Paha kierre

Kävin keskiviikkona psykoterapeutilla kesken työpäivän. Hänellä on vastaanotto sekä kaupungissa että maalla. Näppärää. Tällä kertaa tuntui että todella oivalsin jotain. Ei mullistavaa, mutta olennaista.

Ensin tapahtuu jotain. Tapahtumasta seuraa ajatus. Ajatuksesta seuraa tunne. Tunteesta toiminta. Hän otti käytännön esimerkiksi lauantaina polttamani pullat. Tapahtuma on siis se että pullat palavat. Unohdin ne uuniin vaikka kello oli soimassa. Ajatus: ei tästä tule mitään, en muista mitään, en pysty toimimaan töissä enkä kotonakaan ilman että koko ajan menee pieleen. Tunne: Olen huono. Masentaa. Toiminta: Kiukuttelen. Rähjään perheelle: olitte keittiössä ettekä voineet ottaa pullia uunista, mun pitää aina kaikki tehdä jne. Tästä käynnistyy kierre. Tulee uusi ajatus: Olinpa tyhmä kun huusin perheelle, mistä ne olisivat voineet arvata että pullat pitää ottaa uunista. Uusi tunne: Olen paitsi huono työntekijä ja huono kotitöissä, myös huono äiti. Masentaa. Uusi toiminta: Menen peiton alle itkemään. Ja niin edelleen. Paha kierre.

Avain on siinä mitä ajattelee tapahtuneesta. Voin tietoisesti päättää etten harmistu. Voin pakottaa itseni siihen. Naurahdan vain että olinpas hupsu kun painoin kellon sammuksiin ja unohdin pullat. No mitäs tuosta. Menetys ei ollut kovin suuri. Ensimmäinen pellillinenhän onnistui. Viskaan palaneet kompostiin ja tarjoilen onnistuneet perheelle. Lapset näkevät että okei, äiti mokasi muttei hajonnut sen takia, ei heittänyt hanskoja tiskiin. Minäkin voin siis mokata ja jatkaa silti pää pystyssä eteenpäin. 

Jotta voimme puuttua pahaan kierteeseen, meidän pitää saada selville ne tilanteet joista se lähtee liikkeelle. Vasta sitten voin opetella ajattelemaan tapahtumista toisin ja katkaisemaan kierteen. Kerroin että välillä tuntuu siltä kuin voisin oikein hyvin mutta sitten saatan äkkiarvaamatta pudota johonkin hyvinkin syvään alhoon. Mistä se johtuu ja miten pääsen sieltä ylös, on vielä hämärän peitossa. Lupasin tarkkailla ja kirjata muistiin mitä tapahtuu juuri ennen kuin saavun seuraavaan alhoon.

Psykoterapeutti muistutti ettei muistamattomuus ole pelkästään sitä että muistini on remontissa Se on osittain myös sitä etten vain ole läsnä hetkessä. Mieli vaeltaa jossain muualla eikä keskity siihen mitä kulloinkin olen tekemässä. Silloin ei ole mitään mahdollisuuksiakaan muistaa mihin laski avainnipun tai mitä oli hakemassa jääkaapista.Tietoisen läsnäolon harjoituksiin olisi varmaankin syytä palata.

Ystävän kanssa oli puhetta siitä ettei tämä ole vain minun ongelmani. Useimmat ihmiset tässä ajassa ylikuormittuvat. Aivoihin pyrkii enemmän tietoa kuin mitä ne jaksavat kerralla käsitellä. Evoluutio ei ole pysynyt teknologian kehityksen kelkassa. Minulle sopisi matkustaa paljon hitaammassa kelkassa. Ei ole enää kaukana se hetki kun luovutan lopullisesti. En halua opetella käyttämään uusia juttuja. Vaikkapa kauppoihin ilmestyneitä pikakassoja, joista seuraa taas uusia potkuja. En jaksa sietää että tekniikka, jota juuri olen töin tuskin oppinut käyttämään, on huomenna jo museotavaraa.

Huomasin psykoterapeutin työhuoneen seinällä tämän julisteen. Printtasin sen omallekin seinälleni. Terapeutin seinällä oli myös tunteiden tuulimylly. Sitä kannattaisi varmaan pyöritellä lastenkin kanssa. 

Torstaina uusi diginatiivi työkaveri opetti minulle selkokielisesti sen massiivisen tietokoneohjelman käyttöä johon viime syksynä kaaduin ja lähdin saikulle. Nyt tuntui ihan hyvältä ja selkeältä. Silti, vaikka aamupäivällä olin hikeentynyt kun en muista mitä toinen työkaveri juuri opetti minulle toisesta tietokoneohjelmasta. Ei ahdistanut, ei herännyt toivottomuuden tunteita. Käyttelin ohjelmaa torstain ja jatkoin perjantaina kotona. Ohjelma rissasi (kuten ne kai aina tekevät) mutta sain työkaverilta etäohjausta niin että pystyin jatkamaan. Tällaiset pienet työssä onnistumisen kokemukset ja järkevät tehtävät tulevat todella tarpeeseen.

Savu oli torstaipäivän kummitädillään hoidossa. Olisi se varmaan pärjännyt jo Pikin kanssa kotonakin mutta ajattelin että koiraystävä, jonka ansiosta Savu meillä on, ilahtuisi ainutlaatuisesta mahdollisuudesta hoitaa sitä pikkupentuna. Sehän kasvaa niin että kohina kuuluu eikä ole enää ollenkaan niin pikkuinen kuin pari viikkoa sitten meille muuttaessaan. Voi kyllä, ystävä ilahtui todella. Tiukkui hunajaa kun hain pentua hoidosta. Sanoi että jos vaan vähänkään tarvitsette hoitajaa niin tuokaa tänne. Milloin vain. Muistakaakin. Onneksi Savu sentään suostui vielä lähtemään kotiin.

Valmistelen puolison syntymäpäiväjuhlia. Onneksi hän täyttää pyöreitä vasta nyt eikä viime syksynä. Suolaisen ja makean kakun tilasin tuttavalta jonka kakut ovat aivan omaa luokkaansa. Vannotin häntä että täytekakku ei saa olla ällömakea. Päädyimme kakkuun, jossa puolet jauhoista on ruisjauhoja ja täytteenä on muun muassa puolukkaa. Olen vakuuttunut että siitä tulee ihana!

Positiivisuusharjoitus

Pirullinen yskä vaivasi yöllä. Päivisin sitä ei ole. Aamulla tuntui kuin olisi pallo jalassa. Matka makuuhuoneesta kylppäriin oli tavattoman raskas. Puolimatkassa huomasin että minulla todella on pallo jalassa. Savunharmaa touhukas karvapallo oli kiinnittynyt neulanterävillä maitohampaillaan yöpaitani helmaan. Otus ohjasi minua määrätietoisesti ihan eri suuntaan kuin minne itse pyrin. Toimelias ja sinnikäs paimenkoijanpoikanen. 

Pimeällä sateisella tiellä on raskasta ajaa. Aika-ajoin ei näy edes piennarviiva ja kun tulee auto vastaan, ei näe yhtään mitään. Tähän asti hyvä säkä, kaistallani ei ole ollut mitään eikä ketään. Olen myös hidastanut huomattavasti peuravaara-alueella vastaantulijaa kohdatessa. Vielä huominen pitäisi jaksaa ajaa eestaas yksin, sen jälkeen saan jakaa ajourakan puolison kanssa.

Sateesta, pimeydestä ja väsymyksestä huolimatta lähdin melko hyvällä mielellä töihin: ihan oikeita tolkun työtehtäviä oli odottamassa. Ajattelin että niitä riittää koko päiväksi. Ei se sitten ihan niin mennyt. Kun pääsin sähköpostin ääreen, yhteistyötaholta tuli jo toinen hoputusviesti. Laitoin koko homman pakettiin ennen aamukahvia. Saattaa olla ettei kaikki mennyt täysin putkeen, mutta hei, seiskan taso riittää. Pian nähdään ovatko asiakkaat samaa mieltä.

Maanantain palaverissa esimiehen piti ottaa puheeksi työtilanteeni. Kumpikaan meistä ei muistanut. Tänään iltapäiväkahvilla keskustelu kulki polkua joka muistutti asian mieleeni. Nyt kaikilla on tiedossa ja tuoreessa muistissa että olen käytettävissä. 

Terapeutti neuvoi etsimään pieniä positiivisuuden jyväsiä työelämästä. Onhan niitä. Ihmiset ovat sivistyneitä, pääosin ystävällisiä, jotkut jopa huomaavaisia. Keskustelut ovat toisinaan mielenkiintoisia ja varsin usein tolkuttoman hauskoja. Kukaan ei tiettävästi kiusaa ketään. Tänään minulle mainittiin että on mukava taas tehdä töitä kanssani. Työyhteisö on siis aika jees. Työterveyshuolto on rautaa. Työajat joustavat. Saan pysäköidä maksutta firman tallipaikalla. Firman merenrantahuvila on maksutta perheeni, jopa koirien, käytettävissä.

Pohdiskelin taas kerran, että todellisten työkiireiden lisäksi luon työkiireitä myös itse. Kun saan työtehtävän, ahnehdin sen valmiiksi saman tien vaikka dead line olisi kaukana horisontissa. En lepää ennen kuin maailma on valmis. Sitten onkin taas aikaa peukaloiden pyörittelyyn. Tässä minulla olisi parantamisen varaa. Vai pitäisikö sanoa huonontamisen. Muistan saman toimintatavan koko työuraltani, kaikista tehtävistä. Ja kotoakin. En halua tulla aamulla sotkuiseen keittiöön, mistä seuraa se, että raivaan keittiötä vielä silloin kun pitäisi olla jo nukkumassa.

Kotimatkalla poikkesin ostamaan säkillisen koiranruokaa, säkillisen kissanruokaa ja ämpärillisen talipalloja. Jos olisin jaksanut, olisin hinannut autonperään myös 20 kiloa auringonkukansiemeniä. Zoo. Kaupunkiin päin menevällä kaistalla oli joukko heijastimettomia ihmisiä lakaisemassa lasinsiruja sivummalle. Pientareelle oli pysäköity muutama auto ja yksi peuravainaa. Onhan sinulla autossasi heijastinliivi ja tasku- tai otsalamppu?

Epävakaista

Viikonloppu hujahti ohi. Mielialat vaihtelivat rajusti vaikka kotielämä oli tyyntä. Juuri mitään ei saatu aikaiseksi. Jouluvalot yhteen kuuseen ja terassille ja isänpäiväksi täytekakku. Koepolton jälkeen valot ankarasti sammuksiin odottamaan ensimmäistä adventtia. Sunnuntaiaamuna oltiin lähdössä koko perheen voimin metsään. Menin koirien kanssa ulos odottamaan - perheellä kun kestää aina loputtomiin suoriutua päivä- saati ulkovaatteisiin. Koirat juoksentelivat nurmikolla. Piki villiintyi ohi kävelleestä naapurista ja vouhotti täyttä vauhtia päin Savua. Savu alkoi ontua pahasti ja minä itkeä hillittömästi.

Kannoin pennun sisään, istuin sohvalle itkemään. Näytin ihmettelevälle perheelle miten pahasti pikkukoira ontuu ja manasin ettei olisi pitänyt uskoa kun kaikki sanoivat että anna telmiä vaan, ei siinä mitään käy. Julistin dramaattisesti kuinka minuun luotettiin niin paljon että annettiin tämä pentu ja kannattiko luottaa, nyt se pieni parka on vammautunut. Eikä sille ole ehditty ottaa edes vakuutusta. Mies meni etsimään päivystävän eläinlääkärin tietoja. Istuin vääntelehtivä pentu sylissäni eteisen lattialla. Jonkin ajan päästä päästin sen uudestaan kävelemään. Ja voi ihmettä: ontuminen oli vähentynyt!

Niin siinä kävi että alle puolen tunnin Savu lakkasi ontumasta. Vein sen pihalle ja siellä se jo juoksenteli yhtä reippaasti kuin ennenkin. Nostin sen aitaukseen, joka keväällä alun perin tehtiin jotta koira ei sotkisi ja sotkeentuisi istutuksiin. Siellä Savu sai olla turvassa ison koiran jyräävältä telminnältä. Tosin se teki täysin selväksi että olisi paljon mieluummin ollut jyrättävänä kuin leikkikehässä.

Lauantai-iltana katselin Vain elämää -sarjan neljä ensimmäisen kauden jaksoa yhteen menoon. Ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin juuri päättynyt kolmas kausi. Kelpasi silti katsoa, uusintanakin. Sunnuntai-iltana tapitin tietysti tanssikisan. Cristal Snow vei minulta jalat alta, yllätti täydellisesti. Aivan käsittämättömän hieno, tumma, jäntevä ja latautunut tango. Semifinaaliin pääsivät silti ne parit jotka sinne kuuluvat.

Jo lauantai-iltana ja vielä enemmän sunnuntaina ahdistuin lähestyvästä työviikosta. Vaivuin syvään alhoon. Tuntui kertakaikkisen ylivoimaiselta. Hermostuin lapsille. Tavarat olivat hukassa. Samoin ajatukset. Minun ja elämän välillä oli tuttu sumuverho. Olin vähällä lähteä Pikin kanssa lenkille jalassani vain purppuranväriset pitkät kalsarit, vasemmassa jalassa vaaleanvihreä ja oikeassa sininen villasukka. Leivoin kaksi pellillistä pullia ja unohdin jälkimmäisen uuniin vaikka kello oli soimassa. Yllättäen nukuin maanantain vastaisen yön kuitenkin melko hyvin ja suoriuduin työpaikalle. Työpäivään oli mahdutettu kaksi palaveria. En ehtinyt ahdistua töistä enkä töiden puutteesta. Työkavereita oli mukava nähdä. 

Työpaikalla vaatekaappini ovessa on lehdestä leikattu Fingerpori joka naurattaa aina vaan, joka kerta. Tuntuu että olen juuri nyt yhtä epävakaa.

Ahkera kirjekaveri

Puoliso oli onneksi kotona aamulla tokaluokkalaisen kouluunlähtöaikaan. Minä en ehkä olisi saanut lähtemään. Oli muka yhtäkkiä taas kipeä vaikka koko eilisen päivän oli täysin terve. Kuopus nukahti aamupuuron jälkeen vuoteeseeni ja veteli sikeitä hyvän tovin. Näyttää olevan paranemaan päin. Aika vähällä luultavasti päästään tästäkin flunssasta. Ei kai kannattaisi kehua, mutta lapsilla ei ole vuosiin ollut korva- eikä silmätulehduksia tai muita flunssan jälkitauteja. Eilen tunsin itseni kipeäksi. Söin muutaman valkosipulinkynnen ja huuhtelin sarvikuonolla kaksi kertaa. Olen terve.

Lapsen nukkuessa olin pihalla ensin pienen, sitten ison koiran kanssa. Siistin lopunkin etupihan talvikuntoon. Pelasin Pikin kanssa jalkapalloa ja heittelin sille palloa myös jokaisen perennanvarren napsaisun välissä. Liian nopea noutaja.  Puolison kanssa pystytimme lintulaudan ja muut ruokintahässäkät. Ja sitten tulikin talvi.

Koiraystävä oli soitellut sillä välin kun olin pihalla. Totesin ettei hänen puheluihinsa autakaan vastata ettei tule perheenlisäystä. Tällä kertaa sain terveisiä Savun isän kasvattajalta. Hän kehui pennun kauneutta ja reippautta (valokuvien perusteella) ja neuvoi miten koirat saa sopeutumaan toisiinsa. Yllättäen hän ehdotti myös että Pikiä kannattaisi käyttää näyttelyissä, edes yhdessä. Kuvauttaa lonkat ja jos ne on hyvät, käyttää koiraa siitokseen. Sillä tienaisikin. Jokaisesta pentueesta joko yksi pentu tai yhden pennun hinta kuuluu pentueen isän omistajalle. Koiraystävä oli saanut kasvattajan uskomaan että Pikillä on uskomattoman ihana luonne.

Kelasta tuli eilen viisi kirjettä ja tänään yksi. Valtio säästää ja järkeistää. Kaikki kirjeet liittyivät sairaus- ja osasairauspäivärahaani. Ajattelin ensin etten avaa niitä ollenkaan, mutta avasin sentään tänään. Ei niistä mitään tajunnut. Pääasia että jotain tippuu tilille. Eikö niitä mitenkään voisi lähettää sähköpostina? Jos se on liian vaarallista, kai voisi lähettää edes ilmoituksen että sinulle on viesti, käy lukemassa Kelan Omilta sivuilta. Asiakas saisi itse valita paperisen tai sähköisen kirjeen.

Maito meinasi mennä vanhaksi. Tein kaksi pannaria. Tulivat syötyä saman tien. Triglyseridit taputtavat pieniä rasvaisia käsiään.

Pallo hukassa

Keskiviikkoaamuna kuopus osoittautuu kuumeiseksi. Räkäinen hän oli jo eilen. Puolisolla päiväohjelmassa näyttökoe ja haastattelu mahdollisessa työharjoittelupaikassa, joten minä jään kotiin. Sillä hetkellä kun tajuan ettei tarvitse mennä töihin, tuntuu välittömästi etten olisi jaksanutkaan. Valahdan voimattoetsimään psykiatrin puhelinnumeroa ja perumaan vastaanottoaikaa. Haaveilen että pääsen takaisin nukkumaan.

