Kiitos kumminkin sinulle, urhoollinen lukijani.

Joululoma tuli tarpeeseen, vaikka oma uuvuttavuutensa siinäkin on. Juuri ennen lomaa sairastimme flunssan koko perhe, minä viimeisenä. Ja jo sitä ennen väsähdin jatkojalostustunneilla henkisesti niin, että jouduin poistumaan kesken päivän ja pitämään pari rokulipäivää. Väitän olleeni välillä paremmassakin kunnossa kuin nyt. 

Lääkitys on muuttunut sen verran, että tyroksiini jäi pois, koska julkisella puolella sitä ei minulle kirjoiteta eikä yksityiselle menoon ole resursseja. Katsotaan parin kuukauden kuluttua, miltä veriarvot näyttävät. Beetasalpaajat tuottivat paremmat verenpainelukemat kuin minulla on ollut vuosikymmeniin, joten niiden kanssa jatketaan ilomielin. Mielialalääkitys on ennallaan. Ystävän suosituksesta kalaöljy- ja d-vitamiinikapseleiden uutena kaverina on Ubikinoni koentsyymi Q10. Luettavana on kierrätettyjen terveyslehtien lisäksi Kaisa Jaakkolan kirjat. Kai siinä vointi kohenee, kun noita lueskelen makuuasennossa suklaakonvehteja popsien.

Jostain syystä magnesium unohtuu vielä useimmiten purkkiin, vaikka tämän videon nähtyäni olen vakuuttunut, että juuri siinä olisi avain kaikkeen.

Lapsesta on painava huoli ja omat konstit vähissä. Se todennäköisesti vetää mielialaani rotkon reunaa kohti. Kotielämä on entistäkin kuluttavampaa. Olemme hakeutuneet avun piiriin, mutta apu on ainakin tähän asti ollut lähinnä jonkinlaista hym-hym-hyminää. Viikkoa ennen joulua ja jouluna lapset olivat yhden yön muiden hoivissa. Helpotti hiukan, mutta kovin lyhyitä tuokioita nuo palautumista ajatellen ovat. Puoliso on töissä ja me koululaiset vielä pari viikkoa lomalla. Vielä olen jaksanut ajaa lapset edes hetkeksi pihalle ja ruokkia heidät. Muun ajan ovat hunningolla, toisin sanoen tietokoneella tai kännykällä ja/tai tappelevat keskenään.

Aurinko on paistanut kahtena päivänä. Välitön seuraus: muistin kastella huonekasvit merilevällä, ryntäsin selailemaan siemenkauppojen tarjontaa ja tein muistaakseni kolme tilausta, lähetin yhden omaperäisen siemenkirjeen kierrokselle, käyskentelin (ja pelasin jalkapalloa) puutarhassa ja keksin ilmiselvän ratkaisun pariin kohtaan, joita olen miettinyt vuosikaudet.

Muuten joulunaika on kulunut kuusen alla pyllistellen. Kun aatonaattona menimme joulukuusta ostamaan, kauppiaalla oli jäljellä neljä. Valitsimme kauniin mutta hyvin paksurunkoisen latvakuusen. Kuusenjalkaan ei rungon lisäksi paljon vettä mahdu. Niinpä lisään sitä lähes joka kerta ohi kulkiessani. Koreografiaani osallistuvat poikkeuksetta myös koirat. Kuusi on onneksi siimalla kiinni kattokoukussa.

Koirista muistui mieleeni vastikään kuulemani näppärä niksi. Kun koirasi on vapaana pihalla eikä halua tulla sisään vaikka kutsut sitä, soita ovikelloa. Koira ryntää heti keittiön ikkunaan katsomaan kuka tulee.

 

Loman näännyttämä

Syysloma. Uuvuttavaa. Loputonta. Hirveää. Teinille on tosiaan kasvanut järki päähän, hän tekee niin kuin minä sanon. Sen sijaan kahdella pienemmällä ei ole korvia ollenkaan, olen heille pelkkää ilmaa. Vasta kun lasken 1-2-3... yhdeksikön kohdalla kysytään mitä. Mitä muka pitää tehdä. Miksi. Miks aina mä. En mä osaa. En mä jaksa. Mun jalat/kädet ei toimi. Joka ikinen hammaspesu, pukeutuminen, ateria ja nukkumaanmeno - puhumattakaan ulkoilusta tai kotiaskareista. Kaikki voimani menevät perustoimintojen edes auttavaan pyörittämiseen.

Kymmeneen laskemista on jouduttu käyttämään niin paljon, että koirat alkavat nykyään haukkua jo kakkosen kohdalla.

Ulkoilumme on kävelyä metsässä, tasapainoilua puunrungoilla, hyppelyä rantakiveltä toiselle, kepin heittoa koirille, piilosta, vakoilua. Lapsilla on hauskaa. Mutta ei se auta. Seuraavana päivänä heidän ulos saamisensa on vähintään yhtä vaikeaa.

Takavarikoin kännykät ja piilotin tietokoneen hiiren. Lapset alkoivat lukea ja leikkiä. Eivät kuitenkaan totella. Vasta perjantai-iltana valittivat kun ei ole kännykkää. Lupasin puhelimen sille, joka pesee hampaansa ja pukee yöpuvun päälle. Ja kas, ihme tapahtui! Viidessä minuutissa oli hommat hoidettu ja rauha talossa. Isä ja äiti saivat katsoa Vain elämää.

Tänä viikonloppuna mies on kaveriensa kanssa, lapset viimeinkin lomaperheessä. Ihanaa olla yksin kotona, ihan rauhassa. Neljää Ruusua mukaillen

Nyt on väsyneen äidin vapaapäivä,

kukaan ei tarvitse minua tänään

Tahdon omistaa minulle vuorokauden,

unohtaa pyykit ja tiskivuoren

Olla yk-sis-tään!

Maanantaina kävin omalääkärillä. Ajatuksenani oli lääkkeiden vähentäminen, mutta sainkin entisten lisäksi beetasalpaajat. Pyritään hidastamaan sykettä ja sitä kautta alentamaan verenpainetta. Ensimmäinen lääkäri, joka reagoi älyttömään leposykkeeseeni (80-100) vaikka olen monelle sitä esitellyt. Kokeillaan beetasalpaajia kuukausi ja palataan asiaan. Ensi maanantaina menen verikokeisiin: maksa, munuaiset, suola, sokeri, rasva - niin olikohan tämä lähete vai ostoslista?

Aroniakattaus odottaa peuroja

Terapiasta toiseen

Yksi viikko ihanaa, tehokasta työssäoppimisjaksoa jäljellä. Koko puutarhurikoulutus pitäisi olla tällaista. Oikeaa, monipuolista työntekoa osaavan ohjaajan tehdessä lähistöllä omia töitään, valmiina näyttämään mallia ja vastaamaan kysymyksiin. Koko syksy on ollut poutainen ja lämmin, olemme saaneet tehdä hommia ulkosalla. Toivottavasti pääsen tekemään tulevatkin top-jaksot tässä samassa paikassa, mieluiten myös tässä samassa porukassa.

Selkä on kiukutellut edelleen. Kun ensimmäinen kiputila hellitti, tilalle tuli toinen, laajempi. Selkälihakset lapaluiden alapuolelta ristiselkään asti särkivät viikkokausia yhtälailla levossa ja työssä. Yötä päivää. Ibuprofeenia en enää uskaltanut ottaa korkeiden verenpainelukemien vuoksi. Itkua väänsin ja arvelin että loppuelämä menee näin. Lääkäri kirjoitti lähetteen fysioterapiaan ja määräsi lisäverenpainelääkkeen sekä tulehduskipulääkettä iholle levitettävänä geelinä. Geelillä ei ollut mainittavaa vaikutusta. Suolakääreellä särky hellitti hetkeksi.

Tuskanhikeä tiukkuen laahasin luuni fysioterapiaan. Terapeutti totesi, että luut, nikamat ja välilevyt ovat kohdillaan mutta selkälihakset ovat tulehtuneet. Sain uuden ajan viikon päähän. Siinä välissä ehdin pyrkiä uudelleen kovan kivun takia lääkäriin julkiselle puolelle - ajan olisi saanut kahden vuorokauden kuluttua illalla. Menin yksityiselle, ajan sai niin pian kuin vain kerkesin ajaa paikalle. Lääkäri kirjoitti Voltarenia sisäisesti viiden päivän kuurina. Ja ihme tapahtui: kuuri loppui tänään ja huomaan, ettei selkään satu enää. Tai vielä?

Kuurin aikana kävin toisen kerran fysioterapiassa. Terapeutti veti ikään kuin päätä irti ja kipu tuntui ristiselässä. Lyhyen nikamien manipuloinnin jälkeen uusi pään irrotus eikä kipua enää tuntunut. Ihme homma. Lopuksi sain kymmenkunta akupunktioneulaa selkään ja käsiin. Elämäni ensimmäinen akupunktio. Seuraavana päivänä päätä särki, väsytti ja otsa oli painavan tuntuinen. Luokkakaveri sanoi että kuona-aineet ovat lähteneet liikkeelle. Päässäkö minun kaikki kuonani ovat? No, eipä yllätä. Ankaralla juomisella sain pään kuntoon.

Myös puolison kanssa on käyty muutaman kerran terapiassa puhumassa perheestä ja jaksamisesta. Terapeutteja on kaksi ja he ovat samalla taajuudella kanssamme. Olemme kuulemma mukavaa juttuseuraa, vaikka se ei liene terapian päällimmäinen tarkoitus. Heidän mielestään oma terapiani on jäänyt kesken. Itse olen ollut sitä mieltä koko ajan. Lupasin ottaa asian puheeksi jahka pääsen omalääkärin vastaanotolle.

Koen yhä syyllisyyttä, kannan liikaa vastuuta ja vaadin itseltäni liikaa. Puoliso tekee sen verran kuin jaksaa ja kun tuntee ettei jaksa, ei tee. Minä teen. Jos olen kotona aamulla lasten lähteissä kouluun, pidän itsestään selvänä että keitän heille puuron, huolehdin säänmukaisesta vaatetuksesta ja lähden koirien kanssa saattamaan. Puoliso sen sijaan nukkuu ja antaa lasten lähteä syömättä ja paitasillaan jos eivät itse osaa ottaa leipää ja takkia kaapista.

Puutarhatyöt ovat lykkääntyneet selkäkipujen takia. Tai ehkä enemmänkin selkäkivun aiheuttaman lamaantuneen mielialan takia. Nyt olen kuitenkin saanut valtaosan istutettavista maahan. Verenpisarat odottavat hallaharson alla sitä hetkeä kun puoliso jaksaa virittää niille ripustustangon varaston kattoon. Tomaatti kypsyttelee viimeisiään kasvihuoneessa. Loput porkkanat nostetaan huomenna. Omenapuut on tyhjennetty ja puoliso soseuttanut omput pakkaseen. Valkosipulin viljelystä päätin luopua kun satoa ei tullut tänä vuonna lainkaan, mutta top-paikasta sain tällä viikolla pussillisen pikkusipuleita. Ehkä sittenkin jaksan raivata niille penkin, jos maa ei ole jäässä syyslomaan mennessä.

Tamminen viini

Jossain ihan muualla

Vaikka nykyinen olotilani on "normaali", enimmäkseen suorastaan hilpeä, henkisiä voimattomuuskohtauksia tulee yhä ja keskittymiskyky on käsittämättömän hapero. Ajatus on usein jossain ihan muualla kuin missä sitä tarvittaisiin. Onneksi työssä opitut asiat tuntuvat kuitenkin jäävän kohtalaisen hyvin mieleen.

Tehtävä: Aja valtatietä 12 Rauman suunnasta Tampereen suuntaan ja poikkea matkalla puutarhaystävän luona Sastamalassa. Unohdinko että piti poiketa? Ehei! En unohtanut! Sen sijaan en huomannut koko Sastamalaa. (Kyllä, olen käynyt siellä ennenkin.) Ajoin kahdeksan kilometriä ohi. Palasin, kävin vierailulla ja pois lähteissäni kurvasin tyylikkäästi takaisin tulosuuntaani. Kävin kääntymässä läheisen huoltsikan pihassa ja kun pyrin takaisin tielle, siellä kulki traktori ja sen perässä noin kuudenkymmenen kilometrin jono erilaisia moottoriajoneuvoja ja niiden turhautuneita kuljettajia. Ei ollut kiire minnekään. Enää.

Tämän päivän tehtävä on ajaa rautakaupan, kirpputorin ja kierrätyskeskuksen kautta hakemaan facekirppiksellä varaamiani ilmaisia lastenvaatteita. Viime keväisellä työssäoppimispaikallani ajattelin myös poiketa ostamassa muutaman paljon kehutun kukkasipulin. Lopuksi pitkän listan kanssa ruokakauppaan. Toivota minulle onnea. Kerron sitten mihin päädyin.

Puutarhavarasto-talvetustila pitäisi siivota tänä viikonloppuna. Pelargonien, verenpisaroiden ja sinisarjan on pian aika muuttaa sisätiloihin. Pelargoneja tuli eilisestä kyläpaikasta autokuormallinen lisää. Sain myös läjän perennoja ja niiden siemeniä sekä harjoittelupaikan pomolta eksoottisen näköisen makeakirsikkapuun ja mustaherukkapensaan. Väsyttää. Vettä sataa. Ehkä menenkin koko viikonlopuksi nukkumaan.

Puolen vuoden kuulumiset

Siitä on kauan kun viimeksi onnistuin kirjautumaan sisään bloggeriin. Kun tietokoneet ja niiden pehmot alkavat rissata, minun hermoni kestää noin kaksi sekuntia. Tänään panin esikoisen hommiin eikä mennyt kahta minuuttia, kun hän jo keksi mikä mättää. Minulla on kaksi Google-tiliä ja olen koko ajan yrittänyt päästä sisään sen väärän kautta. Tietenkään en edes muistanut että on toinenkin.

Joitakin asioita lienee tapahtunut maaliskuun jälkeen. Tietenkään en muista paljonkaan. Koetan kaivella sedimenteistä jotain olennaista. Taitaa tulla lyhyt postaus.

Keväällä olin kuuden viikon työssäoppimisjaksolla. Paiskin hommia sekä kasvihuoneessa että perenna-, pensas- ja puukentillä. Oli todella rankkaa ja hyvin hauskaa. Työpäivät sujahtivat huomaamatta, aina sai ihmetellä, että miten kello voi olla jo neljä, vastahan tulin töihin. Rankin urakka oli havukuorman purku. Ison tuijan pienen näköinen juuripaakku painaa melko paljon - viimeistään siinä vaiheessa kun niitä on siirtänyt sata.

Käsien oireilu alkoi samana päivänä kuin työssäoppimisjakso. Aamuisin puuduksissa ja turvoksissa, iltapäiväksi tokenevat. Kipuja ei toistaiseksi ole. Sain tk-fysioterapeutilta lainaksi rannetuet, joita pidän öisin. Ihmeen paljon ne auttavat. Luultavasti kyseessä on alkava rannekanavaoireyhtymä. Saan siis ammattitaudin ennen kuin ammatin.

Autooni tuli kallis vika. Juuri kun tuskailimme mistä saamme luotettavan, kohtuuhintaisen käytetyn tilalle, naapuri tuli kyselemään tietäisimmekö ketään joka haluaisi ostaa hänen autonsa. Oli saamassa työsuhdeauton. Kampesimme hinnan maksukykyämme vastaavaksi ja niin minulla on nyt hyväkuntoinen kymmenvuotias matkaseuralainen. Asioilla on taipumus järjestyä.

Puolison työpesti loppuu elokuun lopussa mutta hänellä on jo kolme vaihtoehtoista työmaata odottamassa. Paremmalla palkalla kuin tähänastinen. Asioilla on taipumus järjestyä.

Pidin kuuden viikon kesäloman. En muista mitä tein, mutta koko ajan hääräsin jotain pihalla. Kaksi viikkoa kävin päivittäin kuopuksen uimakoulussa. Loman päättyessä olin kuunnellut lasten kitinää ja tappelua siinä määrin, että hermoni olivat riekaleina ja masennus huuteli rotkon toisella puolen, että vedettäisiinkö köyttä.

Anoppi tuli kuudeksi päiväksi käymään! Tyttärentytär toi. Saimme kuulla edellisenä iltana. Ihana, ihmeellinen, viisas, kirkassilmäinen 88-vuotias anoppini, jonka täällä asuessa en uskaltanut tehdä haaveilemaani isoa perennapenkkiä keskelle nurmikkoa. Nyt penkki on kaksivuotias ja niin hieno, ettei anopin ylistyspuheesta meinannut tulla loppua. Kunto vaihtelee mutta yhtenä päivänä hän jaksoi kävellä kanssani puutarhaa ihmettelemässä.

Emme osallistuneet avoimiin puutarhoihin. (Ehkä vielä joskus.) Siitä huolimatta meille rantautui kolmen rouvan seurue heti kello 12 kun tapahtuma alkoi. Eipä siinä mitään, esittelin heille puutarhaa kolme varttia, minkä jälkeen ohjasin heidät edelleen siihen puutarhaan, joka oikeasti oli vieraille avoinna. En korjannut heidän käsitystään.

Lääkitykseni on ennallaan. Ja lääkkeet loppumassa. Tk-lääkäri uusi kaiken paitsi tyroksiinin. Kun ei näy olevan mitään vikaa veriarvoissa. Ai että keittää. Voin vain toivoa että yksityislääkärini uusii reseptin ilman että käyn vastaanotolla, sillä siihen minulla ei ole varaa. Olen saanut opintotukea viimeksi kesäkuussa ja seuraava tulee elokuun lopussa.

Olen jälleen nukkunut terassilla koko kesän ja yhä jatkuu. Köynnökset ja riippapelargonit tekevät "makuuhuoneestani" suojaisan ja tietenkin myös hyvin kauniin. Ulkona nukkuminen on ehkä ihaninta koko kesässä.

Sosiaalitoimen perhetyöntekijä kutsui itsensä kylään maanantaiaamuna. Haluaa päivittää kuulumisia. Kun sosiaalityöntekijä kuuli tästä, hän ilmoittautui mukaan. Sanoin että onko pakko. Perhetyöntekijä lupasi tulla yksin. Mielenkiintoista nähdä kysyykö hän syytä. (Lukija löytää syyn edellisestä kirjoituksestani.) Tämän tapaamisen jälkeen säntään sairaalaan lapsen asioissa. En voi toisen ihmisen asioista kirjoittaa enempää kuin että ne kuormittavat minua juuri nyt aika paljon. Sairaalakäynnin jälkeen alkaa uusi työssäoppimisjakso, joka jatkuu lokakuulle asti.