Naisellinen ja avuton

Pummasin naapurilta kyydin kaupunkiin. Puoliso vei auton huoltoon. Piti työasian vuoksi yrittää pukeutua siististi, mikä on aina yhtä kauheaa. Antakaa minulle saviset saappaani, hevonkakkaiset haalarini ja pultsaripiponi. Jakku = jäykät niskat, käsivarsia ei voi liikuttaa, päänsärky. Pukeutumispaita (niin mihin muuhun paitaa voi käyttää?). Huivi: juuttuu, sotkeutuu, putoaa ja kuristaa. Ja korolliset jalkineet, aahhahaa, apua, nämä on näitä naisten juttuja. Hankin yleensä vaatteeni miestenosastolta (tai puolison vaatekaapista). Sieltä saa käytännöllisiä, mukavia, hyvän värisiä, kestäviä ja järkeviä kamppeita. Ja hihoja, joihin minunkin hauikseni mahtuvat. Erään ystävän kanssa tuli kerran puhetta pitsialusvaatteista. Kuittasin että joo, kyllä minunkin kalsareissani jotain reikiä on.

Elän varmaan jossain toisessa todellisuudessa. Tiesin suunnilleen, minne olen työasioissa menossa. Koska olin toimistolla yksin enkä voinut kysyä alkuasukkailta, kirjoitin varuilta osoitteen netin karttahakuun - ja sain ohjeen mennä ihan päinvastaiselle puolelle kaupunkia! Mietin ettei voi pitää paikkaansa ja vaihdoin ohjelmaa. Sama tulos. Jos olisin terve, olisin luottanut itseeni ja ottanut käteen vaikka vanhanaikaisen paperisen puhelinluettelon kartan. Mutta koska en ole, kipsuttelin kiltisti koko taipaleen vikasuuntaan ja päädyin viimein paikalliseen hammashoitolaan kysymään reittiä. Silmät suurenivat maskien yllä ja sain kuulla olevani väärällä puolen kaupunkia. Koska olin pukeutunut naiselliseen = epäkäytännölliseen päällystakkiin jossa ei ole povitaskua, mukanani ei ollut lompakkoa, joten en voinut tilata taksia. (Ei, en todellakaan käytä käsilaukkua.) Onneksi tilaisuuteen ei tarvinnut saapua minuutintarkasti. Puolessa tunnissa kipitin hammaslääkärin luota oikeaan osoitteeseen ja harmi suli saamaani sydämelliseen vastaanottoon. Täytynee myöhemmin kertoa heille mihin netin karttaohjelmat heidän asiakkaansa ohjaavat.

Palasin bussilla kotikylälle ja säpsähdin päätepysäkillä syvästä unesta. Hain pienokaisen päiväkodin pihalta, jossa hän istui tyytyväisenä ja hyvin kuraisena ravintola-asiakkaana kun toinen lähes yhtä pieni tarjoili hiekkakakkuja. Vietin illan kylkimakuulla sohvalla korvatippoja verukkeena käyttäen. Lenkille en kaiken korkkarisipsuttelun jälkeen olisi kyennytkään. Säären ja nilkan etuosan lihakset eivät ainakaan olisi lähteneet mukaan.

Ehkä voin hankkia itselleni kirkasvalokuulokkeet niillä rahoilla joita vuosikymmenten mittaan en ole laittanut vaatteisiin, kosmetiikkaan, koruihin, laukkuihin, kampaajalle, matkailuun, alkoholiin ja tupakkaan. Ai niin, ne rahat on kyllä käytetty jo. Ostin niillä multaa, soraa ja sepeliä. Toissapäivänäkin kannoin saunanparveen sata litraa kylvömultaa.

Totuuden nimessä lisättäköön että olenhan minä nuorena liihotellut höyhenissä, pitseissä, strasseissa ja paljeteissa, upottanut tuhansia markkoja mekkoihin ja kenkiin, sonnustautunut irtoripsiin ja -kynsiin ja sivellyt kilon pinoteksiä pintaan. Ehkä naisellisuuskiintiö tuli tuolloin täyteen. Mutta korkokengillä en silloinkaan juuri kävellyt. Enimmäkseen juoksin. Takaperin.