Psykiatri maakuntamatkalla

Maanantaina olin pienimmän kanssa myöhäisellä aamupalalla. Talo oli hiljainen kunnes makuuhuoneessa alkoi aivan kammottava huuto. Jostain salasanasta tapeltiin niin kovaa että varmaan kuului kirkonkylälle saakka. Oli kova homma saada taistelevat koululaiset aamupalalle tasaamaan verensokeriaan. Kävelimme porukalla kaupalle ja apteekkiin varjoisan metsän kautta. Iltapäivällä raivoamisen hoiti pienin. Töistä soitettiin jossain vaiheessa, en vastannut. Illalla yritin saada lapsia ajoissa nukkumaan koska tiedossa oli varhainen aamuherätys. Kaksi pienintä hihhuloi vielä puolen yön aikaan. Makasin terassin sohvalla, katselin taivaalla lähestyvää kirkasta valopistettä ja mietin törmääköhän se meihin. Suistuukohan maapallo tänä yönä radaltaan.

Aamulla ylös varttia vaille kuusi ja matkaan kymmenen yli. Arvelin että pienin ei ehkä ole parhaimmillaan kuuden tunnin yöuniensa jälkeen, mutta mitä vielä! Tsirp tsirp, joko mennään päiväkotiin! Vein puolison taas kerran töihin saadakseni auton käyttööni. Jämähdimme jonoon. Emme tienneet miksi, mutta paikalliset olivat selvästi tilanteen tasalla: olivat perustaneet tien laitaan makkaragrillin traktorin peräkärryyn. Pyöräilijät ajoivat ohitsemme. Kilometrien matelun jälkeen näimme syyn: edessä oli laiva. Erikoiskuljetus, jonka edestä purettiin kai sähköjohtojakin.

Palasin toista tietä. Olin terveyskeskuksella jo varttia vaille kahdeksan, aika lääkärille oli yhdeksältä. Kävin aikani kuluksi tutustumassa kirkonkylän uimarantaan ja vähän harmitti kun ei sattunut uikkarit mukaan. Tuli halju olo keskellä rantaa kököttäneistä yksinäisistä lasten crocseista. 

Psykiatrini tuli ensimmäistä kertaa tapaamaan täkäläisiä potilaitaan täällä sen sijaan että me kaikki ajelemme hänen luokseen kaupunkiin. Hän kertoi että Kela edellyttää työterveyspalaverin järjestämistä, esitti arvelujaan kysymyksistä ja vaihtoehdoista joita ensi viikon palaverissa ehkä tulee esiin ja kyseli millaisia muutoksia työssäni ja työpaikallani tulisi tapahtua jotta voisin palata työhön. Pillahdin itkuun monessa kohtaa. En enää jaksa uskoa mihinkään muutoksiin. Työnantajani byrokraateilla lastattu vene kääntyy sen verran hitaasti että kolme seuraavaakin sukupolvea ehtii siirtyä täältä ikuisuuteen.

Psykiatri toi yhtenä mahdollisuutena esiin kuntouttavan työkokeilun. Kunpa voisinkin päästä töihin jonnekin muualle. Työhön, jossa voin olla hyödyksi ja tyytyväinen itseeni. Työhön jonka tulokset ovat nähtävissä ja jossa viihdyn. Ennen vanhaan se olisi käynyt vaihtamalla työpaikkaa kauan ennen uupumusta.  Nykyään on pidettävä romahdukseen asti kiinni siitä työpaikasta jonka ihmeen kaupalla on aikoinaan sattunut saamaan. Ulospääsyä ei ole näkynyt enkä näe vieläkään mutta psykiatri sanoo näkevänsä. Hyvä niin. Kun hän kysyi onko minulla vielä jotain ensi viikon tapaamiseen liittyen, kysyin miten saan itseni saapumaan paikalle sen sijaan että juoksen metsään. No, viestihän se olisi sekin.

Kotimatkalla vein ystävälle laatikollisen pieneksi jääneitä lastenvaatteita. Hän pyysi jäämään kylään mutta jouduin kieltäytymään. Ei ollut voimia. Entistä enemmän tuntuu siltä etten halua olla ihmisten kanssa tekemisissä, edes lähimpien ystävien. Enkä omien lasteni. Tulin kotiin puoliltapäivin. Kumpikaan koululainen ei ollut pessyt hampaitaan, pukeutunut päivävaatteisiin tai syönyt aamupalaa. Kävelin mitään sanomatta takaisin ulos ja nukahdin varjoisan terassin puiselle sohvalle. Pari tuntia myöhemmin lähdin hakemaan pienintä hoidosta ja puolisoa kaupungista. Yksi lapsi oli edelleen syömättä ja juomatta ja nukahtanut yöpuvussaan lastenhuoneeseen. Hän söi aamupalansa iltaseitsemältä ennen koko perheen uimaretkelle lähtöä.

Askartelin iloisen iltapalan, halusin ilahduttaa perillisiäni. Kaksi lasta alkoi valittaa salaatista ja paprikasta mutta onneksi edes yksi alkoi nauraa iloisen yllättyneesti.