Olen pitänyt itseni valmiudessa tarkkaillakseni millaisten tapahtumien jälkeen vajoan synkkyyden laaksoon. Yhtään laaksoa ei ole tullut sitten terapeutin tapaamisen. Tasaista, mukavaa oloa. Edes maanantaiaamu ei tuntunut järkyttävän hirveältä.
Koirat uskaltaa jo jättää keskenään kotiin. Sekä ne että koti ovat olleet työpäivien jälkeen ihan kohtuullisessa kunnossa. Ei ole syöty sohvia eikä seiniä. Irtonaisia karvatupsuja tai ruumiinosia ei ole löytynyt. Alan epäillä että nahistelua ehkä esiintyykin vain silloin kun isäntäväki on näkemässä. Eikä kyse ole siitä että isompi ahdistelisi pienempää. Useimmiten pieni hyökkää hampaitaan naksutellen isomman kimppuun. Toisaalta vaikka antaisin isolle 20 luuta ja pienelle yhden, ison on saatava juuri se mikä on pienellä. Piki myös tulee Savua kutsuttaessa paikalle huomattavasti nopeammin kuin häntä itseään kutsuttaessa. Ihanhan nuo ovat kuin meidän lapset.
Viime päivinä olen onnistunut jopa lukemaan. Jonotin koko kesän kirjastosta Jean Sibeliuksen perheestä kertovaa Enni Mustosen Lapsenpiikaa. Nyt se on luettu ja palautettu. Kirjan lopussa oli kirjalista niille jotka haluavat lukea aiheesta lisää. Lainasin listan ensimmäisenä olleen Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanin. Aikakausi viehättää, lepuuttaa hermoja, pääsen hetkeksi karkuun nykyajasta.
Hermoista puheenollen tein tällaisen herkkyystestin Hesarin nettisivuilla. Jos saa tulokseksi 12 pistettä tai enemmän, on testin mukaan erityisen herkkä. Sain 21 pistettä kahdestakymmenestäkolmesta. Selittäähän tuo joitakin piirteitä käyttäytymisessäni. Joka ikinen kerta kun menen (yleensä työporukalla) ravintolaan, teatteriin, konserttiin tai vaikka eräretkelle, saan migreeninomaisen päänsäryn jo puolessa välissä iltaa. Kovat äänet, liikkuvat valot, tuoksut ja ihan jo pelkästään sosiaaliset tilanteet ylikuormittavat mimosamaista hermojärjestelmääni. Tähän päälle vielä annos introverttiutta niin a vot.
Toissayönä 160 senttiä leveässä sängyssämme oli kahdeksantoista jalkaa plus sängyn omat neljä. Hiukan vähempikin riittäisi. Lastenhuoneen parvisänky ja sen alla oleva soppi ovat niin viehättäviä etten voi ymmärtää mikseivät ne kelpaa. Kysyinkin eilen puolisolta että muutetaanko sinne, otatko ylä- vai alapetin. Kai ne ovat erityisen herkkiä sitten kaikki mukulatkin. Pelkäävät mörköjä joilta vain isä ja äiti voivat pelastaa. Vähän aikaa sitten viisivuotiaan mukana piti mennä vessaankin. Päivänvalollakin. Koetin selittää ettei meillä ole vessamörköjä. Nykyään on niin vaikea saada kunnollisia ja kovat palkatkin niillä on. Olemme päättäneet pärjätä ilman. Ei auttanut. Vessasta näet kuuluu vedettäessä Ääni.
Samainen viisivuotias hypähteli, tanssi ja lauloi tätä lastenlaulua ja näytti samalla sormilla varisten määrän. Arvaa mikä sormi oli pystyssä siinä kohtaa kun variksia oli aidalla yksi. Juu, justiinsa se. Olisi kai pitänyt torua ja selittää miksi keskisormea ei kannata käyttää mutta sen sijaan repesin hillittömään nauruun. En lopultakaan saanut selville oliko lapsi liikkeellä viattomana vai oliko kyse koiruudesta. Jos jälkimmäisestä, minusta se oli viisivuotiaalta aika hyvä koiruus. Pitäisikö lääkitystä vähän vähentää? Alkaako pipo olla niin löysällä että valahtaa jo silmille? Meillähän ei kiroilla eikä haistatella. Eivät isot eivätkä pienet. Siivosta kielestä huolehditaan tarkasti. Lapset tuntuvat aivan järkyttyvän kun kuulevat jossain reissun päällä jonkun ohikulkijan käyttävän rumia sanoja.
Siistin kielen vaatimus tulee sekä puolisolta että minulta. En tiedä miksi se on minulle niin tärkeää. Ei ainakaan tottumattomuuden vuoksi. Äitini ja veljeni kiroilivat nuorempana kuin turkkilaiset. Muistan kuinka pikkutyttönä kävin mottaamassa heitä käsivarteen jokaisen kirosanan jälkeen. Oli siinä homma. Eikä auttanut. Puhumattakaan tehtaantyttö-miniatyyri-isoäidistäni joka oli erikoistunut röökaamiseen, kiroiluun, vinskeihin rotseihin ja munansaannoksiin. Toinen isoäiti puolestaan keskittyi rivoihin ruotsinkielisiin lauluihin. Isä aloitti kiroilemisen vasta dementiakodissa. Ehkä minäkin sitten siellä.
Iltalenkillä katuvalojen ulottumattomissa turvauduin yllättävän tehokkaaseen otsalamppuuni. Kun käänsin pääni pellolle päin, tapahtui se mikä usein piirretyissä tapahtuu: pimeyden keskellä monta silmäparia tuijotti meitä hievahtamatta. Näin silmänräpäyksetkin. Ainakin kuusi peuraa seisoi patsaina paikoillaan odottamassa että ymmärrämme häipyä. Vain silmät näkyivät.
Illan päätteeksi madotettiin zoo. Paitsi Piki. Ostin matokuurit sillä oletuksella että Piki painaa noin 20 kiloa. Se painaa 27! Huomenna uudestaan apteekkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti