sunnuntai 10. elokuuta 2014

Silmä kourassa

Saimme huushollin kuntoon ja uutukaisen ryijymaton lattiaan juuri ja juuri ennen vieraiden tuloa. Tosin yksi päivänsankari oli vielä lounaalla ketsupit naamassa ja alushoususillaan. Juhlat juhlittiin pienellä mutta mukavalla porukalla. Tuli peruutuksia, esteitä ja ilmeisesti parin vieraan kohdalla myös jonkinlainen väärinymmärrys. Oikeastaan oli hienoa että vierasjoukko oli pieni: ehdimme jutella kunnolla ja viedä lapset liukumäkeen, keinumaan ja ruokkimaan lampaita. Kaksi lähisukulaistani oli pudottanut kymmenen kiloa painostaan sitten viime näkemän. Toinen vettä juomalla, toinen halkoja hakkaamalla. Olen minäkin juonut ja hakannut mutta paino senkun nousee. No, he eivät ehkä syö suklaata kaiket päivät.

Yksi vieraista kyseli miten voin ja miten tästä eteenpäin. Ei minulla ollut oikein vastausta kumpaankaan kysymykseen. Suhteestani työelämään on vaikea saada mitään tolkkua. Miten työtehtävät voivat olla samaan aikaan sekä tylsiä että ylitsepääsemättömiä. Miksen saa otetta töistä, en ymmärrä mitä pitäisi tehdä, aivan kuin hapuilisin pimeässä. Miksi jaksan kärrätä multaa helteessä yhdeksän tuntia putkeen mutten kykene siirtämään kynää työpöydällä. Miksi ahdistun pelkästä työhönpaluun ajattelemisesta. Näen silmissäni ne huoneet, käytävät, koneet, lounassalaatit, bussimatkat - ja muistan heti tunkkaiset ja epätoivoiset olot ja tunnelmat viimeisiltä kuukausilta ennen sairauslomaa. Ei ei, en jaksa, antakaa minun olla. Rakkaat veronmaksajat, saisinko vain kääntää kylkeä?

Kesken juhlien nähtiin suurta draamaa kun pienimmän rakas, reissussa rähjääntynyt pehmolelu ja päiväkotikaveri Pikkukoira oli päätynyt Pikin hampaisiin. Se oli ihan tohjona, sisälmykset ulkona, nenä ja toinen silmä poissa. Lapset komennettiin ulos katsomaan onko koiralla kaksi vai kolme silmää. Onneksi yksi pikkuvieraista löysi silmän, ei ainakaan ollut Pikin vatsassa. Voi sitä lamaannuttavaa kauhua kun pikkuinen näki koiransa jäännökset. Hän painui sohvannurkkaan pieneksi mytyksi selin meihin kaikkiin eikä kuunnellut lohdutteluja. Sanoin että annetaan hänen pitää suruaika. Keskimmäisen tomera kummitäti sanoi että eipä hätää, antakaa neula ja lankaa, sisälmykset ja pari nappia, hän hoitaa koiran kuntoon. Ompeli ja pyyhki välillä kuolaisia käsiään mekkoonsa. Houkuttelin lasta katsomaan kun hänen koiransa on lääkärillä mutta pieni pysytteli mytyssään. Ja voi sitä säkenöivän onnen määrää kun täti sai koiran valmiiksi. Ei se aivan entisellään ole mutta meistä tosi hieno, persoonallinen, uniikki ja parempi kuin alkuperäinen. Tosin Piki ehti päivän mittaan saada sen toisenkin kerran hampaisiinsa, joten pientä fiksaamista on taas tiedossa.

Arvelin olevani väsynyt kun vieraat lähtevät. No ei. Vaihdoin saman tien vaatteet ja säntäsin siivoamaan köynnösmajatyömaalta ylijäänyttä puutavaraa pois. Sain kulkureitin sen verran vapaaksi että mahdun kulkemaan siitä kottikärryn kanssa.

Arjen haasteita: Aiempina vuosina koulupäivä on alkanut samaan aikaan joka päivä. Nakutettuna kello yhdeksän. Nyt mennään puoli yhdeksään ja muutamana päivänä vasta puoli kymmeneen. Lukujärjestystä ei olla vielä saatu mutta aloitusajat ollaan. Ja nyt ne pitäisi jollain konstilla oppia muistamaan. Koko viime lukuvuoden aikana en ehtinyt oppia sitäkään minä viikonpäivinä koululaisilla on liikuntaa. Koskaan ei myöskään ollut täysin selvää onko se sisä- vai ulkoliikuntaa. Onneksi ei ollut lunta eikä paljon jäätäkään, ei tarvinnut suoriutua suksista ja luistimista. Alkavatkohan he joskus huolehtia itse - ja opinkohan minä olemaan huolehtimatta? Ehkä oppisinkin jos en saisi unohdusviestejä wilmaan.

Pienet nukkuvat terassilla. Yöt alkavat viiletä, miten saisin peitot pysymään heidän päällään. Tältä kesältä toivon vielä yhtä uimareissua.

Koristelutuokio kävi meditaatiosta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti