tiistai 4. marraskuuta 2014

Harmaakarvainen toimistoapulainen

Sain sunnuntai-iltana mittavan raivokohtauksen puhuttuani seinille hieman liian pitkään. Ihan yhtä mittavan kuin ennen vanhaan. Päätä särki. Heräilin aamuyöllä monta kertaa.

Maanantaiaamuna jouduimme jättämään koirat kaksin kotiin. Toinen jäi vinkumaan kodinhoitohuoneeseen ja toinen keittiöön hyppimään kodinhoitohuoneen ovea vasten. Samaan tilaan emme kuitenkaan arvanneet jättää, koska pikkukoijan täytyy saada nukkua rauhassa. Harkitsin hetken että otan sen töihin mukaan mutten kuitenkaan arvannut ottaa.

Kävin työterveyshoitajan vastaanotolla. Puhuimme työnohjauksesta, palauttavista hetkistä, työtehtävien puutteesta, triglyseridistä, painonhallinnasta, läheisten kuolemista ja koirista. Varsinkin koirista. Hoitaja esitteli uudet ravintosuositukset. Sain tehtäväksi pienentää annoskokoja ja vähentää herkkujen syömistä vähitellen. Ja koettaa kestää työtilannetta. Ja tulla työterveyshoitajalle purkamaan sitten kun oikein ahdistaa. No koko ajanhan tässä ahdistaa!

Iltapäivällä soittelin kotiin kysyäkseni miten koirat pärjäävät. Ei vastausta. Lopulta esikoinen vastasi ja sanoi ettei keskimmäinen ole tullut kotiin. Kysyin näkyykö koiria, onko siellä kaksi elävää koiraa? Lapsi vastasi joo. Hetken hiljaisuus. Tai siis emmä tiedä missä se pieni on. Keskimmäinen oli unohtanut koirat kokonaan ja painellut kaverille suoraan koulusta. Kotiin hän ilmaantui varttia ennen kun piti lähteä kaverin synttäreille.

Iltatoimiin jouduin hakemaan puolison apuun kun tuntui että pää räjähtää. Aivan kuin ennen vanhaan. Turhautuminen töissä aiheuttaa voimattomuutta kotona. Sietämätön tilanne. 

Tiistaiaamuna otin Savun mukaan töihin. Autossa matkustamisesta se ei tykännyt ja työpaikalle se piti kantaa (niinkuin melkein minutkin) mutta tuleepahan herkkyyskausi käytettyä hyväksi. On paras aika totuttaa pentua uusiin asioihin: kaupunkiin, asvalttiin, liikenteeseen, ääniin, porraskäytäviin, hissiin, uusiin ihmisiin. Rapsutukset työporukalta kerättyään ja aamiaisen syötyään se kävi jalkoihini nukkumaan. Missä ruokani, siellä kotini. 

Iltapäivällä Savu pääsi ystäväni pojalle hoitoon siksi aikaa kun kävin puolison kanssa psykoterapeutilla. Lapsista puhuttiin taas ja minun motivaation puutteestani. Terapeutti koetti kannustaa etsimään motivaation jyväsiä, vaikka kuinka pieniä, ja kasvattamaan niitä. Saan palkkaa siitä että ilmaannun työpaikalle oleskelemaan. Sillä palkalla pystyn elättämään perheeni, lemmikkini, hankkimaan kasveja puutarhaan.. Ja kun käyn työssä ja lähden sinne iloisena, näytän esimerkkiä lapsilleni. Kun työtehtäviä ei ole, voisin käyttää ajan opiskeluun, kehittyä ammatissani. Varmaan ihan hyviä neuvoja mutta minua ärsyttää oikein tosi paljon. En osaa muuta sanoa. Tai osaan. EVVK.

Olimme kotona pian kolmen jälkeen, mikä on arkena luksusta: oli vielä sen verran valoisaa että pääsin Pikin kanssa metsään. Jos kepinnoutokisoja järjestettäisiin, Piki olisi varmasti finaalissa. 

Läksyt tuli tehtyä ihmeen vähällä vahtimisella mutta iltapalan syömisestä ei näy tulevan loppua. Tuolilla on mahdoton pysyä. Leipä jätetään pöydälle ja sujahdetaan väliloikalle heti kun en vahdi vieressä. Kun kutsun hammaspesulle, sanotaan silmät suurina mutta mä en oo syöny vielä. Olkoot. Menen nukkumaan.

Syysasteri kukkii vielä.



1 kommentti:

  1. Väliloikat iltapalalla riittää saamaan mut raivon valtaan. Pitäis vain kylmän rauhallisesti heittää iltapala pois loikan aikana ja kohautella sitten harteitaan.

    VastaaPoista