Elinkautinen

Nukkumaan mennessä ulkona oli ihmeellisen ihana tunnelma. Ei valoa, ei ääntä, ei tuulta, ei sadettakaan. Aivan äänetöntä ja todella lämmintä. Turvallista rauhaa. Koira kävi hössöttämättä sohvan viereen nukkumaan ja ainakin yksi kissa ilmaantui jalkopäähän. Mietin pitkään asioita joista olen kiitollinen. Niistä tuli yllättävän pitkä lista. Siitäkin voi olla kiitollinen, että koko kesänä ei ole lepakko lentänyt päin nukkujan naamaa eikä kissa kantanut saalistaan sohvalle.

Aamulla saattelin tokaluokkalaisen kouluun kaatosateessa. Hänellä on onneksi hyvä naapurista saatu sadepuku, ohut, kevyt ja hengittävä. Repun päälle laitoin rinkan sadesuojan, joka oli ilmeisesti jotenkin nolo, koska se piti ottaa pois ennen koulun pihaa. Samaan aikaan loppui onneksi sadekin. Kotimatkalla Piki piti kunnon riehuntatuokion koirakaverinsa kanssa.

Muistutin päivän mittaan useampaan kertaan itseäni siitä että elämä ei lopu vaikka palaan maanantaina työelämään. Edes vapaa-aika ei lopu. Kolme päivää viikosta töissä, neljä vapaalla. Ihan hyvä suhde. Ja siitä maksetaankin. Silti taas hetken päästä tuntuu kuin olisin elinkautisvanki matkalla rangaistusta suorittamaan. Tämänpäiväisessä Kodin kuvalehdessä oli mielenkiintoinen kirjoitus uupumuksesta ja masennuksesta. Kela ei hyväksy työuupumusta sairaudeksi. Lääkärit kirjoittavat siis potilaalle masennusdiagnoosin jotta hän pääsisi lepäämään. Näin vikapääksi nimetään työntekijä sen sijaan että työpaikalla olisi muutostarpeita. Minun diagnoosini tuli varmasti ihan todellisesta masennuksesta mutta olihan tässä keitoksessa työuupumustakin mukana. Myönnän että jännittää millaisia fiiliksiä työhönpaluusta syntyy.

Posti toi kukkaystävältä verenpisaran pistokkaita. Kuvasin kukkia ja sateenkaaria puutarhassa, merkitsin nimiä vaihtotaimien purkkeihin ja istutin muutaman kukkasipulin mutta savenkaiveluun en tunne kutsumusta vieläkään. Maa on märkää, painavaa ja liukasta. Ja yleensä kun saan haalarit kiskottua päälle ja astun ovesta ulos, alkaa uusi sade.

Iltapäivällä nukahdin koiran viereen olohuoneen matolle. Onneksi heräsin sopivasti kokkaamaan  jauheliha-koskenlaskija-kesäkurpitsa-sipuli-valkosipuli-makaronilaatikkoa. Hermostuin lasten kavereista joita meni ja tuli etuovesta ja takaovesta. Olen aina haaveillut kodista jossa saa mennä ja tulla, ovet ovat aina avoinna vieraille. Mutta ei minusta taida olla sellaiseen. Toistaiseksi on vain yksi lasten kaveri jonka meillä ollessa en ole hälytystilassa. Enkä pidä vieläkään siitä että kaverit tuodaan meille sisälle kun koti on kaaoksen vallassa ja äiti saattaa nukkua persaukisissa verkkareissa keskellä lattiaa.

Kyselin kuopukselta millä he kulkevat päiväkodista luontokohteeseen ja takaisin. Narulla, vastasi lapsi. He ottavat kiinni pitkästä narusta ja kulkevat jalkaisin jonossa kodalle ja iltapäivällä takaisin. Ei mikään kivenheitto neljävuotiaalle varsinkin kun väliaika temmelletään metsässä. Pienimmän liikunnasta ja ulkoilusta ei siis tarvitse toistaiseksi olla huolissaan.

Illalla sovin ihania vaihtokauppoja puutarhaystävien kanssa ja tilasin ihan vahingossa nettikaupasta muutaman kukkasipulin vaikka viime viikolla päätin ettei niihin ole tänä syksynä varaa. En kuitenkaan kestänyt ajatusta että uusi suuri istutusalue ammottaisi kevään tullen mustana.

Muruset tuhisevat rivissä, minä lähden koiran kanssa terassille tuhisemaan. Toivottavasti en herää aamukuudelta ankaraan haukuntaan kuten tänä aamuna.

Fuchsia Blue Angel