torstai 23. tammikuuta 2014

Äveriäs blondi tankkaa

Varasin illalla kaiken valmiiksi yöpöydälle. Aamulla tuuttasin aivoihin ensin valon, sitten tietoisen läsnäolon ilman että tarvitsi nousta sängystä. Kahdeksan jälkeen kuitenkin nousin hätistelemään perhettä jolla - yllätys - ei näyttänyt olevan kiirettä mihinkään. Täytin lintujen ruokintapaikat (uskomaton menekki siemenillä) ja hain pulkalla havukuorman naapurista. Havuista rakennetaan alppiruusulle varjo ja tuulensuoja kevättalven armottomuutta vastaan. Muuten aamupäivän ohjelmaksi riitti varsin hyvin nauttiminen kodin rauhasta.

Olen aina ollut syysihminen, syksyllä syntynytkin. Syksy usein antaa enemmän kuin lupaa (ihanat kuulaan aurinkoiset, hehkuvat syyspäivät) mutta kevät lupaa aina enemmän kuin antaa. Räntää ja takatalvea tulee niskaan joka kevät jossain vaiheessa. Ja se helkkarin kellonkääntö. Keväät ovat aina olleet raskaita ja tautisia. Pari vuotta sitten, samoihin aikoihin kun radikaalisti vähensin flunssien sairastamista, aloin muuttaa mieltäni keväästä. Valo on tullut minulle entistä rakkaammaksi ja oi voi sitä valon määrää jonka huomaan jo nyt tammikuussa. Ehkä myös taimien esikasvatus, ikkunapöydillä alati lisääntyvä elinvoimaa puhiseva vihreä, saa kevään sujumaan kevyemmin.


Jos lukija miettii millä keinoin vähensin sairastamista, pikakertaus tähän väliin: aloin ottaa 20 mikrogrammaa D3-vitamiinia sekä sinkkitabletin joka aamu. Lähes kaikessa ruuassani, leivän päälläkin, on valkosipulia. Ensimmäisten flunssaoireiden tullessa, siis jo ennen nuhaa, aloitan kiivaan suolavesihuuhtelun nenäkannulla. Se ei ole niin epämiellyttävää miltä kuulostaa. Jos on pakko niistää, niistän lyhyillä, nenäkannun käyttöohjeessa opetetuilla puhahduksilla yksi rööri kerrallaan. Kovempi paine vie pöpön poskionteloon. Jos nuha kaikesta huolimatta tulee ankarana, otan parina päivänä avaavan reseptilääkkeen ja nukun ne pari päivää. Näin tauti on äkkiä selätetty eikä jälkitauteja tähän mennessä ole tullut. Minua kannattaa uskoa; takana on yli 40 vuoden ura sitkeiden flunssien sairastajana. On nähty lääkäri poikineen ja popsittu antibioottia kaksin käsin. Vasta pari vuotta sitten kohtasin lääkärin, joka ymmärsi kertoa että röörit pääni sisällä ovat ahtaat. (Ja ahdastahan siellä tuntuu olevan muutenkin.)

Muu perhe saa saman päivittäisen D-vitamiiniannoksen (anoppi tuplana) ja on myös vähentänyt flunssan sairastamisen lähes nollaan. Ei ehkä kannattaisi hehkuttaa, mutta myöskään vatsatauteja meillä ei ole sen koommin sairastettu.

Kelan päätökset tulivat. Vaikka lääkäri ja minä olimme molemmat sitä mieltä että eihän tässä ole mitään tolkkua eikä tämä näin voi mennä, kyllä se vain meni. Kelasta saamani ohjeen mukaan hain ja sain täyden sairauspäivärahan joululomapäiviltä. Niiltä samoilta päiviltä, joilta käsittääkseni sain myös palkan. Osasairauspäivärahan saan helmikuun loppuun asti. Sen jälkeen pitäisi palata normaaliin työaikaan. Ajatus ei tunnu hyvältä, mutta voihan se jo kuukauden päästä tuntua.

Yksi vaikeimmin siedettäviä arjen asioita on ajeleminen autolla, jonka bensavalo vilkkuu. Päivärahapäätöksen tuomissa kroisosfiiliksissä riemuitsin että ähähä, nytpähän lakkaat vilkkumasta. Yritin tankata enemmän kuin tankkiin mahtuu. Rähjäsin bensapumpulle että mitäs siinä potkit, anna mennä vaan, kyllä pätäkkää piisaa. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti