Epävakaista

Viikonloppu hujahti ohi. Mielialat vaihtelivat rajusti vaikka kotielämä oli tyyntä. Juuri mitään ei saatu aikaiseksi. Jouluvalot yhteen kuuseen ja terassille ja isänpäiväksi täytekakku. Koepolton jälkeen valot ankarasti sammuksiin odottamaan ensimmäistä adventtia. Sunnuntaiaamuna oltiin lähdössä koko perheen voimin metsään. Menin koirien kanssa ulos odottamaan - perheellä kun kestää aina loputtomiin suoriutua päivä- saati ulkovaatteisiin. Koirat juoksentelivat nurmikolla. Piki villiintyi ohi kävelleestä naapurista ja vouhotti täyttä vauhtia päin Savua. Savu alkoi ontua pahasti ja minä itkeä hillittömästi.

Kannoin pennun sisään, istuin sohvalle itkemään. Näytin ihmettelevälle perheelle miten pahasti pikkukoira ontuu ja manasin ettei olisi pitänyt uskoa kun kaikki sanoivat että anna telmiä vaan, ei siinä mitään käy. Julistin dramaattisesti kuinka minuun luotettiin niin paljon että annettiin tämä pentu ja kannattiko luottaa, nyt se pieni parka on vammautunut. Eikä sille ole ehditty ottaa edes vakuutusta. Mies meni etsimään päivystävän eläinlääkärin tietoja. Istuin vääntelehtivä pentu sylissäni eteisen lattialla. Jonkin ajan päästä päästin sen uudestaan kävelemään. Ja voi ihmettä: ontuminen oli vähentynyt!

Niin siinä kävi että alle puolen tunnin Savu lakkasi ontumasta. Vein sen pihalle ja siellä se jo juoksenteli yhtä reippaasti kuin ennenkin. Nostin sen aitaukseen, joka keväällä alun perin tehtiin jotta koira ei sotkisi ja sotkeentuisi istutuksiin. Siellä Savu sai olla turvassa ison koiran jyräävältä telminnältä. Tosin se teki täysin selväksi että olisi paljon mieluummin ollut jyrättävänä kuin leikkikehässä.

Lauantai-iltana katselin Vain elämää -sarjan neljä ensimmäisen kauden jaksoa yhteen menoon. Ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin juuri päättynyt kolmas kausi. Kelpasi silti katsoa, uusintanakin. Sunnuntai-iltana tapitin tietysti tanssikisan. Cristal Snow vei minulta jalat alta, yllätti täydellisesti. Aivan käsittämättömän hieno, tumma, jäntevä ja latautunut tango. Semifinaaliin pääsivät silti ne parit jotka sinne kuuluvat.

Jo lauantai-iltana ja vielä enemmän sunnuntaina ahdistuin lähestyvästä työviikosta. Vaivuin syvään alhoon. Tuntui kertakaikkisen ylivoimaiselta. Hermostuin lapsille. Tavarat olivat hukassa. Samoin ajatukset. Minun ja elämän välillä oli tuttu sumuverho. Olin vähällä lähteä Pikin kanssa lenkille jalassani vain purppuranväriset pitkät kalsarit, vasemmassa jalassa vaaleanvihreä ja oikeassa sininen villasukka. Leivoin kaksi pellillistä pullia ja unohdin jälkimmäisen uuniin vaikka kello oli soimassa. Yllättäen nukuin maanantain vastaisen yön kuitenkin melko hyvin ja suoriuduin työpaikalle. Työpäivään oli mahdutettu kaksi palaveria. En ehtinyt ahdistua töistä enkä töiden puutteesta. Työkavereita oli mukava nähdä. 

Työpaikalla vaatekaappini ovessa on lehdestä leikattu Fingerpori joka naurattaa aina vaan, joka kerta. Tuntuu että olen juuri nyt yhtä epävakaa.