Saven kaivuuta. Voi kunpa se joskus loppuisi. Vaan kun ihan kaikkea ei voi laittaa kohopenkkiin. Tulee tämäkin penkki koholle, mutta tilaa tarvitaan rutkasti myös maan alla. Köynnösmajan pohjoisseinälle on tarkoitus siirtää köynnöshortensia ja eteläseinälle kolme kärhövauvaa jotka ovat kesän kasvaneet ruukussa. Ennestään majan seinillä kiipeilevät nousuhumala ja lumikärhö. Eiköhän noilla jo yhden majan peittele, vaikka vähän isommankin.
Koiraystävä yritti turhaan soitella numerooni. Tosiaan, en ole pariin päivään tiennyt puhelimeni olinpaikkaa ja akkukin on päässyt loppumaan. Kauheasti ei edes huvita etsiä. Puolison puhelimen kautta asia kuitenkin hoitui ja kävin Pikin kanssa katsomassa mitä koiraystävän puutarhassa on tekeillä. Oli hauskaa katsella kuinka karvaiset kaverukset kävelivät peräkanaa pitkin tietä ja hyppivät korkeassa heinikossa painuen välillä näkymättömiin.
Se ajatus että kaikki tyhmä (jopa saven kaivelu) loppuu aikanaan, kunhan vain kärsivällisesti odotan. Sehän on elämän suorittamista, eikö niin? Onko se samaa kuin Sitten kun -elämä. Täytyy koettaa muistaa ottaa puheeksi terapeutin kanssa kun tiistaina suoritan itseni vastaanotolle suoritettuani puolison sitä ennen kaupunkiin kouluun. Ja missä suhteessa tämä on tietoisen läsnäolon harjoitteisiin, joita en muuten ole tehnyt koko kesänä? Muutaman kerran olen kuitenkin yllättänyt itseni nauttimasta hetkestä. Niin kuin vaikka vesilintujen öisistä huudoista tai lempeästä, lämpimästä kesäillasta niin kuin tänään. Ja siitä kun lapset ovat ulkona ja leikkivät iloisina ja sopuisina keskenään. Tänään jäin katsomaan niin pitkäksi aikaa että lapset kysyivät miksäkatottollee.
Otin verenpainelääkkeen rinnalle lisälääkkeen jota minulla on jemmassa. Alapaine on silti yhä yli yhdeksänkymmenen. Ihme painepakkaus.
Kello viiden tee juotiin terassilla, luultavasti viimeisen kerran tänä vuonna. Nukkumaan mennessä mittailtiin lapsilta kuumetta. Ainakin yksi nuhanenä jää huomenna kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti