Eilisen teksti

Yö oli rauhallinen mutta minä levoton, nukuin vain lyhyitä pätkiä. Aamulla silmät olivat kuin särjellä, tukka kuin Uuno Turhapurolla ja päänsärky lupaavasti aluillaan. Puolisolla oli etäpäivä, mutta hän tuli pakkaamaan pikkuihmisen lähtökuntoon ja lupasi käydä hakemassa hänet hoidosta jotta minä voin tallata iltapäivällä omia polkujani. Se on rakkautta se. Pikkuinen jäi iloisesti vilkuttaen päiväkotiin.

Gramma parasetamolia naamariin, tipat ja vanut molempiin korviin ja voilà! Valmiina palaveriin. Yllättäen palaverit olivat aika viihdyttäviä ja vointi meni niiden myötä ihan eri suuntaan kuin olin odottanut. Pilkahdus yhteisöllisyyttä ja hauskanpitoa valaisi päivän niin että kotimatkalla tein jotain aika yllättävää. Menin aleen. Naistenosastollekin! Löysin muutaman tyykin joissa hartiani ja olkavarteni mahtuivat liikkumaan ja ostin ne 70 prosentin alennuksella. Kaikkein eniten kuitenkin ilahdutti se, että kohtasin muutaman epätympeän myyjättären.

Ruokin nälkää kiljuvan lapsen joka oli puolisolta unohtunut. Ruokapöydässä oli ilmeisesti ollut riittävästi meteliä vaikka yksi puuttui. Vaikka niin ne käyttäytyvät aina, niin lapset kuin kissatkin, kun tulen kotiin. Aivan kuin moneen viikkoon ei olisi ruokaa nähtykään. Keittiöpalveluksen jälkeen tyhjensin vaatekaapistani kaikki vaatteet joihin en enää mahdu tai joita en muuten vain ole koskaan tykännyt pitää. Monta ei jäänyt jäljelle. Tämän päivän ostokset mahtuivat tilalle varsin hyvin. Myös se miestenosastolta hankittu. 

Siemenkirje ei tullut vielä ja nettiyhteys on poikki. Mielestä on kadonnut se teema josta olin ajatellut tänään kirjoittaa. Nyt on siis hyvä tilaisuus kokeilla tuleeko uni paremmin ja parempana jos menen aikaisemmin nukkumaan.

Sumuaivo saa yllätysvieraita

Viikon toisen työpäivän aamu lähti mukavasti käyntiin: lapsi heräsi itsekseen kirkkaan kasvivaloni avittamana, tepsutteli myrtsinä mutta vapaaehtoisesti olkkariin, talutin kädestä aamutoimiin, vaihdettiin neniä, pestiin ja puettiin ihan huomaamatta ja huutamatta. (Joskus jos oikein monen kanssa vaihtaa, on kova räknääminen että lopulta saa omansa takaisin.) Matkalla nähtiin upea cheddarin värinen kuu ja ihmeelliset keskustan valojen ja pakkaslumikiteiden synnyttämät valerevontulet.

Tilaamani laitehuolto saapui viimein kaksi päivää odoteltuani - ja tietenkin täytenä yllätyksenä minulle. Ei ollut mitään käsitystä miksi joku vieras tulee työkalupakin kanssa minua kysymään. Sama juttu toisenkin ihmisen kanssa, jonka vierailusta olin sopinut. Monenlaista säätöä ja ihmettelyä on uusien ohjelmien ja toimintatapojen kanssa. Niistä ja omastakin tilanteestani kävin rohkaisevia terapiakeskusteluja työkaverin kanssa. Oli luksusta päivän lopuksi tehdä töitä ohjelmalla, jossa on kysy neuvoa -nappi. Kuin napista painamalla kuvaruudun alareunaan ilmestyy ystävällinen ja selkeäsanainen henkilö valokuvan kera valmiina auttamaan. Ja vastaus todella tulee ihan saman tien. Pus. Vaikka vastaus tällä kertaa oli ettei ohjelmalla voi tehdä sitä mitä halusin, silti pus. Tällaisessa maailmassa minä haluaisin elää.

Yhä useammin tulee ajateltua työn mielekkyyttä. Onko työstäni kenellekään mitään hyötyä. Minullehan siitä on se hyöty että saan pienen palkan jolla elätän perheeni ja toteutan pieniä haaveitani, mutta haluaisin että työni olisi muullakin tavalla tärkeää. Jos ulkoiluttaisin vanhusta tai hoitaisin sairasta, sillä olisi merkitystä. Jostain syystä useimmista hommista, joilla on merkitystä, maksetaan tosi vähän. Ne ovat usein myös henkisesti ja/tai fyysisesti niin raskaita ettei minusta olisi niihin. Ehkä nämä pohdinnat liittyvät enemmän ikään kuin masennukseen.

Jo kahden aikaan iltapäivästä olin tosi väsynyt enkä pystynyt tarttumaan uuteen hommaan. Kirkkaana tuli mopoauton kuva mieleen. Tosin iltapäiväväsymystä on ollut vuosikaudet. Siinä on osuutensa myös sisäilmalla.

Kotona ilta hujahti nopeasti vaikka ruoka odottikin taas valmiina. Ja jälkiruoka. Kelkkailimme sen verran kuin tarkenimme. Pääsimme tavoitteeseen: hiljaisuus ja pennut petissä klo 21. Jospa vain uni tulisi omaankin simmuun. Yksi päivä pitäisi vielä sinnitellä, ja kaksi palaveria. Huomenna on meikäläisen perjantai ja siemenkirje on postissa matkalla meille päin!

Viimeinen istunto

Mitä kummaa näenkään? Taivaan sinen ja auringon pilkahduksen. Tuntuu ihmeelliseltä! Jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan ikkunasta ulos kuin en olisi ikinä moista sääilmiötä nähnyt. Ja ihana ihana sädehtivä pakkaslumi valaisee maiseman ja sielun ja suojaa arat puutarhakasvit lämpimän peiton alle. Voi miten olenkaan odottanut lunta. Viime viikkojen aikana olen tullut siihen tulokseen että meidän on muutettava. Joko Lappiin, missä vielä on lunta talvisin, tai sitten sellaiseen osaan Afrikkaa, missä kaamosta ei ole ja perheeni aikakäsitys on sovinnossa yhteiskunnan kanssa.

Uni ei meinannut eilen tulla pillerilläkään. Oli se sitten jossain vaiheessa tullut ja pysynyt. Herätys klo 6.00 oli lempeä kuin palohälytys keskellä yötä. Pienokainen parkui taas lohduttomasti aamutoimien ajan mutta marssi iloisena myssyn tupsut heiluen päikkyyn. Ehkä minunkin pitäisi kokeilla tuota parkumista?

Kellokorttikin itkee jo ennestään ja taas kertyi pari tuntia lisää miinusta psykologin penkillä istuessa. Harvoin missään menee aika niin nopeasti. Voisin varmaan jauhaa asioistani koko päivän ilman että pylly puutuisi. Valitin etten enää muista mitä piti tehdä, en osaa tätä toipumishommaa. Psykologi antoi rautalangasta väännettyjä ohjeita ja lupasi lähettää lisää tietoisen läsnäolon harjoituksia. Hän ei "voinut suositella" kirkasvalokuulokkeita mutta kertoi sen sijaan käyttävänsä niitä itse ja kokee saavansa saman hyödyn kuin silmien kautta nautitusta kirkasvalostakin. 

Kun kannan murhetta asiasta jolle tällä hetkellä en voi tehdä mitään - esimerkiksi lapsen pitkät hoitopäivät - lisään turhaan omaa stressiäni, mikä vaikeuttaa toipumistani. Minun kannattaa muistuttaa itselleni joka kerta, että tämä asia on nyt toistaiseksi näin ja se on ok. Voin hyväksyä sen, antautua sille.  Kun kerroin että isommilla lapsilla on seinällä kuvasarja jota he aamulla seuraavat tehdessään aamutoimia, psykologi kysyi voisinko tehdä itsellenikin kuvasarjan. Mikä kuva muistuttaisi minua siitä, etten murehtisi päivähoitoasiaa tai muita asioita, joita en juuri nyt voi muuttaa. Sovimme, että laitan ensimmäiseksi kuvaksi lapsen päiväkodissa piirtämän kuvan perheestämme. 

Kun koen jonkin asian (vaikka puheterapeutin lausunnon) negatiivisena, minun on hyvä pysähtyä tiedostamaan että jaha, nyt tuntuu pahalta. On fyysistä ja väistämätöntä että masentuneen aivot hakevat ensisijaisesti negatiivista tapaa suhtautua asioihin. Minä itse voin pysähtyä ja tietoisesti kääntää suunnan ennen kuin negatiivinen kierre lähtee liikkeelle lumivyöryn tavoin. Voin keskittyä ajattelemaan että tuskin se puheterapeutti ilkeyttään haluaa meitä kiusata. Ehkä siellä käynneistä saattaisi olla lapselle hyötyäkin. (Tässä on kyllä aika paljon työstämistä vielä.)

Kun lapset metelöivät ruokapöydässä enkä saa heitä hiljenemään, voin laittaa korvilleni mahdollisimman suuret ja kirkasväriset kuulosuojaimet. Antaa huutaa vaan. Voin syödä oman ruokani rauhassa.

Kun jaksamisessa tulee takapakkeja, ei kannata pelästyä tai pettyä. Kun en jaksakaan mennä ystävän vauvaa katsomaan vaikka olen sopinut, voin hyväksyä, että tänään jaksamiseni on tällainen. On lupa kömpiä peiton alle. Notkahdukset kuuluvat prosessiin. Niitä tulee vielä sittenkin kun koen olevani terve. Nyt olen vasta toipumassa, vielä hyvin herkässä tilassa. Tehoja on kuin mopoautossa, turha koettaa kaasutella ferrarin tavoin. Kärsivällisyyttä tarvitaan. (Sattuuko kukaan tietämään missä sitä myydään?) Mopoauton kuva siis seinälle muistuttamaan siitä että olen vasta toipilas. Voin sitten pikkuhiljaa vaihtaa kuvia aina vähän tehokkaampaan menopeliin. (Puoliso saattaa jossain vaiheessa huolestua.)

Mitä ikinä vapaina toipumispäivinäni teenkään, minun tulee tehdä se hyvillä mielin. Mitään sellaista ei tarvitse eikä pidä tehdä, mitä en voi tehdä hyvillä mielin. Suursiivouksenkin saan toki tehdä, jos se juuri silloin tuntuu hauskalta. Jos lenkille lähtö tuntuu nihkeältä, voin joko jättää lähtemättä tai keskittyneesti ja lempeästi muistuttaa itselleni että teen tämän, koska tiedän että siitä tulee hyvä olo.

Nyt on psykologikortit käytetty. Jatkoseuranta työterveyshoitajan ja -lääkärin voimin. Tipat korviin ja Paavalilta kirje Titukselle. Hyvää yötä!

Talvitamineet esiin

Eilen ahdistuksen häivähdykset kävivät mielessä muutamaan kertaan kun tuli mieleen että kohta on taas arki ja pitää jaksaa nousta kuudelta ja rientää ruuhkaliikenteessä kaupunkiin ja koettaa tunata jotain hapettomassa toimistossa kahdeksan tuntia ja ehtiä ajoissa hakemaan pientä päikystä oli keli mikä hyvänsä. Tänään ei ole ahdistanut. Ei ole varmaan ehtinyt. Tai sitten konkreettinen arkeen valmistautuminen on auttanut. Pesukone rouskutti koko päivän. Kävin läpi noin kolmesataa paria hanskoja, rukkasia, lapasia ja villasukkia. Jokaiselle löytyi sopivia kokoja villaisia anopin kutomasta ehtymättömästä varastosta. Piilotin ohuet pipot, hanskat ja välikausihousut. Eiväthän lapset muista aamulla katsoa paljonko pakkasta on vaan sujahtavat koulutielle niissä tamineissa mitkä käteen osuvat. 

Samalla vauhdilla vaihdoin keittiöön kesäverhon. Meillä on vain kesä-, syys- ja jouluverhot. Ja vain keittiöön. Ja vain jouluverhoissa on muutakin kuin kappa. Monesti olen pitänyt jouluverhoja kevääseen asti (niissä ei ole mitään tonttuja tai muuta ylijouluista) mutta nyt valontarpeeni on niin suuri että halusin vaihtaa. Voi aah sitä valon määrää mikä keittiöön tulvahti!

Aamiaisen ehdin laittaa, mutta kun valmistelin seuraavaa ateriaa, anoppi lehahti paikalle ja komensi minut vapaalle. Laitoin antibioottitipat korviin ja rupesin lukemaan Raamattua. Ensin yhdellä kyljellä, sitten toisella. Uusi testamentti on luettu ennen kuin kuuri loppuu. Ehdin käydä myös lenkillä ennen lounasta. Valoa on heti huikeasti enemmän kun lumi on maassa, vaikka päivä olikin pilvinen. Antaa tulla vaan lisää sitä lunta! Lapset paljastivat nurmikkoparan laskiessaan mäkeä.

Perhe pääsi illalla viimein testaamaan pukin tuomaa potkukelkkaa. Minä yritin sillä välin tietoista läsnäoloa. Taisin kyllä nukahtaa. Tieto unilääkkeen olemassaolosta on lohdullinen. Lupaan itselleni, etten enää sinnittele ja vetkuttele lääkkeen otossa, jos nukkumattia ei ala näkyä.

Kodin lämpöä

Samalla kun keitin aamupuuroa keräilin kokoon leipäainekset, luin aamun lehden ja pyöräytin pullataikinan. Kaikki sujuu hyvin ja iloisesti kun on monta asiaa tehtävänä. Puoliso väänsi leipätaikinan. Anoppi teki aroniavispipuuroa. Mutta kuka teki ruokaa? Ei kukaan. Lasten toivomuksesta pidettiin pakastepizzapäivä. Kaupan pizzat ovat parempia kuin äidin tekemät. Tietysti kaupan pizzojakin tulee aina vähän tuunattua. Kourallinen itse kasvatettua valkosipulia vähintään lisätään aina, kaikkeen. Sano huugo.

Yhä lisää toisessa todellisuudessa elämistä: Kun sammutan puhelimen tai tietokoneen, se käynnistyy saman tien itsekseen uudelleen. Joskus useamman kerran. Työpuhelin voitti taannoin 6-0 ja jäi lopulta päälle. Kun suljen lapsen sukkalaatikon, kuuluu ammuu. Kun lukitsen auton ovet, varashälytin alkaa mylviä. Varsinkin jos on erityisen myöhäinen tai varhainen ajankohta tai mahdollisimman keskeinen paikka, kuten kaupan pysäköintialue. Joskus hälytin odottaa kunnes olen kassajonossa.
  
Tänään en jaksanut olla kauhean murheellinen mistään. Iloitsin hyvästä uutisesta jolla on käänteentekevä merkitys ystävän elämään. Katselin lintulaudan vilskettä ja suunnittelin uutta ruokintapaikkaa. Suostuttelin puolison kauppareissulle kun oma lähteminen tuntui mahdottomalta. Piti mennä ystävän vauvaa katsomaan, siirsin sitäkin reissua. Kävin ystävän kanssa reippaalla lenkillä sakeassa lumisateessa. Yksin ei olisi tullut lähdettyä. Suihkun jälkeen kiskaisin aimo annoksen pizzaa ja puolukkapiirakkaa kitusiini ja nukahdin takkatulen ääreen. Siinä se päivä sitten menikin. 

Tietoisen läsnäolon harjoitukset ovat olleet tauolla laiteongelmien takia. Nyt esikoinen vaihtoi virtalähteen ja puoliso liitti mykistyneiden korvanappien tilalle kahden kilon kuulokkeet viiden gramman mp3-soittimeeni, joten pääsen jatkamaan harjoituksia. Kunhan olen tarjoillut iltapalan saunasta tulleelle äänekkäälle pilkulliselle lohikäärmeelle.

Vapaa kuin taivaan räntä

Sairauslomapäivä. Tai työnantajan näkökulmasta virkavapaa. Sydän helähti sirpaleiksi kun kuuntelin kuopuksen raastavaa itkua aamuseitsemältä: en halua päiväkotiin, haluan nukkumaan! Eihän tässä ole mitään tolkkua. Äiti on kotona, isoäiti on kotona ja silti pienen ihmisen pitää mennä kymmeneksi tunniksi päiväkotiin. Ainoa mikä vähän lohduttaa on se, että hän on jo neljävuotias oman ikäisestään seurasta nauttiva napero. Seuraavaksi kuuntelin koululaisten epäilyttävän hiljaisia aamutoimia, mutta pitäydyin menemästä hätiin. Ainakin kouluun oli lähdetty. Kymmenen jälkeen jaksoin viimein itse nousta ja nauttia hiljaisen partajugurtti-mustaviinimarja-luksusaamiaisen aamulehden kera.

Koulupäivän aikana riisuin kuusesta loput koristeet ja leikkasin oksasaksilla oksat. Sijoittelin ne arimpien kasvien suojaksi puutarhaan. Kävi niin kuin arvelinkin: lapset eivät huomanneetkaan kuusen katoamista. Nostelimme anopin kanssa lopunkin joulun kaapin ylähyllylle. Vielä ehdin juoda litran vihreää teetä ja selata läpi siemenvarastoni ja postin tuoman siemenluettelon ennen kuin koululaiset palasivat. Laitoin heille välipalan ja lähdin reilun tunnin mittaiselle reippaalle lenkille armottomaan räntäsateeseen. Otin muutamia juoksuaskeliakin.

Puheterapeutilta tuli huolestunut lausunto joka sai mieleni murheelliseksi. Puoliso suhtautuu koko terapiahommaan kuin kärpästen surinaan. Anoppi paneutui lukemaan lausunnon ja huudahti lopuksi että tämähän on ihan puppua. Miksi noin pieneltä vaaditaan jo noin paljon. Pyh. Älkää välittäkö tästä mitään. No, yritän olla välittämättä. Yhteiskunta haluaa varmaan vain pelkkää hyvää. Silti usein tuntuu että neuvolat, koulupsykologit sun muut virkahuolestujat aiheuttavat myös paljon turhaa stressiä vanhemmille.

Lisää toisessa todellisuudessa elämistä: Kun lasken tavaran käsistäni, se katoaa. Ainoastaan puoliso voi löytää sen, itse en sitä näe vaikka se olisi norsu ja istuisi nenälläni. Erityisen varmasti katoaa se tavara, jonka säilymisestä olen kantanut erityistä huolta ja noudattanut erityistä huolellisuutta. Kun asetan tavaran hyllylle, se putoaa. Vaikka kuinka huolellisesti ja syvälle asettaisin sen. Aivan kuin kaikki elämäni hyllyt olisivat jotenkin kaltevia.

Puolisolla ei ole hiihto-, kesä- eikä syyslomaa opinnoistaan. Hain silti tuettua lomaa. Perustelujahan hakemukseen löytyi vaikka muille jakaa. Valitsin kolme eri loma-ajankohtaa ainoasta lähellämme sijaitsevasta kohteesta. Se on niin lähellä, että puoliso voi asua perheen kanssa lomakohteessa ja käydä sieltä koulua. Viime vuonna hakuaika meni ohi vaikka kyttäsin sitä kuin haukka. Lapsiperhelomille näet olikin lyhyempi hakuaika kuin muille.

Puoliso tilasi kirkasvalokuulokkeet verkkokaupasta. Olen melkein innoissani.

Kerroin vaari-tekstissä isäni lapsuuden perheestä. Törmäsin eilen tähän kuvaan, yhteen rakkaimmistani. Kuvassa on helisevänauruinen suomea murtaen puhunut 89-vuotiaaksi elänyt mummuni sylissään isäni.

Naisellinen ja avuton

Pummasin naapurilta kyydin kaupunkiin. Puoliso vei auton huoltoon. Piti työasian vuoksi yrittää pukeutua siististi, mikä on aina yhtä kauheaa. Antakaa minulle saviset saappaani, hevonkakkaiset haalarini ja pultsaripiponi. Jakku = jäykät niskat, käsivarsia ei voi liikuttaa, päänsärky. Pukeutumispaita (niin mihin muuhun paitaa voi käyttää?). Huivi: juuttuu, sotkeutuu, putoaa ja kuristaa. Ja korolliset jalkineet, aahhahaa, apua, nämä on näitä naisten juttuja. Hankin yleensä vaatteeni miestenosastolta (tai puolison vaatekaapista). Sieltä saa käytännöllisiä, mukavia, hyvän värisiä, kestäviä ja järkeviä kamppeita. Ja hihoja, joihin minunkin hauikseni mahtuvat. Erään ystävän kanssa tuli kerran puhetta pitsialusvaatteista. Kuittasin että joo, kyllä minunkin kalsareissani jotain reikiä on.

Elän varmaan jossain toisessa todellisuudessa. Tiesin suunnilleen, minne olen työasioissa menossa. Koska olin toimistolla yksin enkä voinut kysyä alkuasukkailta, kirjoitin varuilta osoitteen netin karttahakuun - ja sain ohjeen mennä ihan päinvastaiselle puolelle kaupunkia! Mietin ettei voi pitää paikkaansa ja vaihdoin ohjelmaa. Sama tulos. Jos olisin terve, olisin luottanut itseeni ja ottanut käteen vaikka vanhanaikaisen paperisen puhelinluettelon kartan. Mutta koska en ole, kipsuttelin kiltisti koko taipaleen vikasuuntaan ja päädyin viimein paikalliseen hammashoitolaan kysymään reittiä. Silmät suurenivat maskien yllä ja sain kuulla olevani väärällä puolen kaupunkia. Koska olin pukeutunut naiselliseen = epäkäytännölliseen päällystakkiin jossa ei ole povitaskua, mukanani ei ollut lompakkoa, joten en voinut tilata taksia. (Ei, en todellakaan käytä käsilaukkua.) Onneksi tilaisuuteen ei tarvinnut saapua minuutintarkasti. Puolessa tunnissa kipitin hammaslääkärin luota oikeaan osoitteeseen ja harmi suli saamaani sydämelliseen vastaanottoon. Täytynee myöhemmin kertoa heille mihin netin karttaohjelmat heidän asiakkaansa ohjaavat.

Palasin bussilla kotikylälle ja säpsähdin päätepysäkillä syvästä unesta. Hain pienokaisen päiväkodin pihalta, jossa hän istui tyytyväisenä ja hyvin kuraisena ravintola-asiakkaana kun toinen lähes yhtä pieni tarjoili hiekkakakkuja. Vietin illan kylkimakuulla sohvalla korvatippoja verukkeena käyttäen. Lenkille en kaiken korkkarisipsuttelun jälkeen olisi kyennytkään. Säären ja nilkan etuosan lihakset eivät ainakaan olisi lähteneet mukaan.

Ehkä voin hankkia itselleni kirkasvalokuulokkeet niillä rahoilla joita vuosikymmenten mittaan en ole laittanut vaatteisiin, kosmetiikkaan, koruihin, laukkuihin, kampaajalle, matkailuun, alkoholiin ja tupakkaan. Ai niin, ne rahat on kyllä käytetty jo. Ostin niillä multaa, soraa ja sepeliä. Toissapäivänäkin kannoin saunanparveen sata litraa kylvömultaa.

Totuuden nimessä lisättäköön että olenhan minä nuorena liihotellut höyhenissä, pitseissä, strasseissa ja paljeteissa, upottanut tuhansia markkoja mekkoihin ja kenkiin, sonnustautunut irtoripsiin ja -kynsiin ja sivellyt kilon pinoteksiä pintaan. Ehkä naisellisuuskiintiö tuli tuolloin täyteen. Mutta korkokengillä en silloinkaan juuri kävellyt. Enimmäkseen juoksin. Takaperin.