sunnuntai 3. elokuuta 2014

Kaksitoista talviturkkia

Jaa-a. En taas muista. Muuta kuin mustikkapiirakan, jonka perhe ahmaisi hetkessä vaikka se oli melko mauton, tehty pensasmustikoista. Voisi tulla ihan hyväkin piirakka jos sitä ryydittäisi mustilla viinimarjoilla.

Lapsi oli kaverillaan kylässä. Kun puoliso lähti hakemaan, minä lyöttäydyin mukaan ja sanoin että jätä uimarannan kohdalla kyydistä. Menin kokeilemaan tarkenisinko uida. En ole kovin hanakka menemään kylmiin vesiin ja käsitykseni kylmästä on ehkä eri kuin monen muun. Ihme juttu, mutta vesi oli niin lämmintä että heitin talviturkin. Tai ainakin kaksi. Oikeastaan en ole käynyt uimassa ihan oikeassa järvessä ainakaan kahteentoista vuoteen. Se pikkuruinen järvi, missä pari vuotta sitten uin, on ennemminkin melkein lampi. Kylläpä oli ihanaa. Aloin saman tien suostutella puolisoa uudelle uimareissulle huomisiltana.

Puoliso korjasi lapsen pöksyt ja repun ja leikkasi pensasaidan. Minä kitkin kaksi kottikärryllistä ja napsin kuunliljoista kukkavarret pois. Punahatut alkavat kukkia ja sädepäivänhatun nupuistakin pilkottaa jo keltaista. Kerroin puolisolle eilen saamastani mahtavasta puutarhaideasta. Arvelin että hän käskee tarkistaa lääkityksen, mutta hän pitikin ajatustani hyvänä. Kyse on sen verran isosta projektista ettei toteudu ihan hetikään, mutta innostus on valtava. Hyvä huomata että saatan yhä innostua jostain.

Näössä ei ole vikaa mutta silti en näe. Muumimukini saattaa olla ainut esine keittiön isolla ruokapöydällä mutta en löydä sitä siitä vaikka katson pöydälle. Jääkaapilla vierähtää aina pitkä tovi kun ensin koetan muistaa mitä olen sieltä hakemassa ja muistettuani yritän löytää sen. Aika usein jää löytämättä. Puoliso tulee paikalle ja ottaa tavaran aivan nenäni edestä. Pari päivää sitten etsin esinettä joka oli vasemmassa kädessäni. Aamulla rannalle kävellessä huomasin kauniin pihlajanoksan joka kaareutui tien yli. Paluumatkalla en enää nähnyt sitä vaikka tiesin etsiä. Shortsini löysin tänään sieltä mistä niitä jo kesäkuussa etsin. Ilmaisin autolla ajoon liittyvän huoleni psykiatrille: Entä jos en vain näe liikenteessäkään? Sitä joka jää alle tai ajaa päälle. Psykiatri oli sitä mieltä ettei sellaista vaaraa ole.

Leikitin koiraa takapihalla pitkän tovin, heitin palloa ja keppiä, kiskoin narun toisesta päästä ja ärisin. Kun palasin sisälle, esikoinen tuli sanomaan: mä kuulin kaiken sen sun lässytyksen. Oli ollut terassilla lukemassa kirjaa. Kai sille otukselle sitten tulee lässyteltyä. Piki on alkanut muotoutua hyvin kauniiksi koiraksi. Tähän asti olen ollut lenkillä ylpeä siitä että minulla on niin herttainen ja söpö koira. Nyt alan olla ylpeä siitä että koirani on niin uljas ja upea. Luonne tuntuu myös kehittyvän yhä parempaan suuntaan vaikka jääräpäinen onkin. Koiralle pystyn sentään yhä pitämään jöötä vaikka lapsille en, ja jöön jälkeen yhteistyö sujuu taas hienosti.

Taidan toistaa itseäni. Paras mennä nukkumaan. Viime yönä aloin jo suunnitella että nukun terassilla talvenkin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti