Ajan virtaa on kuulevinaan

Lisäsin kirkasvaloannoksen maksimiin, 12 minuuttiin, kun en ole mitään sivuoireita saanut. En huomaa vielä mitään apuja, mutta vastahan tämä oli viides aamuni valopäänä. Tänään tuplattiin puolison kanssa myös kasvivalot. Kaksi riippuvalaisinta yhdistettiin ja niiden kupuja jatkettiin kertakäyttöveitsillä ja foliolla. Ehkä meillä olisi loistava tulevaisuus sisustussuunnittelijoina? Ensi viikonloppuna saa viimeinkin kylvää.

Aamiaisella lapset kinasivat tapansa mukaan ja yksi toivoi ettei toinen olisi olemassakaan. Suustani pääsi kuinka pahalta nuo puheet minusta tuntuvat ja miksi. Kerroin kahdesta kuolleesta vauvasta, mutta sen sijaan että lapset olisivat hiljenneet miettimään miten onnellista on että he kaikki kolme ovat olemassa, he alkoivatkin kuvitella millaista olisi jos heitä olisi viisi. Aikoinaan päätin haluta juuri kolme lasta jotta sisarusten välinen kissanhännänveto ei olisi niin voimakasta kuin kaksilapsisissa perheissä. Voi miten hölmö olinkaan! Kaksilapsisessa perheessä taistelupareja on yksi mutta kolmilapsisessa kolme. Vaan eipä auta valittaa, sen sain mitä halusin, enkä tietenkään kadu. Väsyn vain.

Ulos lähteminen, tai lähettäminen, tai sen yrittäminen vei voimat. Yhden sain ulos mutta siihen tyssäsi. Huokaisin hiljaa ei sitten ja vetäydyin peittoni alle. En itkenyt mutten myöskään enää jaksanut. Mietin mitä näistä lapsista tulisikaan jos olisin yksinhuoltaja. Puoliso pelasti taas kerran, sai vastarannankiisket pihalle ja vei heidät järven jäälle pitkälle kävelylle. Minä ehdin sillä välin nukahtaa, herätä ja käydä tunnin reippaalla lenkillä. Liikunnan ja suihkun jälkeen tunsin taas jaksavani.

Lounaalla (anopin taivaallista kanakeittoa) olimme jälleen yhdessä ja sopuisasti. Pullataikina uhkasi karata kattilasta ja kysäisin leikilläni puolisolta haluaisiko hän kokeilla pitkon tekoa. Hän innostuikin ja levitti oikopäätä kasan jauhoja pöydälle. Neuvoin siirtämään jauhot sivuun, sillä vaimon voinen taikina ei tartu mihinkään. Paitsi vyötärölle. Minäkään en ole pitkoja koskaan leiponut, joten puoliso sai selviytyä muotoilusta omin nokkineen. Tässä hänen ensimmäinen pitkonsa ikinä, eikä siitä enää muuta olekaan jäljellä kuin kuva.

Olen kolmatta päivää yhtäjaksoisesti vapaalla ja edessä on vielä yksi vapaapäivä ennen seuraavaa lyhyttä työssä käväisyä. Silti ahdistuin tänään kun tuli mieleen että on jo lauantai. Miten ihmeessä ajan kulku on näin nopeutunut. Nuorena viikonloppu riitti hyvin sekä palautumiseen, bailaamiseen että muutaman sadan kilometrin ajoihin. Aikuisenakin se ennen vanhaan riitti kotitöiden lisäksi eväsretkiin ja mittaviin maansiirtourakoihin. Nyt neljä päivääkin tuntuu liian lyhyeltä vaikka vietän ne kotinurkissa, anoppi useimmiten ruokkii pesueen eikä puutarhatöitäkään jonoksi asti ole. Mopoauto.

Tänään oli pihabongauspäivä. En bongaillut sen kummemmin, mutta tällaiset tiput satuin huomaamaan ja ikuistin ikkunan läpi. Alkaa pikkuhiljaa selvitä miksi ruokintapaikat tyhjenevät niin nopeaan.