Ei päästy aamiaiseen asti kun tuli romahdus. Saatan olla taitava puuronkeittäjä, mutta lasta en osaa kasvattaa. Vuosikaudet olen puhunut hänelle samasta asiasta nätisti ja rumasti, olen selittänyt, komentanut, langettanut rangaistuksia, silittänyt, halannut, uhkaillut, pyytänyt apua ammattilaisilta ja taas puhunut nätisti ja rumasti. Ei mitään tehoa. Lapsi jäi taas kerran kiinni samasta rikkeestä, minä vetäydyin peittoni alle, turvalliseen kolooni, ja itkin ääneen pitkät itkut. Ajattelin että nyt en enää jaksa, nyt voisi olla hyvä hetki kuoleman vapauttaa minut. Isoäiti piti sillä välin lapselle pitkän puhuttelun aamiaispöydässä. Lapsikin pujahti peittonsa alle itkemään. Kävi pyytämässä anteeksi ja meni sen jälkeen oma-aloitteisesti ulos ja kirjoitti saman taikasanan takapihan vastasataneeseen hentoon lumipeitteeseen.
On paljon vanhempia joilla on todellisempia huolia, todella isoja vaikeuksia lastensa kanssa. Tässäkin perheessä on tehty paljon pahempiakin rikkeitä, hengenvaarallisiakin, enkä ole hajonnut. Mutta en voi verrata. Minun todellisuuteni on tässä ja nyt, viis suhteellisuudentajusta. Koetan suhtautua hyväksyvästi romahtamiseeni.
Kun puoliso oli vienyt lapset ulos, nousin, söin, laitoin lounaan uuniin ja lähdin ensimmäiselle kunnon lenkille tänä vuonna. Kunpa saisin lenkkeilystä nyt otteen. Puoliso värjäsi ja leikkasi hiukseni. Kello viiden teen jälkeen katsottiin yhdessä leffa. Lapset huomasivat että keräsin kuusesta koristeita pois ja anelivat joulupuulle lisäaikaa. Anomus hyväksyttiin.
Tänä iltana vaihdan Raamatun puutarhalehteen. Ja jos minulla olisi multaa, kylväisin keijunmekkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti