Teräsmies ja fasaanikenguru

Lauantaiaamuna kummisetävahvistuksin varustettu perheeni lähti huvipuistoon ja vietti siellä koko päivän. Minulla oli kaikesta vapaa päivä. Vietin sen kontallani omenapuun alla. Istutin kahtakymmentäkahta lajia perennantaimia, noin 230 tainta kaikkiaan. Lisäksi siirsin ja purkitin isompia perennoja. Hullun hommaa, tiedän. Illalla mies toi lapset kotiin ja jatkoi viettämään iltaa kummisetien kanssa. Yksi oli estynyt huvipuistokeikasta koska osallistui teräsmieskisaan. Huvipuistosedät huokaisivat voipuneina teräsmiehelle että ensi vuonna me mennään siihen kisaan ja sä hoidat ton huvipuistokeikan.

Lapset olivat väsyneitä ja ylivirittyneitä ja raivosivat koko illan. Arvelin että joku soittaa meille kohta poliisit mutta ilmeisesti naapureilla on taloissaan hyvät äänieristykset. Loppuhuipennukseksi kaikki kolme ipanaa jäivät hillumaan olohuoneeseen kun minä vetäydyin terassille huopani alle. Kahden aikaan yöllä heräsin peittelemään lapset ja sammuttelemaan valot.

Mahdollinen lukija (mahdottomasta puhumattakaan) on saattanut saada sen käsityksen että meillä vain huudetaan kaiket päivät niin että rappaukset ropisee. On meillä hiljaisempiakin, ihan mukavia hetkiä. Ehkä sairaudestani johtuu että nuo ikävämmät jäävät parhaiten mieleen. Tänä aamuna esikoinen vei koiran kävelylle ja palasi tohkeissaan ystävänsä seuraamana: saanko mennä kaverille kylään? Hotkaisi aamiaisen vauhdissa ja lähti. Kaksi pienempää kakistelivat riisi-ohrapuuron edessä mutta söivät sentään. Aamiaispöydässä mietittiin miksi HUSin lyhenne on HUS, eikö sen pitäisi olla HYS (Helsingin yliopistollinen sairaala) tai HUH (Helsinki University Hospital) ja lopulta piti oikein selvittää asia netistä. Sehän onkin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri! Harmi, ja me kun keksittiin noin hienot uudet nimilyhenteet.

Lounaaseen asti olimme pihalla, minä punaviinimarjapensaassa, puoliso ja tokaluokkalainen karviaispensaassa. Kuopuksella oli ihanat mielikuvitusleikit erittäin monitaitoisen hyppynaru-lemmikkimatonsa kanssa. Loppukesän aurinko paistoi, ei ollut kuuma eikä kylmä, ei hyttysiä eikä paarmoja - eikä yhtään riitaa. Puoliso pyöräytti lounaan eilisen jämistä. Minä puhuin sen aikaa puhelimessa sukulaisen kanssa ensimmäisen kerran vuosiin. Hän kertoi dementikkoisänsä käyvän kotoa käsin terminaalihoidossa, mikä vähän säväytti. Asiayhteydestä kuitenkin ymmärsin että ehkä se on sentään intervallihoitoa. Mutta eiköhän se tuokin vielä nähdä jos terveydenhuollon suuntaus jatkuu samanlaisena.

Iltapäivällä istutin kuutisenkymmentä tainta lisää ja nukahdin nurmikolle. Isä ja lapset veivät koiran lenkille metsään. Saunottiin. Iltalenkillä kuulin ensimmäisen kerran kuinka peura huutaa. Enpä olisi uskonut. Se hyppi heinikossa siksakkia korkeita loikkia kuin kenguru ja huusi kuin yöpuulle lentävä fasaani. Ehkä lapselleen että nyt mentiin, koira tulee.

Kaksi lasta nukkuu terassilla. Vieläköhän nuo saa tottumaan ihmisasumukseen. Puolisolla on viikko lomaa, ehkä siitä ripsahtaa minullekin vähän helpotusta.