Paritapaaminen

Puolison kanssa terapeutilla. Hän kyseli mitä kuuluu ja minä reklamoin lapsista. En saa heihin kontaktia, he eivät näe eivätkä kuule minua saati että tottelisivat. Yksi ei tee läksyjä eikä pese hampaita, toinen ei lähde kouluun. Terapeutti sanoi että pienemmälle pitää painottaa että on hänen oma vikansa jos myöhästyy tai jos ei ehdi syödä aamupalaa. Pitää osata katsoa kelloa tai laittaa joku hälytys soimaan milloin pitää lähteä. Isomman koululaisen niskaan ei saa sälyttää vastuuta pienemmän kouluunlähdöstä.

Yhteyttä kannattaisi rakentaa lasta kiinnostavan aiheen kautta. Meidän tapauksessa siis tietokoneen, pelien ja säveltämisen. Isälle se on luonnollisesti paljon helpompaa kun hän on alan harras harrastaja ja ihan paperillakin mikrotukihenkilö. Mutta minunkin kannattaisi yrittää sinnitellä sitä kautta. Huhhuh.

Puoliso sanoi lasten tietävän tai ainakin aistivan äänestä ja olemuksesta, että äidille kannattaa jankata vastaan ja että isälle ei kannata. Hän on vielä jääräpäisempi. Ja tulee kulttuurista jossa vanhemmille ei todellakaan sanottu vastaan vaan juostiin äidin asioille jo ennen kuin hän ehti sanoa lauseen loppuun.

Terapeutti ehdotti että puoliso ottaisi tänä syksynä enemmän vastuuta lasten läksyistä ja iltatoimista jotta minun kuormani kevenisi ja ehtisin toipua työkuntoon marraskuuhun mennessä. Hän uskoi myös että tokaluokkalaisen kouluunlähtö helpottuu heti kun vanhemmat eivät ole kotona ottamassa kitinöitä vastaan. Hänen oma lapsensakin valitti joka aamu että vaatteet ovat vääränlaiset mutta kun äiti palasi työelämään ja lapsen piti suoriutua kouluun itsekseen, vaatteet alkoivat yhtäkkiä kelvata.

Terapeutti kysyi puolisolta olenko muuttunut ja millä tavalla. Olen kuulemma paljon iloisempi ja toimeliaampi kuin keväällä enkä rähjää hänelle kuten ennen. Puolisolla oli hyviä, selkeitä ajatuksia jotka tulivat esiin paljon kirkkaammin kuin kotioloissa, vaikka kotonakin keskustelemme lastenkasvatuksesta usein. Ja useimmista asioista olemmekin samaa mieltä. Ainoastaan maitorasva ja tietokoneaika aiheuttavat väittelyä.

Koetin yhdessä terapeutin kanssa kirkastaa miehelle ajatusta siitä, että en ole tietokonetta ja pelaamista vastaan sinällään vaan sitä vastaan että lapset istuvat koneella kuusi tuntia putkeen, eivät liiku eivätkä lähde ulos vaikka kaveri tulee hakemaan. Eivät edes reagoi ovikellon soittoon. Ja saavat (paitsi vanhin) hallitsemattoman raivokohtauksen aina kun peliaika päättyy. Toivoisin että puoliso tarttuisi näihin asioihin tiukemmin. Etten minä olisi perheen negatiivisuusvastaava joka kieltää kaiken kivan ja pakottaa kaikkiin tylsiin hommiin kuten läksyjen tekoon ja tiskikoneen tyhjennykseen.

Minulle sovittiin uusi aika ensi viikolle ja meille yhdessä noin kuukauden päähän.

Vastaanotolta lähdettyämme puoliso puuskahti että siinä on ihminen omalla alallaan. Ei yhtään muistanut olevansa millään vastaanotolla vaan ihan vain juttelemassa ja oivaltamassa ilman pienintäkään vaivautumista ja jäykkyyttä. Nuoren sairaanhoitajamme olemuskin on niin kaukana terapeutti-stereotypiasta kuin olla voi. Hänellä on myös ilmiömäinen kyky välttää sanoja joista saattaisi tulla syyllinen olo. Hän osaa pukea jokaisen viestinsä valoisan kannustuksen muotoon.

Teimme pienen retken kahdestaan, kävimme naapurikaupungin jättimäisellä kirpputorilla jossa emme ole ennen käyneet. Löysin pari työvaatteeksi kelpaavaa paitaa. Lisäksi ostin 1.50 eurolla iloisen takkimekon, joka korvaa täysin kauan haaveilemani tajuttoman kalliin kihlataskun. On ehkä vähän kauniimpikin. Pari nappia puuttuu, mutta vaate on kuin luotu mahdollisimman sekalaisen nappikokoelman ompelua varten. Ensi keväänä kun raksahaalareista on pakko kuoriutua, pukeudun hassuun kotitakkiini ja riisun sen vasta kun haalariaika taas alkaa.

Korjasin pellavat ja ripustin nippuina kattoon kuivumaan. Menin koiran kanssa metsään epähuomiossa ilman ämpäriä ja jouduin palaamaan saman tien takaisin syli täynnä kanterelleja. Kävimme vielä uudemman kerran puolison ja Pikin kanssa metsässä ja toimme pienen ämpärillisen puolukoita. Piki on muuten mukava marjastuskaveri mutta pysäköi itsensä vähän väliä minun ja tavoittelemieni marjojen väliin.

Iltapalaksi oli savulohta ja metsäsieniä. Lapset huusivat kuin kolme palosireeniä: ei kalaa, en halua kalaa, kala on pahaa, kala ei ole ruokaa, nälkä, haluan ruokaa, en syö sitten mitään ja paiskis. Muistutin keskimmäiselle että kyse on hänen lempiruuastaan. Ei ole pakko syödä mutta pitää maistaa. Hetken päästä kaikki kolme söivät lohta kaksin käsin. Vain pari murua jäi jäljelle kokonaisesta kalasta. Sovittiin että seuraavalla kalakerralla pärjätään pienemmällä huudolla. Uskokoon ken tahtoo.

Syksy on vuoden kotoisinta aikaa. Lapsuuteni keittiössä tuoksuivat marjamehut, omenamehut, hillot, piiraat ja pannulla tirisevät sienet. Kerättiin koko perheen ja naapurien voimin luvan kanssa paikallisen herneenviljelijän pellolta valtavat röykkiöt jämiä puinnin jälkeen. Istuttiin puutarhapöydän ääressä syömässä ja perkaamassa herneitä. Koira söi palot. Rakkaimpia muistojani on pieni minä syömässä meetvurstivoileipiä aurinkoisessa puolukkametsässä. Toivon että meidänkin lapsillemme jää kodikkaita, mukavan lämpimiä syysmuistoja. Että saamme koululaisetkin mukaan metsään ilman että se tuntuu heistä rangaistukselta.

Piisku, mikä lienee. Syyspuutarhan upea kaunistaja.