Juhlavalmisteluja

Tiitiäiset nukkuvat terassilla, kuu mollottaa taivaalla. Olen vatkannut ja paistanut, täyttänyt ja kuorruttanut, huomenna on juhlat. Sukulaiset ja kummit on kutsuttu kaikkien kolmen lapsen yhteisille synttäreille. Armahdin uupunutta itseäni ja kevensin tarjoiluja, esimerkiksi kuuluisaa lohipiirakkaani ei tänä vuonna saada. Eikä tytisevää pannacottakakkua. 

Välillä karkasin keittiöstä, kävin pihalla keräämässä vadelmia ja nostamassa itusilmuista kasvatetut yksikyntiset Aleksandran poikaset kuivumaan. Paljain käsin ja ilman työkaluja kuten usein käy kun inspiraatio iskee. 

Siivous jäi huomiselle, kun puoliso halusi saada köynnösmajan valmiiksi ennen juhlia. Yllätyin miten ymmärtäväisesti ja tyynesti suhtauduin hänen toiveeseensa. Taitaa olla lääkitys kohdillaan. Saa nähdä sujuuko juhlapäivä tavalliseen tapaan eli olenko vielä suihkussa kun vieraat kurvaavat pihaan. Mitään päällepantavaakaan ei ole. En ole edes miettinyt. Joka vuosi olen kuitenkin lopulta juhlinut vaatteet päällä.

Olin juuri lähdössä Pikin kanssa kävelylle kun tietä pitkin lipui musta, loistelias Mercedes Benz ikkunat auki, täynnä paljaita ylävartaloita käsivarret ikkunoista ulkona. Autossa käytiin keskustelu: 
- Tää taloko se on?
- Joo.
- No, mennäänkö kysymään?
- Eeei.
Olisivatpa kysyneet. Kyllä nyt vaivaa. Jäin portille odottamaan, tiesin että tulevat kohta umpiperästä takaisin. Vaan eivätpä kysyneet paluumatkallakaan. Sen sijaan eräs minuakin hassahtaneempi naapuri kysyi pyörällä ohi ajaessaan (!) missä olen töissä. Ei onneksi tarvinnut vastata mitään, sillä hän oli jo kaukana. Ja toivottavasti pysyykin.

Illalla sain kutsun naapurin pihalle katsomaan siiliä. Kuunaan ei ole siiliä täällä nähty, joten olihan se mentävä. Kuinka ollakaan, jäin suustani kiinni. Palasin hipihiljaiseen kotiin  hämärän jo laskeuduttua. Nukutaanko täällä? Hah, en tosissani edes toivonut. Mies killui edelleen tikkaiden nokassa puutarhassa, lapset istuivat rivissä sohvalla tuijottamassa älypuhelinta. Aika monta kertaa piti kuuluvalla äänellä kehottaa iltapalalle ennen kuin mitään tapahtui. Kesken iltapalan juoksenneltiin ympäri pirttiä. Ajattelin etten viitsi repiä hermojani, valvokoot niin kauan että isä tulee hoitamaan hammaspesut. Otin koirani ja lähdin.

Ihana lämmin, pehmeä, kuutamoinen elokuun yö. Mahtavaa saada nukkua ulkona.

Clematis mutta eri kuin nimilapussa lukee

Eeppinen atmosfääri

Torstaina alkoi koulu. Saatoin lapset perille asti. Pikin ympärille kerääntyi taas sankka ihailijoiden parvi. Iltapäivällä hain Pikin kanssa kuopuksen päiväkodista. Illalla laitoin suklaa-kurpitsakakun uuniin. Pyysin puolisoa häätämään lapset tietokoneiden äärestä ulos. Puoliso lupasi hoitaa asian heti kun on päällystänyt tokaluokkalaisen kirjat. Tuskastuin odottamiseen ja menin terassin sohvalle, josta on nähtävästi muodostunut turvapaikkani. Nukahdin. Tuntia myöhemmin heräsin ja muistin kakun. Ei varmasti ole ainakaan raaka. Sekä kaikki lapset että isä olivat tietokoneella. Sain raivarin. 

Tänään aloin leipoa heti kun lapset lähtivät. Paistoin tupla-annoksen kaurakeksejä ja piilotin ne mehumaijaan. Tein myös uuden suklaa-kurpitsakakun. Hain kirjastosta varaamani kirjan Pikin kanssa. Kirjastonhoitaja (ehkä loistavin tapaamani asiakaspalvelija) kertoi että kirjastomme lakkautetaan. Aikataulusta ei ole tietoa. Siihen asti toimitaan supistetuilla aukioloajoilla.

Lopun päivää kärräsin multaa. Hiki valui ja kirveli silmissä, vaaleanpunainen mekko liimautui ihoon. Ilostuin, kun multakasan alta paljastui parinkymmenen sentin kerros vanhempaa kunnon multaa. Se on ostettu jätevedenpuhdistamolta, on siis kompostoitua ihmisen kakkaa. Sille mullalle puutarhamme on perustettu. Aivan toista kuin nykyinen vettä hylkivä ja tuulen mukaan lähtevä höttömulta. Kävin juomassa ja kärräsin. Kävin juomassa ja kärräsin. Iltaseitsemältä lopetin ja kuurasin ihon esiin mullan alta.

Esikoinen soitti minulle musiikkikappaleita ja luonnehti niitä. Eri biiseistä tulee energinen tai surullinen tai aggressiivinen olo. Mutta että kappaleessa on 11-vuotiaan mielestä eeppinen atmosfääri?  Hämmästyttävä ipana. Jo iässä jolloin lapset tavallisesti huutavat pytyltä pyyhkimään, tämä ruuneperimme huusi: "Äiti, voisitko osallistua tähän kakkaprojektiin?"

Sukulainen soitti pitkän puhelun ja kyseli voisiko uupumiseni taustalla olla kolme vilkasta lasta. Onhan toki. Tai mitäpä vilkkaudesta mutta se kovakorvaisuus. Lisäksi olin jo iällä lapset saadessani. Perään luettelin pitkät pätkät muita uupumiseen johtaneita asioita. Nyt olen aivan sekaisin. Lääkärit ja terapeutit ovat sanoneet että kuka vain voi sairastua. Se johtuu aivokemiasta. Onko näillä luettelemillani asioilla siis mitään tekemistä sairastumiseni kanssa? En muista mitä asiasta on minulle kerrottu.

Mitä tehdä jos sairausloma jatkuu ja pitää hakea Kelalta sairauspäivärahaa. Kelan päätös tulee aikanaan, mutta asuntolainan syyskuun eräpäivä tulee ennemmin. Lyhennyksiin voi pyytää pankilta taukoa, mutta itse netissä tekemälläkin tauko maksaa toistasataa euroa. Sosiaalitoimistoon yhteyttä, sanoi sukulainen, ihan kuin lääkärinikin. Mistä saan voimat siihen? Kai ne pakon edessä jostain löytyvät. Isompi kysymys kai sittenkin on, mistä löytyy voimia jos sairausloma ei jatku.

Punapeikonpähkinä

Studiolla

Mallikkaampi päivä. Komensin koululaiset aamupalalle ihmisten aikoihin ja he tulivat. Söivät, eivät riidelleet eivätkä soittaneet suutaan. Lähdimme yhdessä metsälenkille melko vähäisen hannaamisen jälkeen ja kunnon kengät jalassa. Piki sai mittavan hepulikohtauksen kun lapset olivat pitkästä aikaa mukana. Lapset kiipesivät lähes pystysuoraa seinämää suuren kiven päälle. En ehtinyt edes sanoa että tuonne Piki ei varmasti pääse, kun koira oli jo lasten vieressä. Hirvitti katkooko se jalkansa alas tullessa. Juttelimme hyväntuulisesti ja vain pienellä kitinällä sain lenkin pidennettyä lumikkotielle asti. Pelkäämäni kyynpurema jäi tällä kertaa saamatta.

Tarjoamani lounas kelpasi kummallekin ipanalle ilman pienintäkään mutinaa. Kerrankin laitoin heille salasanat tietokoneille hyvillä mielin. Esikoinen näytti ja kuuntelutti FL-studiolla tekemäänsä puolen minuutin mittaista biisin alkua. Olen ihmeissäni. Lapsi näyttää ammattilaiselta esitellessään ohjelman ominaisuuksia ja värkätessään rytmejä ja säveliä. Tietokoneella voi "soittaa" monia instrumentteja. Biisinpätkä kuulosti kivalta eikä sen rakenteessa ollut huomauttamista. Lapsella ei ole aiempaa musiikkiharrastusta mutta hyvin tarkka sävelkorva kyllä on.

Kitkin isoja rikkaruohokasoja sinne tänne ympäri pihaa ja kanniskelin niitä laitumelle. Lampaat tulivat juoksujalkaa sorkat kopisten tarkastamaan mitä on ruokalistalla. Kävin aina välillä laittamassa salasanan uudelleen kun järjestelmä kaatuili. Keräsin voimia siirtääkseni lecaharkot pois etupihalta mutta oli liian kuuma. Kävin uittamassa koiran. Leivoin uudella ohjeella mustaviinimarjapiirakan. Muistin allekirjoittaa koululaisten kevättodistukset ja sujauttaa ne reppuihin. Muistin jopa sen, että tänään oli lähiruokatori. Puoliso haki puolestani kuuden litran jugurttitilauksen.

Tänään ei ottanut päähän yhtään mikään. En ainakaan muista. Todella erikoinen päivä. Tai no, nyt alkaa kyllä vähän ottaa päähän kun kello pian yksitoista lyö ja kaksi lasta sipisee hereillä. Toinen lähtee aamulla kuudelta ja toinen kahdeksalta.

Clematis viticella 'Jules Correvon' omenapuun yllä

Psykiatri maakuntamatkalla

Maanantaina olin pienimmän kanssa myöhäisellä aamupalalla. Talo oli hiljainen kunnes makuuhuoneessa alkoi aivan kammottava huuto. Jostain salasanasta tapeltiin niin kovaa että varmaan kuului kirkonkylälle saakka. Oli kova homma saada taistelevat koululaiset aamupalalle tasaamaan verensokeriaan. Kävelimme porukalla kaupalle ja apteekkiin varjoisan metsän kautta. Iltapäivällä raivoamisen hoiti pienin. Töistä soitettiin jossain vaiheessa, en vastannut. Illalla yritin saada lapsia ajoissa nukkumaan koska tiedossa oli varhainen aamuherätys. Kaksi pienintä hihhuloi vielä puolen yön aikaan. Makasin terassin sohvalla, katselin taivaalla lähestyvää kirkasta valopistettä ja mietin törmääköhän se meihin. Suistuukohan maapallo tänä yönä radaltaan.

Aamulla ylös varttia vaille kuusi ja matkaan kymmenen yli. Arvelin että pienin ei ehkä ole parhaimmillaan kuuden tunnin yöuniensa jälkeen, mutta mitä vielä! Tsirp tsirp, joko mennään päiväkotiin! Vein puolison taas kerran töihin saadakseni auton käyttööni. Jämähdimme jonoon. Emme tienneet miksi, mutta paikalliset olivat selvästi tilanteen tasalla: olivat perustaneet tien laitaan makkaragrillin traktorin peräkärryyn. Pyöräilijät ajoivat ohitsemme. Kilometrien matelun jälkeen näimme syyn: edessä oli laiva. Erikoiskuljetus, jonka edestä purettiin kai sähköjohtojakin.

Palasin toista tietä. Olin terveyskeskuksella jo varttia vaille kahdeksan, aika lääkärille oli yhdeksältä. Kävin aikani kuluksi tutustumassa kirkonkylän uimarantaan ja vähän harmitti kun ei sattunut uikkarit mukaan. Tuli halju olo keskellä rantaa kököttäneistä yksinäisistä lasten crocseista. 

Psykiatrini tuli ensimmäistä kertaa tapaamaan täkäläisiä potilaitaan täällä sen sijaan että me kaikki ajelemme hänen luokseen kaupunkiin. Hän kertoi että Kela edellyttää työterveyspalaverin järjestämistä, esitti arvelujaan kysymyksistä ja vaihtoehdoista joita ensi viikon palaverissa ehkä tulee esiin ja kyseli millaisia muutoksia työssäni ja työpaikallani tulisi tapahtua jotta voisin palata työhön. Pillahdin itkuun monessa kohtaa. En enää jaksa uskoa mihinkään muutoksiin. Työnantajani byrokraateilla lastattu vene kääntyy sen verran hitaasti että kolme seuraavaakin sukupolvea ehtii siirtyä täältä ikuisuuteen.

Psykiatri toi yhtenä mahdollisuutena esiin kuntouttavan työkokeilun. Kunpa voisinkin päästä töihin jonnekin muualle. Työhön, jossa voin olla hyödyksi ja tyytyväinen itseeni. Työhön jonka tulokset ovat nähtävissä ja jossa viihdyn. Ennen vanhaan se olisi käynyt vaihtamalla työpaikkaa kauan ennen uupumusta.  Nykyään on pidettävä romahdukseen asti kiinni siitä työpaikasta jonka ihmeen kaupalla on aikoinaan sattunut saamaan. Ulospääsyä ei ole näkynyt enkä näe vieläkään mutta psykiatri sanoo näkevänsä. Hyvä niin. Kun hän kysyi onko minulla vielä jotain ensi viikon tapaamiseen liittyen, kysyin miten saan itseni saapumaan paikalle sen sijaan että juoksen metsään. No, viestihän se olisi sekin.

Kotimatkalla vein ystävälle laatikollisen pieneksi jääneitä lastenvaatteita. Hän pyysi jäämään kylään mutta jouduin kieltäytymään. Ei ollut voimia. Entistä enemmän tuntuu siltä etten halua olla ihmisten kanssa tekemisissä, edes lähimpien ystävien. Enkä omien lasteni. Tulin kotiin puoliltapäivin. Kumpikaan koululainen ei ollut pessyt hampaitaan, pukeutunut päivävaatteisiin tai syönyt aamupalaa. Kävelin mitään sanomatta takaisin ulos ja nukahdin varjoisan terassin puiselle sohvalle. Pari tuntia myöhemmin lähdin hakemaan pienintä hoidosta ja puolisoa kaupungista. Yksi lapsi oli edelleen syömättä ja juomatta ja nukahtanut yöpuvussaan lastenhuoneeseen. Hän söi aamupalansa iltaseitsemältä ennen koko perheen uimaretkelle lähtöä.

Askartelin iloisen iltapalan, halusin ilahduttaa perillisiäni. Kaksi lasta alkoi valittaa salaatista ja paprikasta mutta onneksi edes yksi alkoi nauraa iloisen yllättyneesti.

Kaksitoista talviturkkia

Jaa-a. En taas muista. Muuta kuin mustikkapiirakan, jonka perhe ahmaisi hetkessä vaikka se oli melko mauton, tehty pensasmustikoista. Voisi tulla ihan hyväkin piirakka jos sitä ryydittäisi mustilla viinimarjoilla.

Lapsi oli kaverillaan kylässä. Kun puoliso lähti hakemaan, minä lyöttäydyin mukaan ja sanoin että jätä uimarannan kohdalla kyydistä. Menin kokeilemaan tarkenisinko uida. En ole kovin hanakka menemään kylmiin vesiin ja käsitykseni kylmästä on ehkä eri kuin monen muun. Ihme juttu, mutta vesi oli niin lämmintä että heitin talviturkin. Tai ainakin kaksi. Oikeastaan en ole käynyt uimassa ihan oikeassa järvessä ainakaan kahteentoista vuoteen. Se pikkuruinen järvi, missä pari vuotta sitten uin, on ennemminkin melkein lampi. Kylläpä oli ihanaa. Aloin saman tien suostutella puolisoa uudelle uimareissulle huomisiltana.

Puoliso korjasi lapsen pöksyt ja repun ja leikkasi pensasaidan. Minä kitkin kaksi kottikärryllistä ja napsin kuunliljoista kukkavarret pois. Punahatut alkavat kukkia ja sädepäivänhatun nupuistakin pilkottaa jo keltaista. Kerroin puolisolle eilen saamastani mahtavasta puutarhaideasta. Arvelin että hän käskee tarkistaa lääkityksen, mutta hän pitikin ajatustani hyvänä. Kyse on sen verran isosta projektista ettei toteudu ihan hetikään, mutta innostus on valtava. Hyvä huomata että saatan yhä innostua jostain.

Näössä ei ole vikaa mutta silti en näe. Muumimukini saattaa olla ainut esine keittiön isolla ruokapöydällä mutta en löydä sitä siitä vaikka katson pöydälle. Jääkaapilla vierähtää aina pitkä tovi kun ensin koetan muistaa mitä olen sieltä hakemassa ja muistettuani yritän löytää sen. Aika usein jää löytämättä. Puoliso tulee paikalle ja ottaa tavaran aivan nenäni edestä. Pari päivää sitten etsin esinettä joka oli vasemmassa kädessäni. Aamulla rannalle kävellessä huomasin kauniin pihlajanoksan joka kaareutui tien yli. Paluumatkalla en enää nähnyt sitä vaikka tiesin etsiä. Shortsini löysin tänään sieltä mistä niitä jo kesäkuussa etsin. Ilmaisin autolla ajoon liittyvän huoleni psykiatrille: Entä jos en vain näe liikenteessäkään? Sitä joka jää alle tai ajaa päälle. Psykiatri oli sitä mieltä ettei sellaista vaaraa ole.

Leikitin koiraa takapihalla pitkän tovin, heitin palloa ja keppiä, kiskoin narun toisesta päästä ja ärisin. Kun palasin sisälle, esikoinen tuli sanomaan: mä kuulin kaiken sen sun lässytyksen. Oli ollut terassilla lukemassa kirjaa. Kai sille otukselle sitten tulee lässyteltyä. Piki on alkanut muotoutua hyvin kauniiksi koiraksi. Tähän asti olen ollut lenkillä ylpeä siitä että minulla on niin herttainen ja söpö koira. Nyt alan olla ylpeä siitä että koirani on niin uljas ja upea. Luonne tuntuu myös kehittyvän yhä parempaan suuntaan vaikka jääräpäinen onkin. Koiralle pystyn sentään yhä pitämään jöötä vaikka lapsille en, ja jöön jälkeen yhteistyö sujuu taas hienosti.

Taidan toistaa itseäni. Paras mennä nukkumaan. Viime yönä aloin jo suunnitella että nukun terassilla talvenkin.

Talviaiset

Illalla terassille nukkumaan mennessä tuntui viileältä. Peittona oli pelkkä lakana. Olin kuitenkin liian laiska hakeakseni lisää vaatetta tai peittoa. Neljältä aamulla heräsin aivan jäässä. Lämpötila oli laskenut 15 asteeseen. Kipitin tarkistamaan lasten peitot ja puin itselleni lämpimästi päälle. 

Ennen yhdeksää sujahdin koiran kanssa kauppareissulle. Puoliso kerrankin kotona ja hoitaa aamutoimet, voi kävellä vähän pidemmän kuin hätäisen pissatuslenkin. Menimme metsän kautta, mukavampi vaihtoehto kuin paahteinen asvaltti. On se vaan ihana koiranpoikanen. Niin nuori vielä ja osaa niin mahdottoman nätisti odottaa kaupan pihassa. Nätisti osaa myös kulkea hihnassa silloin kuin vain haluaa. Jolkottelee fleksin sallimissa rajoissa tien vasenta reunaa ja ohittaa taluttajan aina vasemmalta. Ja asioille hakeutuu aina pitkälle pöpelikköön jos sellainen vain on tarjolla.

Nelivuotias kertoi olevansa jo melkein aikuinen. Sitten kun hän täyttää viisi, hän on vielä melkeämmin aikuinen. Murunen on vielä niin pieni ja suloinen ja osaa ottaa siitä kaiken irti. Koetan painaa nämä hetket mieleeni. Vaahtosammuttimen kokoinen sähikäinen joka ei osaa kävellä vaan juoksee ja hyppii - ja käyttää älypuhelimen kosketusnäyttöä kuin olisi syntynyt se kädessä. 

Eikä yksikään lapsi rähjännyt melkein koko päivänä nyt kun isä oli kotona. Puolison kokkaama kaalikeitto aiheutti vähän meteliä mutta jollain ihmeen konstilla sekin tuli syötyä.

Puoliso ilmoitti jo viikolla keräävänsä viinimarjat lauantaina. Ei edes että kerätään vaan että hän kerää. Ihmettelin itsekseni. Tämä on ensimmäinen kerta kun hän osoittaa mitään kiinnostusta marjapensaita kohtaan. Tänään menimme yhdessä puskiin, lapsetkin tulivat vähäksi aikaa. Kysyin onko anoppi luennoinut puolisolle että marjasato pitää huolehtia talteen. Ei ole vielä, vastasi puoliso. Ajattelin hoitaa homman ennen kuin ehtii.

Uusi mehumaija pääsi heti töihin. Kolmesta pensaasta tuli mukavasti satoa. Keitimme maijallisen punaista ja toisen mustaa viinimarjaa. Olo oli juhlallinen ja vähän leuhka: tässä sitä vaan säilötään oman puutarhan satoa, omin käsin istutettujen pensaiden marjoja. Lopuista mustista puoliso tekee hilloa. Tiedän että yksin en olisi saanut marjoja kerättyä, luultavasti en edes aloitettua. Ehkä puolisokin tiesi. Joka vuosi olen kerännyt marjat yksin, perannut ne ja pakastanut puolen litran rasioissa. Olen onnellinen että tämä vaihe elämästä on jäänyt taakse. Tästälähin maija hoitaa homman.

Mainitsin että eräs ystävämme on parhaillaan Talviaisissa. Mitkä ne on, kysyi esikoinen. Ihanaa! Nyt kaikki miettimään mitä talviaiset voisivat olla. Ehkä jonkinlainen talviteemainen juhla tai kilpailu kesän kuumimpaan aikaan? Tai ehkä juuri tällainen talkoopäivä, jolloin yhdessä säilötään puutarhan satoa talven varalle? Vai ovatko talviaiset sittenkin hassuja pieniä valkoturkkisia satuhahmoja?

Ja lopuksi hevonkakan kärräystä. Lupasin itselleni kärrätä kolme kuormaa mutta taisi niitä mennä kuusi. Sitten kakka loppui. Tällaisina päivinä ei ehdi eikä muista murehtia, ahdistua eikä lamaantua. Oli hienoa olla pitkästä aikaa puolison kanssa yhteisellä työmaalla (jos lastenkasvatusta ei lasketa). Hienoa oli myös se että puoliso hoiti kasvatuspuolen tänään ihan yksin.

Psykiatrilla käynnin jälkeen mieleeni tuli joku tosi olennainen juttu mikä pitää hänelle muistaa kertoa. Se katosi päästäni ennen kuin ehdin kirjoittaa muistiin. Ei ole ajatusta sen koommin näkynyt. Vastaanotolla suusta vain ryöpsähtelee asioita. Täytyy luottaa että ne ovat juuri ne asiat joiden pitääkin tulla sanotuksi. Mieli tekisi silti saada muistilappu kirjoitettua ennen seuraavaa käyntiä.

Viime syksyn taimivaihdosta saatu päivänlilja avasi tänään ensimmäisen kukkansa, joka sai tarhurin huudahtamaan ihastuksesta.

Tarhapäivänlilja Hemerocallis hybr. 'Frans Hals'

Kakka päivä

Käsittämättömän kiukkuinen pikkuihminen aloitti rappauksia pudottelevan raivoamisen heti aamusta ja lopetti vasta iltapuuron jälkeen. Veikkasin janoa ja nälkää mutta känkkäränkkä ei lähtenyt elintarvikkeillakaan. Ja kun kiukuttaa, ei voi sanoa selkeällä äänellä mikä mättää niin että äitikin ymmärtäisi vaan pitää vinkua, kitistä ja parkua teatraalisesti. Lisäksi pienin ja isoin jaksoivat lällätellä toisilleen kaiken päivää ihan älyvapaista asioista. 

Lapsilla on usein hauskaakin keskenään, mutta äidille heillä on enimmäkseen vain tilauksia, vaatimuksia ja reklamaatioita. Ja käskenpä mitä vaan, ei tapahdu. Jossain kohtaa päivää tämä vuoden äiti käytti lapsistaan ilmaisua paskiaiset. Näin miten isoin sai siitä haavan sieluunsa, mahtaako unohtaa koskaan. Hän tuli aamukahdeksalta herättelemään minua ja kertoi käyneensä koiran kanssa ulkona. Tähän luottaen venyin terassin sohvalla ja hoidin kaikessa rauhassa omat aamutoimeni ennen kuin aloin hankkiutua lenkille. Mutta mistä tuleekaan tuo haju? Tässä asiassa nenäni ei erehdy koskaan. Lapsen huoneesta löytyi koiran väsäämä torttu. Lapsi sentään aika vähällä jupinalla siivosi sen. Oli käynyt ulkona juu, mutta sen verran lyhyesti ettei koira ehtinyt hoitaa asioitaan. Muistutin hänelle mikä on koiran ulkoilutuksen perimmäinen tarkoitus.

Posti toi Kelan kirjeen jossa selostettiin jotain työnantajalle maksetuista sairauspäivärahoista, kehotettiin toimittamaan uusi erikoislääkärin B-lausunto mikäli sairausloma jatkuu syyskuulle ja kerrottiin että jos sairastan vielä tammikuussa, minulla saattaa olla oikeus sairauseläkkeeseen. Niin varmaan.

Juttelin naapurin kanssa ja sattumalta tuli puheeksi koulun alku. Minä olisin lähettänyt koululaiset matkaan vasta viikon kuluttua maanantaina, mutta koulu alkaakin jo ensi viikolla. Lukeehan se todistuksissa, mutta olisin etsinyt nekin käsiini vasta ensi viikonloppuna. Mitenkähän sitä oppii taas olemaan huolehtimatta koululaisten asioista ja ottamaan vastaan siitä seuraavia wilmaviestejä.

Päätin että koska on muutenkin kakka päivä eikä ole ihan järjettömän kuuma, voin hyvin ruveta kärräämään hevonkakkaa uuteen kukkapenkkiini. Ensin piti vain punnertaa viimeinen siirtonurmen pala alta pois (puoliso auttoi) ja levittää sanomalehdet. Nyt kakka peittää koko penkin. Ja tämä kaikki tietenkin kevyt vaaleanpunainen hellemekko päällä ja ne vaaleanpunaiset reiälliset muovikengät jalassa.

Esikoinen jatkoi lukuharrastustaan. Kärrätessäni kuuntelin kuinka hän terassilla luki naapurissa asuvalle kaverilleen saman Miinan ja Manun samalla hassulla äänellä ärrät ja ällät vaihtaen ja molempia nauratti. Tuli hyvä mieli. Kaverukset ovat jo olevinaan niin isoja ettei tuollaisia pikkulasten kirjoja kehdattaisi noin vain lukea, mutta vitsin varjolla se käy hyvinkin. Huomasin itsekin vaihtelevani kirjaimia kun kävelin pienten kanssa puutarhassa ja suustani pääsi: katsokaa, tuolla on västärätti!

Kosmoskukka, ikisuosikkini yksivuotisista