Mitä vielä. Kaikki kolme lasta tappelevat keskenään ja kun yksi lähtee kouluun, kaksi jatkaa tappelua ja huutoa ja toinen toisistaan kantelemista. Pienempi koululainen valittaa aamiaisella pahaa oloa mutta epäilen "sairauden" syyksi sen että kuopus saa jäädä kotiin. Passitan lapsen koulutielle. Hän lähteekin, mutta palaa muutaman minuutin kuluttua takaisin ja sanoo että on niin huono olo ettei voi mennä. Enhän minä pakottaakaan voi, kun on olemassa sekin mahdollisuus että on ihan oikeasti kipeä. Samaa tappelua siis luvassa koko päiväksi. Hermo jo aamusta niin kireällä että paukkuu. Ja samalla on se fiilis että ihan sama, ei jaksa kiinnostaa. 

Lapset jäivät keskenään leikkimään kun vein koirat ulos. Sairaudesta ei ollut tietoakaan, kummallakaan. Pikkukoijan kanssa pelasin palloa. Kovin paljon pentu ei näe. Sillä oli kirjaimellisesti pallo hukassa aika usein. Isomman kanssa kiersin lenkin, minkä jälkeen raivasin mustuneet käsivarren paksuiset auringonkukan varret ja kosmoskukan jäännökset keittiön ikkunanäkymästä pois.

Lähetin puolisolle kauppalistan: täysistuntoa ja fossiiliset.

Lounaan jälkeen päästin lapset tietokoneelle ja vetäydyin peiton alle. Väsytti ihan järjettömästi. Nukuin useamman tunnin. Kurkku oli herätessä kipeä ja pää painava, flunssa yrittää siis minullekin.

Piti katsoa työehtosopimuksesta sairaan lapsen hoidosta mutten jaksa. Antaa olla. Tuli mitä tuli, olemme huomennakin kotona.  Puolisolla on taas näyttökoe. Työharjoittelupaikka järjestyi.

Sanoin puolisolle että olen jo keksinyt kolmannelle koirallemme nimen: Tauno. Ei kestänyt montakaan sekuntia kun mies tajusi ja alkoi nauraa, vaikkei edes ole alkujaan suomalainen.

Nettiyhteys lagaa pahanpäiväisesti. Eniten kuvien lataaminen. Ongelma tuntuu olevan pitkäkestoinen. Vaikken ehkä lähiaikoina julkaise, en välttämättä ole kuollut. 

Harmaakarvainen toimistoapulainen

Sain sunnuntai-iltana mittavan raivokohtauksen puhuttuani seinille hieman liian pitkään. Ihan yhtä mittavan kuin ennen vanhaan. Päätä särki. Heräilin aamuyöllä monta kertaa.

Maanantaiaamuna jouduimme jättämään koirat kaksin kotiin. Toinen jäi vinkumaan kodinhoitohuoneeseen ja toinen keittiöön hyppimään kodinhoitohuoneen ovea vasten. Samaan tilaan emme kuitenkaan arvanneet jättää, koska pikkukoijan täytyy saada nukkua rauhassa. Harkitsin hetken että otan sen töihin mukaan mutten kuitenkaan arvannut ottaa.

Kävin työterveyshoitajan vastaanotolla. Puhuimme työnohjauksesta, palauttavista hetkistä, työtehtävien puutteesta, triglyseridistä, painonhallinnasta, läheisten kuolemista ja koirista. Varsinkin koirista. Hoitaja esitteli uudet ravintosuositukset. Sain tehtäväksi pienentää annoskokoja ja vähentää herkkujen syömistä vähitellen. Ja koettaa kestää työtilannetta. Ja tulla työterveyshoitajalle purkamaan sitten kun oikein ahdistaa. No koko ajanhan tässä ahdistaa!

Iltapäivällä soittelin kotiin kysyäkseni miten koirat pärjäävät. Ei vastausta. Lopulta esikoinen vastasi ja sanoi ettei keskimmäinen ole tullut kotiin. Kysyin näkyykö koiria, onko siellä kaksi elävää koiraa? Lapsi vastasi joo. Hetken hiljaisuus. Tai siis emmä tiedä missä se pieni on. Keskimmäinen oli unohtanut koirat kokonaan ja painellut kaverille suoraan koulusta. Kotiin hän ilmaantui varttia ennen kun piti lähteä kaverin synttäreille.

Iltatoimiin jouduin hakemaan puolison apuun kun tuntui että pää räjähtää. Aivan kuin ennen vanhaan. Turhautuminen töissä aiheuttaa voimattomuutta kotona. Sietämätön tilanne. 

Tiistaiaamuna otin Savun mukaan töihin. Autossa matkustamisesta se ei tykännyt ja työpaikalle se piti kantaa (niinkuin melkein minutkin) mutta tuleepahan herkkyyskausi käytettyä hyväksi. On paras aika totuttaa pentua uusiin asioihin: kaupunkiin, asvalttiin, liikenteeseen, ääniin, porraskäytäviin, hissiin, uusiin ihmisiin. Rapsutukset työporukalta kerättyään ja aamiaisen syötyään se kävi jalkoihini nukkumaan. Missä ruokani, siellä kotini. 

Iltapäivällä Savu pääsi ystäväni pojalle hoitoon siksi aikaa kun kävin puolison kanssa psykoterapeutilla. Lapsista puhuttiin taas ja minun motivaation puutteestani. Terapeutti koetti kannustaa etsimään motivaation jyväsiä, vaikka kuinka pieniä, ja kasvattamaan niitä. Saan palkkaa siitä että ilmaannun työpaikalle oleskelemaan. Sillä palkalla pystyn elättämään perheeni, lemmikkini, hankkimaan kasveja puutarhaan.. Ja kun käyn työssä ja lähden sinne iloisena, näytän esimerkkiä lapsilleni. Kun työtehtäviä ei ole, voisin käyttää ajan opiskeluun, kehittyä ammatissani. Varmaan ihan hyviä neuvoja mutta minua ärsyttää oikein tosi paljon. En osaa muuta sanoa. Tai osaan. EVVK.

Olimme kotona pian kolmen jälkeen, mikä on arkena luksusta: oli vielä sen verran valoisaa että pääsin Pikin kanssa metsään. Jos kepinnoutokisoja järjestettäisiin, Piki olisi varmasti finaalissa. 

Läksyt tuli tehtyä ihmeen vähällä vahtimisella mutta iltapalan syömisestä ei näy tulevan loppua. Tuolilla on mahdoton pysyä. Leipä jätetään pöydälle ja sujahdetaan väliloikalle heti kun en vahdi vieressä. Kun kutsun hammaspesulle, sanotaan silmät suurina mutta mä en oo syöny vielä. Olkoot. Menen nukkumaan.

Syysasteri kukkii vielä.

Pyhäinpäivä

Sain aamulla kaksi vanhinta lasta ja koirat mukaani metsään. Pienempi karvakorva ei tykännyt talutushihnassa kulkemisesta ollenkaan, mutta kun isompi meni edellä, suostui pienikin etenemään. Metsässä päästimme molemmat irti. Piki jyräsi pientä töppöjalkaa kuin hyökkäysvaunu mennen tullen. Melkein en kestänyt katsoa. Koetin kuitenkin pitää mielessä kasvattajan ohjeen ja lupauksen ettei siinä mitään satu. Vähitellen Savu alkoi pitää puoliaan, naksutella hampaitaan ja käydä kiinni Pikin kauluskarvoihin. Välillä sai syljeskellä isoja karvatukkoja. Sanoin lapsille että koirathan ovat ihan kuin sisarukset. Aina pitää ärsyttää toista kunnes se hermostuu. Kun vauva väsähti, se kävi lenkkitossuni päälle maate.

Kotimatkalla tavattiin kymmenen naapuria ja neljä naapurin koiraa. Savu valloitti kaikki eikä arkaillut yhtään. Kotipihassa oli liikuttavaa katsoa miten Savu leikki Pikin pallolla ja Piki vain katseli vuoroin pentua ja vuoroin minua eikä ottanut palloa pois. Hämärän tultua kävin karvakaksikon kanssa sytyttämässä muistokynttilät lyhtyihin.

Puoliso vei lapset konserttiin. Sieltä yksi palasi kotiin, toinen lähti yönyli-partioretkelle isänsä kanssa ja kolmas kaverilleen ex tempore yökylään. Yökylään olisi tultu meille mutta tein vastaehdotuksen joka meni läpi. Kerrankin luvassa rauhallinen ilta ilman huutoa ja tappelua, en tosiaan halua vieraita lapsia tänne juuri nyt.

Hauvavauvalle ei illalla ruoka maittanut. Kuopus keksi syöttää sitä kädestä ja jo vain kelpasi. Vietin rauhallisen tv-illan pienokainen sylissä ja kaksi koiraa ketarat oikosenaan jaloissa. Pienempi näki unta ja oli haukkuvinaan niin että hytkyi. Isompi havahtui ja nousi katsomaan mikä on hätänä.